Elikkä, pikaisesti pohjustettuna...
Meillä tuore uusperhe, mulla 2 lasta ja miehellä 1. Miehen lapsi joka toinen viikko äidillään to-ti, mun vanhempi lapsi isällään joka toinen viikonloppu (pe-su) ja pienempi aina kotona (isänsä ei ole koskaan ollut missään tekemisissä).
Tapasin avomieheni viime kesänä, lokakuussa jo ostettiin omakotitalo ja perustettiin yhteinen perhe. Helmikuussa mentiin kihloihin.
Asiat mitkä nyt mättää, on se, että aina kun miehen tytär on äidillään niin mies on ihan hukassa...ikävä on kuulemma aina ihan valtava eikä sitten osaa oikein olla. Pari kertaa onkin nyt käynyt niin, että mies sitten lähtee perjantaina kaverinsa kanssa leffaan, lätkämatsiin yms. ja on sillä reissulla sitten koko viikonlopun...ratkeaa ryyppäämään. Alkoholi on muutenkin hänellä ollut pieni ongelma, tottunut juopottelemaan kotosalla silloin kun lapsensa on äitinsä luona. Mä sitten taas juon tosi harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa enkä todellakaan halua että mun lasten edessä kotona juopotellaan ja tämän on mieskin kyllä sanonut, ettei ikinä ota lasten edessä. Nojoo, mutta nämä reissut sitten johtaa aina siihen, että mies on kuulemma miettinyt asioita, eikä tiedä toimiiko tämä meidän perhe-elämä...ja multa vedetään matto jalkojen alta joka kerta, koska hän ei ole aiemmin antanut yhtään mitään merkkiä, että joku asia mättää vaan meillä on mennyt hyvin ja ainakin minä olen ollut onnellinen. Miehen ongelma on siis myös se, ettei hän osaa ottaa asioita puheeksi jos joku vaivaa...vaikka sitä ollaan hoettu ihan koko ajan, että asioista pitää puhua, mutta hän ei vain osaa.
Tämän reissun aikana sitten alkoi tulemaan viestiä, ettei jaksa sitä meteliä mikä meillä kotona on... eli mitä minä ja mun lapset pitää. Siinä suhteessa ollaan erilaisia, hän on hiljainen ja rauhallinen kuten myös lapsensa ja minä taas lapsineni ollaan vilkkaampia, eläväisempiä ja äänekkäämpiä. Nojoo, mitäs asialle sitten voi tehdä...tukinko lasteni suut ?
En tiedä miten tästä taas noustaan ja noustaanko.... sitä en ainakaan jaksa, että koko ajan pitää olla varpaillaan jos lapsilla sattuu volyymi nousemaan... enkä jaksa sitäkään, että aina mun pitää olla se, joka ottaa asiat puheeksi ja joka selvittää sotkut ja ongelmat, koska jos mä en tässä huushollissa puhuisi ja yrittäisi tehdä kaikkeani suhteen eteen, niin tätä suhdetta ei olisi ollut enää kuukausiin. Näitä miehen "pakenemisia" on nyt ollut kolme, enkä tiedä jaksanko enää yhtäkään. Kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pudota maan alle ja omin voimin sieltä nousta ? Tämän viimeisimmän reissun jälkeen olen todellakin koittanut miettiä asioita ja helppo elämä yksin lasten kanssa alkaa kovastikin houkuttelemaan (ehdin olla yksin 9v ennen tätä suhdetta, joten tiedän että se on helpompaa kuin koko ajan selvitellä asioita ja olla varpaillaan).
Tiedän, että suhde on todella nuori eikä uusperheen elämä ole helppoa.. mutta miten tästä jatketaan tai kannattaako jatkaa?
Ongelma on myös se, että emme näytä millään saavan yhteisiä sääntöjä lapsille. Siinäkin asiassa olemme ihan erilaisia, mies on ollut lapsensa kanssa 3v yksin, ette voi edes kuvitella kuinka hemmoteltu tuo lapsi on... ikää hällä on 5v ja isä esim. edelleen pukee hänelle vaatteet päälle, vaikka lapsi sen ihan hyvin osaa kyllä itsekin. Mulla on taas lapsilla aina ollut tietyt säännöt ja kuri, enkä todellakaan auta lapsia avuttomiksi..esim. mun 2v pukee ja riisuu ihan itse jo.. Mies ei myöskään komenna lastaan vaan antaa vinkua ja huutaa.
Tässä nyt muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Eropäätös olis ehkä helppo, jos ei olis tätä taloa ja yhteistä lainaa..enkä toisaalta haluais ottaa tätä perhettä lapsilta pois, kun he ovat siihen hyvin sopeutuneet.. MUtta musta tuntuu että kaikkeni oon jo yrittänyt ja tehnyt, mutta aina vaan palataan tähän alkupisteeseen, enkä tiedä miten tästä nousta ja selvitä..mulla ei ole enää voimia yksin pitää tätä suhdetta kasassa ja korjata sitä. Ollaan me käyty pariterapiassaki tuossa joulu-tammikuussa ja se auttoi kyllä silloin siihen tilanteeseen.
Meillä tuore uusperhe, mulla 2 lasta ja miehellä 1. Miehen lapsi joka toinen viikko äidillään to-ti, mun vanhempi lapsi isällään joka toinen viikonloppu (pe-su) ja pienempi aina kotona (isänsä ei ole koskaan ollut missään tekemisissä).
Tapasin avomieheni viime kesänä, lokakuussa jo ostettiin omakotitalo ja perustettiin yhteinen perhe. Helmikuussa mentiin kihloihin.
Asiat mitkä nyt mättää, on se, että aina kun miehen tytär on äidillään niin mies on ihan hukassa...ikävä on kuulemma aina ihan valtava eikä sitten osaa oikein olla. Pari kertaa onkin nyt käynyt niin, että mies sitten lähtee perjantaina kaverinsa kanssa leffaan, lätkämatsiin yms. ja on sillä reissulla sitten koko viikonlopun...ratkeaa ryyppäämään. Alkoholi on muutenkin hänellä ollut pieni ongelma, tottunut juopottelemaan kotosalla silloin kun lapsensa on äitinsä luona. Mä sitten taas juon tosi harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa enkä todellakaan halua että mun lasten edessä kotona juopotellaan ja tämän on mieskin kyllä sanonut, ettei ikinä ota lasten edessä. Nojoo, mutta nämä reissut sitten johtaa aina siihen, että mies on kuulemma miettinyt asioita, eikä tiedä toimiiko tämä meidän perhe-elämä...ja multa vedetään matto jalkojen alta joka kerta, koska hän ei ole aiemmin antanut yhtään mitään merkkiä, että joku asia mättää vaan meillä on mennyt hyvin ja ainakin minä olen ollut onnellinen. Miehen ongelma on siis myös se, ettei hän osaa ottaa asioita puheeksi jos joku vaivaa...vaikka sitä ollaan hoettu ihan koko ajan, että asioista pitää puhua, mutta hän ei vain osaa.
Tämän reissun aikana sitten alkoi tulemaan viestiä, ettei jaksa sitä meteliä mikä meillä kotona on... eli mitä minä ja mun lapset pitää. Siinä suhteessa ollaan erilaisia, hän on hiljainen ja rauhallinen kuten myös lapsensa ja minä taas lapsineni ollaan vilkkaampia, eläväisempiä ja äänekkäämpiä. Nojoo, mitäs asialle sitten voi tehdä...tukinko lasteni suut ?
En tiedä miten tästä taas noustaan ja noustaanko.... sitä en ainakaan jaksa, että koko ajan pitää olla varpaillaan jos lapsilla sattuu volyymi nousemaan... enkä jaksa sitäkään, että aina mun pitää olla se, joka ottaa asiat puheeksi ja joka selvittää sotkut ja ongelmat, koska jos mä en tässä huushollissa puhuisi ja yrittäisi tehdä kaikkeani suhteen eteen, niin tätä suhdetta ei olisi ollut enää kuukausiin. Näitä miehen "pakenemisia" on nyt ollut kolme, enkä tiedä jaksanko enää yhtäkään. Kuinka monta kertaa ihminen jaksaa pudota maan alle ja omin voimin sieltä nousta ? Tämän viimeisimmän reissun jälkeen olen todellakin koittanut miettiä asioita ja helppo elämä yksin lasten kanssa alkaa kovastikin houkuttelemaan (ehdin olla yksin 9v ennen tätä suhdetta, joten tiedän että se on helpompaa kuin koko ajan selvitellä asioita ja olla varpaillaan).
Tiedän, että suhde on todella nuori eikä uusperheen elämä ole helppoa.. mutta miten tästä jatketaan tai kannattaako jatkaa?
Ongelma on myös se, että emme näytä millään saavan yhteisiä sääntöjä lapsille. Siinäkin asiassa olemme ihan erilaisia, mies on ollut lapsensa kanssa 3v yksin, ette voi edes kuvitella kuinka hemmoteltu tuo lapsi on... ikää hällä on 5v ja isä esim. edelleen pukee hänelle vaatteet päälle, vaikka lapsi sen ihan hyvin osaa kyllä itsekin. Mulla on taas lapsilla aina ollut tietyt säännöt ja kuri, enkä todellakaan auta lapsia avuttomiksi..esim. mun 2v pukee ja riisuu ihan itse jo.. Mies ei myöskään komenna lastaan vaan antaa vinkua ja huutaa.
Tässä nyt muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Eropäätös olis ehkä helppo, jos ei olis tätä taloa ja yhteistä lainaa..enkä toisaalta haluais ottaa tätä perhettä lapsilta pois, kun he ovat siihen hyvin sopeutuneet.. MUtta musta tuntuu että kaikkeni oon jo yrittänyt ja tehnyt, mutta aina vaan palataan tähän alkupisteeseen, enkä tiedä miten tästä nousta ja selvitä..mulla ei ole enää voimia yksin pitää tätä suhdetta kasassa ja korjata sitä. Ollaan me käyty pariterapiassaki tuossa joulu-tammikuussa ja se auttoi kyllä silloin siihen tilanteeseen.