Teinilläni on diagnosoitu masennus vuosi sitten ja on saanut kaksi eri lääkitystä. Terapia on säännöllistä.
Syitä masennukseen on useita, enkä niitä nyt täällä erittele enempää. Sanon vain että arkisia asioita hänen kanssaan on mahdottoman vaikea hoitaa. Saan kuulla olevani vitun huora yms, jos komennan pois tietokoneelta hänen istuttuaan siinä tuntikaudet. Nukkumaan menosta muistuttelen yhdeksän ja kymmenen välillä, siitä huolimatta joudun tarkistamaan useamman kerran milloin lopulta menee nukkumaan. Se tapahtuu kahdentoista aikoihin.
Huonettaan hän ei saa siivotuksi, muistuttamisesta huolimatta hänen huoneensa lattia saattaa olla täynnä nenäliinoja, paperia, kyniä, vaatteita, koulukirjoja viikkotolkulla. Tänään mulla paloi pinna ja keräsin hänen kamansa kaikki lattialta jätesäkkeihin. Että pääsin imuroimaan huoneen ja pyyhkimään pölyt. Nyt hän on tuntikausia istunut ja eritellyt tavaroita säkeistä ja lajitellut paikoilleen. Hyvä, että tarttui toimeen, mutta tuskallista tuntuu olevan. Vähän väliä olen saanut kuulla sivuhuomautuksia, että hänestä tuntuu, että häntä ei rakasteta. ELLEI hän siivoa huonettaan. Tai että miksi synnytin hänet tähän maailmaan, eihän häneltä kysytty lupaa haluaako syntyä. Sanoi myös, että hänen välinsä ovat alkaneet kylmetä meihin eikä voi tuntea enää kuin vihaa.
Aikaisemmin olisin surrut ja itkenyt tuollaisia herjoja. Monta vuotta niin teinkin. Enää en välitä sanomisistaan vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Lähinnä kyse on siitä, että olen neuvoton miten hänen kanssaan pitäisi toimia. Kun hänellä on masennusta, en ole edes pyytänyt ottamaan osaa kotitöihin kuten roskien vieminen, astianpesukoneen täyttäminen tms. Koska JO oman huoneen siistinä pitäminen tuntuu ylivoimaiselta. Ihmettelen vain, miten onnistun kasvattamaan hänestä osaavan ja pärjäävän aikuisen? Kun mitä tahansa yritän kehottaa, on häneltä liikaa vaadittu. Yleensäkin hänen masennuksensa pohjautuu pitkälti siihen ajattelumallliin, että hän kokee että häneltä vaaditaan koko ajan jotakin. Että opettajat koulussa vaativat yms. Näistä syistä hänelle on jouduttu tekemään HOPS. Se nyt ainakin helpottaa huomattavasti.
Kun minä olin nuori, mun piti siivota huoneeni joka viikko, viedä roskia, ulkoiluttaa koiraa, vahtia välillä pikkuveljeä ja tiskata. Omalta nuorelta en voi noita asioita "vaatia" kuten hän kokee tai edes odottaa, koska hän vetoaa masennukseensa - ja jos "vaadin", saan kuulla huorittelua ja syytöksiä siitä, miksi olen hänet edes synnyttänyt!
Syitä masennukseen on useita, enkä niitä nyt täällä erittele enempää. Sanon vain että arkisia asioita hänen kanssaan on mahdottoman vaikea hoitaa. Saan kuulla olevani vitun huora yms, jos komennan pois tietokoneelta hänen istuttuaan siinä tuntikaudet. Nukkumaan menosta muistuttelen yhdeksän ja kymmenen välillä, siitä huolimatta joudun tarkistamaan useamman kerran milloin lopulta menee nukkumaan. Se tapahtuu kahdentoista aikoihin.
Huonettaan hän ei saa siivotuksi, muistuttamisesta huolimatta hänen huoneensa lattia saattaa olla täynnä nenäliinoja, paperia, kyniä, vaatteita, koulukirjoja viikkotolkulla. Tänään mulla paloi pinna ja keräsin hänen kamansa kaikki lattialta jätesäkkeihin. Että pääsin imuroimaan huoneen ja pyyhkimään pölyt. Nyt hän on tuntikausia istunut ja eritellyt tavaroita säkeistä ja lajitellut paikoilleen. Hyvä, että tarttui toimeen, mutta tuskallista tuntuu olevan. Vähän väliä olen saanut kuulla sivuhuomautuksia, että hänestä tuntuu, että häntä ei rakasteta. ELLEI hän siivoa huonettaan. Tai että miksi synnytin hänet tähän maailmaan, eihän häneltä kysytty lupaa haluaako syntyä. Sanoi myös, että hänen välinsä ovat alkaneet kylmetä meihin eikä voi tuntea enää kuin vihaa.
Aikaisemmin olisin surrut ja itkenyt tuollaisia herjoja. Monta vuotta niin teinkin. Enää en välitä sanomisistaan vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Lähinnä kyse on siitä, että olen neuvoton miten hänen kanssaan pitäisi toimia. Kun hänellä on masennusta, en ole edes pyytänyt ottamaan osaa kotitöihin kuten roskien vieminen, astianpesukoneen täyttäminen tms. Koska JO oman huoneen siistinä pitäminen tuntuu ylivoimaiselta. Ihmettelen vain, miten onnistun kasvattamaan hänestä osaavan ja pärjäävän aikuisen? Kun mitä tahansa yritän kehottaa, on häneltä liikaa vaadittu. Yleensäkin hänen masennuksensa pohjautuu pitkälti siihen ajattelumallliin, että hän kokee että häneltä vaaditaan koko ajan jotakin. Että opettajat koulussa vaativat yms. Näistä syistä hänelle on jouduttu tekemään HOPS. Se nyt ainakin helpottaa huomattavasti.
Kun minä olin nuori, mun piti siivota huoneeni joka viikko, viedä roskia, ulkoiluttaa koiraa, vahtia välillä pikkuveljeä ja tiskata. Omalta nuorelta en voi noita asioita "vaatia" kuten hän kokee tai edes odottaa, koska hän vetoaa masennukseensa - ja jos "vaadin", saan kuulla huorittelua ja syytöksiä siitä, miksi olen hänet edes synnyttänyt!
Viimeksi muokattu:
