Musta viikko

Tervehdys,

Ja syvin osanottoni kaikille keskenmenon kokeneille. Keskenmeno on todella kamala asia ja osui täysin odottamatta kohdalleni eilen.

Plussasin tammikuun puolen välin tienoilla ja olo oli uskomattoman upea ja iloinen. Viikoilla 6+3 kohdusta löytyi yksityisen ultrassa elävä sikiö ja sydänäänet olivat selvät. Olimme mieheni kanssa onnesta soikeina, sillä lapsi olisi meille enemmän kuin tervetullut.

Eilen menin ensimmäiseen julkisen terveydenhuollon lääkärintarkastukseen 10. raskausviikolla ja olo oli onnellinen, raskausoireita oli normaalisti ja lääkärin mukaan kaikki kunnossa kohdun kasvun suhteen jne. Kunnes sitten ultrattiin - tajusin heti, ettei sydänääniä näy, ne tulevat kohdallani melko selvästi heti esiin (aiempi ja ainoa raskaus v. 2003, jolloin kaikki meni loistavasti). Kohdusta löytyi liikkumaton möykky ja lääkäri totesi todella pahoillaan ja hieman itsekin järkyttyneenä, ettei löydä sydänääniä. Olo oli kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä? Kaiken piti olla hyvin. Kuinka tässä voi käydä näin? Eihän sen minun kohdalleni pitänyt osua... Minut lähetettiin heti sairaalan päivystykseen, jossa ultrattiin vielä kahdesti (toivoinkin, että terveyskeskuksen ultrassa olisi ollut jotain vikaa), mutta ei. Sydänääniä ei löytynyt ja todettiin alkion menehtyneen viikoilla 8+6. Keskeytynyt keskenmeno.

Huomenna olisi edessä lääkkeellinen tyhjennys. Sain eilen ensimmäisen pillerin, mitään oireita en vielä ole saanut ja olo on muuten turta ja kamala. Jouduin miehelleni, jolle lapsi olisi ensimmäinen, soittamaan järkyttävän puhelun työmatkalle ulkomaille. Hän oli todella pahoillaan, sanoi meidän yrittävän uudestaan. Tiedän hänen surevan kovasti, oli käynyt sytyttämässä kirkossa kynttilänkin enkelivauvallemme.

Järkihän tässä sanoo sen, että alkiossa on ollut jotain vialla tai jokin bakteeri tms. on tehnyt tuhojaan. Olimme viime viikon ulkomailla lomalla ja arvatkaa vain, kuinka olen miettinyt, söinkö jotain jossa olisi voinut olla listeriaa tms. Luonto hoiti asian näin, eikä raskaus olisi voinut edetä normaalisti. Mutta kaikkien haaveiden ja unelmien romuttuminen - se on pahinta. Tulenko enää raskaaksi? Olen jo 35, joten hedelmällinen ikä alkaa jo olla takana päin. Ensimmäisen tyttäreni kohdalla 2003 tulin välittömästi raskaaksi ja kaikki meni kuin elokuvissa. Ei ongelman ongelmaa.

Toivon sydämestäni teille jaksamista tämän vaikean asian kanssa. Ehkä näin oli tarkoitettu ja seuraava raskaus onnistuu. Ei kai se murehtiminen ja huolehtiminen auta...

Olisi myös mukava päästä kerhoon. Laitoin pyynnön tulemaan.

 

Moikka! Laitoin pyynnön liittyä kerhoon..takana keskeytynyt km 10/2011, nyt ihmetellään, josko uusi raskaus joskus alkaisi.

 

Hei!
Pahoittelut teille kaikille keskenmenosta :hug:

Olen nyt hyväksynyt kaikki kerhopyynnöt - tervetuloa mukaan :heart:

Itse en ole ollut hirveän aktiivinen kerhossa viime aikoina koska meillä on tärpännyt uudestaan ja yritän keskittyä tähän uuteen raskauteen ja ottaa rauhallisesti, vaikka tämäkin on vielä ihan alussa... Mutta löydätte varmasti vertaistukea kerhosta, siellä on samassa tilanteessa olevia niin voi varmasti jakaa ajatuksia. On kerhossa jo tullut uusia plussauutisiakin Perustin kerhon viime syksynä kun olin itse juuri kokenut keskenmenon.

 

Hei

Ajattelin kirjoitta oman tarinan. Tiedän täsmälleen miltä sinusta tuntuu.

Tein positiivisen raskaustestin tammikuun alussa. Olimme yrittäneet raskautta 3 vuotta. Olimme todella onnellisia. Mieheni alkoi höpöttää masuasukille kaikea kivaa heti alkumetreillä. Minä olin hieman varovaisempi koka takana on kesäkuussa 2010 tuulimuna ja vuonna 2008 poikavauvan kuolema 7 kk 11 pv ikäisenä.

Kävin helmikuun alussa ensimmäisessä neuvolassa. Pissa ja hemoglobiini oli ok. Terkka ei löytänyt sydänääniä viikkoja 10+4. En luolestunut koska jattelin, että ei ne näillä viikoilla viellä neuvolassa kuulu. 16.2. menin yksitysiselle gynegologille joka totesi, että viikkoja on noin 7 ja syke on heikko. Sain kontrolli ajan Naistenklinikalle sikiötutkimusyksikköön. Siellä kätilö totesi, että sykettä ei löydy. Sain tyhjennys lääkkeet ja menin kotiin.

Viikonloppuna sain tietää ystävättäreltä, että hänen käly eli miehen sisko odottaa vauvaa, mutta on päättänyt keskeyttää raskauden koska vauva ei sovi hänen elämäntilanteeseen. Sai nimittäin uuden upean työpaikan ja pääsee matkustamaan ympärimaailmaa! Vauva olisi hänen ensimmäinen hän on 36 vuotias.

Kerroin miltä minusta tuntuu. Itse olisin antanut ihan mitä tahansa jos olisin saanut pitää vauvan!

Päätimme miehen kanssa että emme luovuta. Yritämme heti uudelleen kun jälkivuoto loppuu

 

Voi voi kuinka on tutun kuuloisia tarinoita ja tuntemuksia. Kävin ar-ultrassa raskausviikolla 6+ ja silloin kaikki oli hyvin. Syke näkyi ja sikiö oli oikeassa paikassa. Kaiken piti olla hyvin ja riskien gynekologin mukaan hyvin pienet. Spontaani keskenmeno tuli kuitenkin viikolla 11+. Olo on ollut todella surkea viime päivät. Nyt alkaa suru ja pettymys väistyä pikkuhiljaa ja uuden raskauden yrittäminenkin on käynyt mielessä.

Pelottaa vain jo etukäteen uudet mahdolliset keskenmenot. Järkyttävä kokemus, en halua kokea enää moista

 

Voi M-intukka
pahoittelut!
Tiedän sen pelon...ikävä kyllä mikään tai kukaan ei voi taata ettei keskenmenoa tapahtuisi seuraavan kerran, mutta toisaalta myös usean km-n jälkeen voi onnistua. Tärkeintä on että hoidat itsesi kuntoon ja keräät voimia.

 

Itsellä raskaus keskeytyi viikolla 6+1 (3.3.12), aikaisessa vaiheessa, itse olen ajatellut "onneksi" aikaisin, jos sen kerran piti tapahtua. Mieli oli maassa pari päivää, nyt odotellaan, että uudelleen tärppäisi. Meillä ei ole lapsia ja pari kaveriani on raskaana, se vähän mietitytti, heidän kohtaaminen. Kaikki ajallaan ja jospa se meillekin suotaisi, lapsi nimittäin. Sitä onnellisuutta odotellessa.

 

Mulla kävi hiukan huonosti tässä nyt kesän/maaliskuun aikana.. Oon siis vasta kohta 16-vuotias. Mut todettii raskaaks marraskuun aikana. Itellä heräs sillo pieni epäillyts,ja oli pakko mennä ultraan,sillä oli varmaan aika pitkällä,sillä halusin siis tehdä abortin.. No,se tehtiin sitten joulukuussa,jolloin rv 18+4. Sen jälkeen olin yhdynnässä poikaystäväni kanssa(syön pillereitä). No,menkkoja ei näkynyt,joten oli pakko tehdä raskaustesti,joka sitte mun onneks näytti negatiivista.. Nyt viime viiko alussa sitten kävikin silleen,että tiistaina mulla alko 'menkat' sillä oli aivan samat kivut ja vuodot. Keskiviikko iltana sitten alkoki vuotaa aivan tajuna verta ja kivut olivat sietämättömät. Oli pakko mennä kaks'n päivystyksessä käymään jossa ne tutki mut,ja mulle todettiinki keskenmeno..en ees tienny olevani taas raskaana! Lääkäri sanoi,että sikiö kuollut n. viikon aijemmin ja johtuu varmaan mun tupakoinnista ja alkoholin käytöstä.. Nyt tänään onneks menkat alko,ihana tietää että kroppa toimii taas.. Mutta silti oli aivan kauhee kokemus. Tuntuu nyt siltä et olisin tappanu 2 viatonta lasta,oon varmaan oikeesti murhaaja! Ihan kauhee fiilis koko ajan.. Onko normaalia ?

