Olen 27 -vuotias äiti. Minulla on 2004 syntynyt tyttö. Silloin kaikki meni helposti ja niin kuin pitääkin. Tytölle haluttiin sisarus niin pian kuin on tullakseen.
Imetin tyttöä 1vuotta 5 kuukautta. Sinä aikana en tullut raskaaksi, vaikka yritimmekin. Lääkäri totesi, että oli ilmeisesti ehkäisy tuo imetys. Imetyksen loputtua mulle tuli yksi alkuraskauden keskenmeno, jonka jälkeen tulin heti uudelleen raskaaksi.
Raskausviikolla kahdeksan alkoi vuoto ja menin tutkimuksiin. Siellä todettiin tuulimuna. Sain lääkkeellisen tyhjennyksen. Itkin ja surin, vaikka helpotus oli, että tuulimuna se vaan oli. En menettänyt oikeastaan muuta kuin raskauden.
Haluttiin alkaa heti uuteen yritykseen ja kaksi kuukautta keskenmenosta tein taas positiivisen testin. Vuoto alkoi seuraavana päivänä hiljalleen. Välillä ei tullut mitään, välillä loristen. Itkin katkerasti meidän huonoa tuuria, joka lorahduksella.
Kahden viikon kuluttua menin ultraan. Koetin ajatella positiivisesti, jospa vauva on pysynyt mukana, jos edellisestä keskenmenosta jäi jotain, joka nyt tuli pois.
Ultrassa todettiin, että uusi tuulimunahan tämä on. Meillä oli harvinaisen huono onni. Taas tuli käsky lääkkeelliseen tyhjennykseen. Juttelin hoitajille, puhuin asiaa itsestäni ulos. Jostain syystä pelkäsin. Olin enemmän peloissani kuin surullinen. Mitä meille tapahtuu? Kuolemanpelko oli myös voimakas. Yritin itselleni selittää, että tämä on samanlainen operaatio kuin edelliskerralla. Eihän siinä mitään vaaraa ole. Haaveet valuivat taas kerran vessanpönttöön. Vuotoa ja kipuja kesti jälkitarkastukseen asti.
Menin jälkitarkastukseen ja lääkäri löysi taas kohdusta materiaalia. Voi ei, eihän se vaan ole rypäleraskaus? Menin kotiin tyhjennyslääkeet kassissa. Piti vielä illaalla kokeilla saadaanko kohtu lääkkeillä tyhjäksi, jos ei, niin kaavintaan.
Hain netistä tietoa rypäleraskaudesta. Rypäleraskaus päätyy joskus istukkasyöväksi. Raskaushormonimäärää tutkitaan verestä 1-2 vuotta. Joskus annetaan solunsalpaajaa tai sädehoitoa. Istukkasyöpä tekee helposti etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin, emättimeen.. VOI EI!!!! Mulla ei voi olla toi!!! Ajattelin tytärtäni, jos hän jää ilman äitiä. Mitä mä voin tehdä?
Menin kaavintaan ja materiaali kohdustani lähetettiin patologille. Tuloksia saa odottaa 2-4 viikkoa. Aika tuntui kamalan pitkältä.
Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Sietämättömät kivut alkoivat viikko kaavinnan jälkeen. Ensiavussa todettiin, että täällähän on kaikki kohdussa ihan hyvin. huh huh. ihanaa!
MUTTA munasarjan vieressä on jotain ylimääräistä! PAM!!! Kuka minua löi?!?
Oli tehtävä raskaushormonin määritys, jos hormoni on korkealla, niin sitten pitää tehdä tähystysleikkaus.
Niinpä se sitten tehtiin. Leikkaus kuulemma meni hyvin. Heräämöstä en muista mitään. Osastolla sain nukkua ja kun hoitaja tuli mittaamaan verenpaineen, se oli 65/40. Sängyn pääty laskettiin alas. Ja se kipu jota tunsin, oli mieletön. En saanut edes hengitettyä, niin lamaannuttava se oli. Hartioitani särki mielettömästi. Hemoglobiini laski koko ajan. Tunnin aikana se putosi 84:stä 64:n. Olin huonossa kunnossa. Voin pahoin ja minuun sattui. Makasin kyljelläni, kun se oli ainoa asento, jossa sain hengitettyä ja kipu oli hallinnassa. Enkä siitä enää pois olisi päässytkään.
Puhuin välillä puhelimessa. Omaiset olivat kummissaan, miten voin olla siinä kunnossa rutiinileikkauksen jälkeen. Lopulta lääkäri suostui soittamaan toiseen sairaalaan ja kysymään neuvoja. Minut käskettiin siirtämään isompaan sairaalaan.
Ensiavussa huomattiin, että paperini olivat unohtuneet lähtöpaikkaan. Ne faksattiin perässä. Saattava lääkäri sekoitti myös katetrin ja dreenin! Tilanne oli kuin komediasta, vaikka silloin ei kyllä naurattanut.
Ensiavussa minut ultrattiin ja huomattiin, että minulla oli sisäinen verenvuoto. Siispä piti lähte uuteen leikkaukseen, mitä pikimmin. Ja verta minulle piti antaa, mutta huomattiin, että minulla oli vasta-ainetta muosdostunut vereen, koska olen veriryhmältäni negatiivinen. Veripalvelusta pyydettiin kaksi tuntia aikaa selvittää, mitä verta minulle voidaan antaa. Aikaa ei ollut, joten minulle piti antaa hätäverta.
Ensiavussa paljon ihmisiä hääräsi ympärilläni ja neulan pistoja tuli joka puolelta ja joka puolelle. Jalastakin otettiin jo verinäyte, kun muualta ei saanut. Valtimonäytekin otettiin.
Laikkaussalissa oli rauhallista ja levollista. Sain unilääkettä ja kipu loppui ja vaivuin rauhoittavaan uneen.
Yöllä heräsin heräämössä. Olo oli hyvä ja levollinen, kunnes heräämössä alkoi tapahtua. Mies hoitaja huusi: JUHA HENGITÄ, JUHA PIDÄ SILMÄT AUKI, kuului pumppaava suhina ja välillä juhaa pyydettiin hengittämään ja pitämään silmät auki. Sitten tuli hiljaista ja ulosteen haju levisi ympäriinsä. Hoitajat siivosivat juhan sängyn ja sitten meni jonkun aikaa kun minut haettiin osastolle.
Sain syömistä ja juomista.
Kuulin, että minusta oli kaikkiaan oltettu verta 1,5 litraa ja ensimmäisessä leikkauksessa olin menettänyt 0,8 litraa. Olin saanut neljä pussia hätäverta ja kaksi pussia omaa verta.
Olin väsynyt, haavoihin sattui, olin turvoksissa ja keltainen, dreeni sattui, mutta ennen kaikkea OLIN HENGISSÄ!!!!
Nyt tapauksesta on kulunut kolme viikkoa. Alan olla fyysisesti ja henkisesti kunnossa. Tapaus varmasti on jättänyt jälkiä, mutta myös elämänilon. Me selvittiin siitä, nyt me selvitään mistä vaan!
Kiitos kun jaksoit lukea.
Voimaa kaikille, jotka ovat keskenmenon kokeneet.
Imetin tyttöä 1vuotta 5 kuukautta. Sinä aikana en tullut raskaaksi, vaikka yritimmekin. Lääkäri totesi, että oli ilmeisesti ehkäisy tuo imetys. Imetyksen loputtua mulle tuli yksi alkuraskauden keskenmeno, jonka jälkeen tulin heti uudelleen raskaaksi.
Raskausviikolla kahdeksan alkoi vuoto ja menin tutkimuksiin. Siellä todettiin tuulimuna. Sain lääkkeellisen tyhjennyksen. Itkin ja surin, vaikka helpotus oli, että tuulimuna se vaan oli. En menettänyt oikeastaan muuta kuin raskauden.
Haluttiin alkaa heti uuteen yritykseen ja kaksi kuukautta keskenmenosta tein taas positiivisen testin. Vuoto alkoi seuraavana päivänä hiljalleen. Välillä ei tullut mitään, välillä loristen. Itkin katkerasti meidän huonoa tuuria, joka lorahduksella.
Kahden viikon kuluttua menin ultraan. Koetin ajatella positiivisesti, jospa vauva on pysynyt mukana, jos edellisestä keskenmenosta jäi jotain, joka nyt tuli pois.
Ultrassa todettiin, että uusi tuulimunahan tämä on. Meillä oli harvinaisen huono onni. Taas tuli käsky lääkkeelliseen tyhjennykseen. Juttelin hoitajille, puhuin asiaa itsestäni ulos. Jostain syystä pelkäsin. Olin enemmän peloissani kuin surullinen. Mitä meille tapahtuu? Kuolemanpelko oli myös voimakas. Yritin itselleni selittää, että tämä on samanlainen operaatio kuin edelliskerralla. Eihän siinä mitään vaaraa ole. Haaveet valuivat taas kerran vessanpönttöön. Vuotoa ja kipuja kesti jälkitarkastukseen asti.
Menin jälkitarkastukseen ja lääkäri löysi taas kohdusta materiaalia. Voi ei, eihän se vaan ole rypäleraskaus? Menin kotiin tyhjennyslääkeet kassissa. Piti vielä illaalla kokeilla saadaanko kohtu lääkkeillä tyhjäksi, jos ei, niin kaavintaan.
Hain netistä tietoa rypäleraskaudesta. Rypäleraskaus päätyy joskus istukkasyöväksi. Raskaushormonimäärää tutkitaan verestä 1-2 vuotta. Joskus annetaan solunsalpaajaa tai sädehoitoa. Istukkasyöpä tekee helposti etäpesäkkeitä aivoihin, keuhkoihin, emättimeen.. VOI EI!!!! Mulla ei voi olla toi!!! Ajattelin tytärtäni, jos hän jää ilman äitiä. Mitä mä voin tehdä?
Menin kaavintaan ja materiaali kohdustani lähetettiin patologille. Tuloksia saa odottaa 2-4 viikkoa. Aika tuntui kamalan pitkältä.
Kohtalo kuitenkin puuttui peliin. Sietämättömät kivut alkoivat viikko kaavinnan jälkeen. Ensiavussa todettiin, että täällähän on kaikki kohdussa ihan hyvin. huh huh. ihanaa!
MUTTA munasarjan vieressä on jotain ylimääräistä! PAM!!! Kuka minua löi?!?
Oli tehtävä raskaushormonin määritys, jos hormoni on korkealla, niin sitten pitää tehdä tähystysleikkaus.
Niinpä se sitten tehtiin. Leikkaus kuulemma meni hyvin. Heräämöstä en muista mitään. Osastolla sain nukkua ja kun hoitaja tuli mittaamaan verenpaineen, se oli 65/40. Sängyn pääty laskettiin alas. Ja se kipu jota tunsin, oli mieletön. En saanut edes hengitettyä, niin lamaannuttava se oli. Hartioitani särki mielettömästi. Hemoglobiini laski koko ajan. Tunnin aikana se putosi 84:stä 64:n. Olin huonossa kunnossa. Voin pahoin ja minuun sattui. Makasin kyljelläni, kun se oli ainoa asento, jossa sain hengitettyä ja kipu oli hallinnassa. Enkä siitä enää pois olisi päässytkään.
Puhuin välillä puhelimessa. Omaiset olivat kummissaan, miten voin olla siinä kunnossa rutiinileikkauksen jälkeen. Lopulta lääkäri suostui soittamaan toiseen sairaalaan ja kysymään neuvoja. Minut käskettiin siirtämään isompaan sairaalaan.
Ensiavussa huomattiin, että paperini olivat unohtuneet lähtöpaikkaan. Ne faksattiin perässä. Saattava lääkäri sekoitti myös katetrin ja dreenin! Tilanne oli kuin komediasta, vaikka silloin ei kyllä naurattanut.
Ensiavussa minut ultrattiin ja huomattiin, että minulla oli sisäinen verenvuoto. Siispä piti lähte uuteen leikkaukseen, mitä pikimmin. Ja verta minulle piti antaa, mutta huomattiin, että minulla oli vasta-ainetta muosdostunut vereen, koska olen veriryhmältäni negatiivinen. Veripalvelusta pyydettiin kaksi tuntia aikaa selvittää, mitä verta minulle voidaan antaa. Aikaa ei ollut, joten minulle piti antaa hätäverta.
Ensiavussa paljon ihmisiä hääräsi ympärilläni ja neulan pistoja tuli joka puolelta ja joka puolelle. Jalastakin otettiin jo verinäyte, kun muualta ei saanut. Valtimonäytekin otettiin.
Laikkaussalissa oli rauhallista ja levollista. Sain unilääkettä ja kipu loppui ja vaivuin rauhoittavaan uneen.
Yöllä heräsin heräämössä. Olo oli hyvä ja levollinen, kunnes heräämössä alkoi tapahtua. Mies hoitaja huusi: JUHA HENGITÄ, JUHA PIDÄ SILMÄT AUKI, kuului pumppaava suhina ja välillä juhaa pyydettiin hengittämään ja pitämään silmät auki. Sitten tuli hiljaista ja ulosteen haju levisi ympäriinsä. Hoitajat siivosivat juhan sängyn ja sitten meni jonkun aikaa kun minut haettiin osastolle.
Sain syömistä ja juomista.
Kuulin, että minusta oli kaikkiaan oltettu verta 1,5 litraa ja ensimmäisessä leikkauksessa olin menettänyt 0,8 litraa. Olin saanut neljä pussia hätäverta ja kaksi pussia omaa verta.
Olin väsynyt, haavoihin sattui, olin turvoksissa ja keltainen, dreeni sattui, mutta ennen kaikkea OLIN HENGISSÄ!!!!
Nyt tapauksesta on kulunut kolme viikkoa. Alan olla fyysisesti ja henkisesti kunnossa. Tapaus varmasti on jättänyt jälkiä, mutta myös elämänilon. Me selvittiin siitä, nyt me selvitään mistä vaan!
Kiitos kun jaksoit lukea.
Voimaa kaikille, jotka ovat keskenmenon kokeneet.