 

En ymmärrä, miksi tähän ketjuun edes kirjoitit, bätmään, toivottavasti koko kirjoitus on provoa! Lapsen/sikiön menetys on kokemuksena jotain aivan järkyttävää, sinunlaisesi keskenkasvuisen tytön kannattaisi pikkaisen ajatella tekemisiäsi. Et todellakaan ole kypsä seksielämään, jos et edes ehkäisystä osaa huolehtia (kyllä ne pillerit pettävät jos niitä syö miten sattuu ja unohtelee). Todennäköisesti tulet aikuisena katumaan aborttiasi ja suremaan keskenmenoa. Parasta elämän ironiaa olisi se, että pelleillessäsi nyt teiniä raskausasioiden kanssa, et aikuisena lapsia halutessasi niitä luomuna pystyisikään saamaan.

 

Hei kaikille! Maanantaina 12.3.2012 mun maailma romahti:'( Menin varhaisultraan, jo aavistaen, että kaikki ei olisi kunnossa. Minulla oli ollut useamman päivän jo tiputteluvuotoa, mutta tottakai pienenpieni toivo vielä eli. Yksityiselle menin ensin ja kohdussa näkyi vain 6+1 oleva pieni alku kun viikot olisi olleet jo 8+5.. tämä yksityisen lääkäri oli varsin kylmänoloinen ja häneltä en saanut vastauksia juuri mihinkään vaan kirjoitti lähetteen naistentautien polille. Sinne miehemme kanssa sitten mentiin ja 2 1/2 tuntia odoteltiin pääsyä ultraan. Tuomio sama mutta lääkäri ihana. Maanantai-iltana alkoivat sit järkyt kivut ja meidän kauan ja hartaasti odottama pikkuinen syntyi :'( Nyt on tilanne, että pala palalta joutuu elämän taas kokoon parsimaan. Meillä tosiaan on haluttu/ yritetty lasta jo 6 vuotta ja ilo raskaudesta vaihtui nopeasti suureen suruun. Laitoin viestiä, että haluaisin liittyä kerhoon.

 

Sussu72 Pahoitteluni surussasi :hug: Minullakin tosiaan tuore km ja tiedän tunteesi. Meillä tosin yritystä paljon vähemmän kuin teillä. Toivottavasti teillekin onni suotaisi

 

Heipparallaa kaikille!
Ajattelin tulla jakamaan tänne omia kokemuksia. Olen tässä vuoden sisään kokenut
kaksi km:a, joista toinen uunituore tapaus. Ensimmäinen kerta oli kesällä ja viikkoja
oli takana 7+. Silloin vuoto alkoi jo kotona, joten tiesin mitä tulisi tapahtumaan.
Sitten tammikuussa huomasin, että menkat olivat myöhässä. Uskalsin hetken jo
mielessäni toivoa, että jokohan se viimein onni potkaisi.. Testi näytti positiivista ja kaikki tuntui muutenkin hyvältä. Aluksi emme mieheni kanssa uskaltaneet innostua asiasta, koska edellinen km kummitteli yhä mielessä. Viikkoja oli takana jo 12+, kun
marssin keskiviikkona onnellisin mielin nt-ultraan odottaen näkeväni pikkuisen <3.
Mutta kuinka ollakkaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta ultrahoitaja toteaa, ettei
löydä sydänääniä. Se oli isku vasten kasvoja ja maailma murtui siihen. Mikään ei
antanut merkkejä siitä että jokin olisi vialla Pikkuinen vastasi viikkoja 9+1.
Maanantaina sitten edessä tyhjennys ja kivut ovat tällä hetkellä jo valtavat. Isoin kipu on kuitenkin tällä hetkellä sydämessä..

 

Pahoitteluni kaikille keskenmenon saaneille Onneksi meitä on täällä monta ja yhdessä ehkä helpompi asiaa käsitellä <3

Pyysin päästä mukaan ryhmään sillä asia oli niin tuore vielä silloin. Nyt melkein kuukauden pötkinyt eteenpäin ja välillä olo onkin ollut parempi. Taas kummittelee mielessä kun kuukautisten alku lähenee.
Olen halunnut lasta 14vuotiaasta asti mutta silloin järki oli mukana pelissä kun tiesin olevani vielä lapsi eikä isäehdokasta ollut tarjolla. Onneksi! Nyt aisiat on mennyt eteenpäin. Ikää löytyy jo 22 ja mieskin elämässä

Jätin pillerit pois syksyllä -11 kun yhdessä mieheni kanssa päätimme että lapsi tulee jos on tullakseen, molemmat jo valmiita vastuuseen. Siispä plussasin 13.1.
Soitin neuvolat ja kaikki mahdolliset läpi, olin (liian) onnellinen. Neuvola ajan sain 14.2 Kroppa oli valmistautunut odottamiseen ja pian mielikin täysin valmis.
Noh, noin viikon sitä onnea kesti.

Olin koulussa, istuimme ringissä kun opettaja laittoi musiikkia soimaan. Hän käänsi volume nappulan täysille ja voitte kuvitella millainen ääni lähtee sellaisista kaiuttimista joita keikoilla ja konserteissakin käytetään. Itse istuin lähimpänä kaiutinta kun klassiset pamahti soimaan. Ääni ei kestänyt kauaa mutta pelästyin niin paljon että itku tuli ja mahaa vihlasi älyttömästi, jouduin juosta vessaan oksentamaan. Kipu mahassa oli aivan sietämätön ja sydän hakkasi niin etten meinannut pysyä tahdissa mukana. Olin lopun tunnista vuorotellen vessassa ja käytävällä, luokkaan en pystynyt menemään. Ensimmäisenä ajatuksena että miten vauva voi?! Tunti loppui ja halusin kotiin. Kävin vielä vessassa ennen lähtöä ja huomasin että verta on tullut. Ei paljoa mutta on kuitenkin. Kun kivut olivat hieman jo hellittäneet lähdin nopeasti kohti kotia, kamala paniikki päällä ja ajatus "ei mitään hätää". Soitin miehelleni ja kerroin mitä oli tapahtunut. Muistan sanoneeni -Jos tämä nyt oli tässä niin mä tapan sen.
Tarkoitin tuolloin opettajaa, vaikka eihän se hänen vikansa ollut vaikka se vieläkin kummittelee mielessä, -mitä jos.. -jos ei.. -Entä jos.. Mutta en ole ketään tappamassa tietenkään

Kotona menin sänkyyn kärsimään kivuista, itkemään ja yritin nukkua pahaa oloa pois. Vuoto jatkui normaalien kuukautisten verran ehkä vähän vähemmänkin.
Seuraavana aamuna soitin neuvolaan ja menin terveyskeskukseen josta lähete naistenpolille. Siellä kuulin lopullisen tuomion. "-ihan tavallinen keskenmeno 5+4

Olin niin shokissa että hymyilin huoneesta ulos tullessani. Kerroin miehelleni ja annoin lapun käteen jossa kerrottiin keskenmenosta. Äitini haki meidän pois ja kerroin kuinka asia on. Hymyilin, olin "iloinen" ja niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta kotona murruin täysin.

Sen jälkeen tämä on ollut yhtä itkua ja parkua, huonoja päiviä ja kuukautisten odottelua. Niinkuin taas tänään.
Asian käsittelyä vaikeuttaa vielä se että seuraavana päivänä oman tuomion kuulleena, siskoni ilmoitti olevansa raskaana. Olen tietysti onnellinen hänen puolestaan ja toivoisin että kaikki menisi hyvin hänen kohdallaan mutta en pysty näkemään häntä ja hyvä jos puhelimessa kestän kuunnella, vaikkei hän asiasta mitään puhuisikaan. Siskontyttöni eli kummityttöni takia soitan ja hoidan ne asiat asiallisesti mutta muuta sanottavaa minulla ei ole.
Olimme ennen todella läheisiä, jaoimme kaikki asiat ja nyt tuntuu kun olisin menettänyt parhaan kaverini. Omasta päästäni tämä kaikki on kiinni mutta kun ei vain pysty

Helpotti jo hieman kun koko tarinan lähes tarkalleen kerroin niinkuin en ennen aikaisemmin kenellekkään. Mutta pääseekö tästä pelosta koskaan yli.....?!

Kiitos tästä ryhmästä ja kaikesta ymmärryksestä

 

Halit Heidukka, Ann88 ja Ainolinnea :hug: Halusin kirjoittaa vielä tosta aiheesta, en kestä nähdä raskaana olevaa ystävää. Mulla on ihan vastaava tilanne. Maanantaina kun keskenmenon sain, olisi tämä ystävä ollut jo keskiviikkona ollut tulossa minua katsomaan. Laitoin hänelle viestin, että ehdottomasti haluaisin nähdä hänet, mutta en kestä nyt nähdä vauvamahaa. Ensin olin sitä mieltä, että ystäväni loukkaantui ja puhelussa viestin jälkeen olin vielä varma, ettei hän pätkääkään ymmärtänyt mitä tarkoitin. Eilen häneltä tuli viesti ja olen nyt ihan varma, että tovin asiaa pureskeltuaan, hänkin ymmärsi tilanteen. Ja tästä episodista en kokenut tippaakaan huonoa omaatuntoa. Mulla on oikeus nyt surra ja ennenkaikkea suojella itseäni kaikelta ylimääräiseltä, satuttavalta.
Olo on tälläkin hetkellä melko turta ja huomenna pitäisi yrittää palata töihin. Onneksi on niin ymmärtäväinen pomo ja ihanat työkaverit Jaksamista meille kaikille!!

 

Ihan ensimmäiseksi pahoitteluni kaikille keskenmenon saaneille! :hug: Oma viime viikko muuttui torstaina mustaksi viikoksi. :'(

Jätimme miehen kanssa yhteistuumin ehkäisyn pois 07/10. Vuoden verran yritimme luomuna lasta, mutta kun ei ruvennut kuulumaan sain hormonit avuksi. Nyt helmikuussa ei kuukautisia ruvennut kuulumaan ja tein elämäni ensimmäisen positiivisen testin 24.2. Tuolloin oli vielä haamuviiva, mutta parin päivän päästä näkyi jo selvänä. Menin varhaisultraan 2.3., mutta ei juurikaan mitään näkynyt. Sain lähetteen sairaalaan gyn. polille tarkempaan ultraääneen ja laboratorioon hcg -arvolle. HCG -arvo oli noussut hyvin ja jatkoi hyvin nousemistaan. Pikkusta ei vaan näkynyt, joten ultrattiin kolme kertaa. Nyt torstaina oli ultra ja kohdussa ei mitään, mutta kohdun ulkopuolella oli raskausmateriaalia ja näkyi syke. Oli ihan hirvee tilanne!!! Perjantaina olin sitten toimenpiteessä, jossa poistettiin kohdunulkoinen raskaus. Onneksi mies on ollut hyvänä tukena. Kysymys vaan herää, että miksi juuri meille? Kuinka pitkään saamme taas odottaa, saammeko ikinä lapsia? Uskaltaako edes yrittää? Jaksan toisaalta toivoa, että aika parantaa haavat...

Olin kertonut positiivisesta raskaustestistä muutamille niille, joille olen kertonut lapsettomuudestamme. Mutta tämän tiedon tullessa julki, halusin kertoa asiasta myös omille vanhemmille, anopille ja kälyille. Työpaikalle menin heti torstaina kertomaan sairauslomalle jäämisestä. Työkavereiden mielessä olen kuulemma ollut, koska tietävät kuinka paljon lasta olen halunnut. Onneksi minulta löytyy tukiverkkoa! :heart: Mies ei ehkä olisi halunnut puhua tästä näin avoimesti, mutta minun on täytynyt saada puhua asiasta.

Toivon, että me kaikki jaksamme tästä jatkaa kohti kevättä ja kesää! :kiss: