No niin, pakkasin laukun ja uhkasin lähteä

  • Viestiketjun aloittaja Harmaana
  • Ensimmäinen viesti
Harmaana
:'(
Mies suututti minua kauheasti. Minulla on Puregon ja Synarela käytössä ja se pahentaa minun mielialanvaihteluita.
En kerrassaan kyennyt hillitsemään itseäni. Lähdin ovet paukkuen ja raivoten kotoa ja ajoin autolla hevonjeeraan ja huusin ja karjuin Jumalalle asioistamme ja uhkasin itsemurhalla, jos ei hoito tepsi. :headwall: :'(
Minä olen niin hullu, etten ansaitse edes lapsia! :kieh:
 
Lohdullista tietää, että on muitakin hulluja lapsettomia :$

Vähän nauratti tuo Juupsin kirkosta eroaminen, että kostona Jumalalleko?
Itse en ole vielä siinä pisteessä: tosin, joskus tunteet käyvät silläkin radalla.
Kirkosta puheen ollen, Raamatun naisilla oli tosi paljon lapsettomuutta,
Abrahamin Saara esim., Jaakobin Raakel, Hanna ja Elisabet, Johannes Kastajan äiti. Saivat sitten kaikki lapsen myöhemmin.
 
ruttu
älä sure, kaikki kääntyy parhain päin varmasti.. usko pois.

en tiedä pitkään jatkuneesta lapsettomuudesta/hoidoista mitään,eksyin palstalle sattumalta.. mutta tiedän hyvin hyvin paljon siitä tunteesta että on epäonnistunut, #&%?$!*,luuseri, paha ihminen, säälittävä ja ties mitä..

minun toivottu ja rakastettu lapseni kuoli hetkeä ennen syntymäänsä sotkeuduttuaan napanuoraansa. elämä on ollut siitä asti tyhjää...
hän oli terve pikkuinen, mutta monet eivät pysty asiaa sulattamaan vaan mieltävät hänet vammaiseksi tai muuten vaan vajaaksi elämään tätä elämää...
kaikilla ystävilläni on lapsia ja monilla ihan vastasyntyneitä, heidän näkemisensä on painajaismaista ja yritänkin vältellä parhaani mukaan.

kukaan ei voi ikinä tietää miltä minusta todella tuntuu..
kukaan ei voi tietää miltä sinusta todella tuntuu..

masennuksen ja säälittävän räpeltämisen sekamelskassa ajattelin myös että ehkä tämän kaiken tarkoitus on ettei minun pitäisi olla mieheni kanssa yhdessä tai tehdä lapsia?? onneksi se vaihe meni ohi..

toivottavasti et loukkaannu viestistäni, halusin vaan kertoa että meitä on monia eri tavoin epäonnistuneita näissä vauvantekohommissa..

ei luovuta toivosta,tulkoon vastaan mitä vaan!
pysytään vahvoina!

me ei kuitenkaan oikeasti olla pahoja ihmisiä.. sinuakin varten on olemassa vauva siellä jossain usko pois, ja kaiken tämän rypemisen jälkeen osaat arvostaa ja rakastaa pienokaistasi ihan erityisellä tavalla, sellaisella mistä kenelläkään muulla ei ole harmainta aavistustakaan.. !!

toivon todella että saat asiat miehesi kanssa kuntoon!!

lämpimiä rutistuksia ja voimia sinulle :hug:
 
:hug: meille kaikille kovia kokeneille.

Kyllä minäkin välillä käyn tuolla hulluusrajan toisellapuolella. Miehen kanssa ei kuitenkaan asiasta riidellä. Ainut asia, mistä mies ei pidä on se että puhun adoptiosta. Yhdessähän tässä lapsettomuudesta kärsitään.

Jokin on, etten osaa Jumalaa syyttää. Uskon, että hän on suunnitellut elämämme näin. Onhan niin, ettei Hän anna enempää kärsittäväksi kuin jaksamme kärsiä. Ilmeisesti olemme siis hyvinkin vahvoja, vaikka välillä kaikki tuntuu niin heikolta.

:hug:
 
Lohdullista kuulla että muillakin on alkanut "sekoittamaan päätä". Kyllä tämä lapsettomuus herkistää ja tekee ajoittain sekopäiseksi.

Kun alettiin "tekemään" lasta reilusti yli 2 vuotta sitten niin oltiin niiiin onnellisia alkavasta vaaviprojektista. No kummasti sitä nytten on alkanut riitoja tulemaan kun kiukuttaahan se molempia kun sitä lasta ei vaan kuulu. Miehessäkin tuntuu nykyään olevan vaan pelkkää vikaa ja suhdekin on ihan syvältä. Mukamas. Meillä osataan tapella eli molemmat huutavat naamat punaisena kun oikein pännii. Eipähän jää patoumia. Yritän ajatella että tämä on on nyt pienoinen kriisinpaikka ja tästä selvitään ja periksi ei anneta perk!

Olen juuri niitä ihmisiä jotka haluavat kaiken tässä ja nyt heti. Kyllä tämä kärsivällisyyttä kasvattaa ainakin. Ja täytyy sanoa että kyllä tämän palstan naiset ovat sitten sitkeitä ja vahvoja luonteita! :hug: Ei tätä kuka tahansa jaksaisi...

Ja turha on kenenkään tulla jeesustelemaan parisuhde terapioista ynnä muista. Kun ei sitä haikaraa näy niin tuntuu ajoittain että kaikki muukin on päin mäntyä.

Kylläpäs taas helpotti purkautuminen..
 
Niin ja Rutulle kovasti halauksia :hug: . Olen ajatellut että varmaan pahinta mitä itselle voisi käydä olisi menettää oma lapsi. Vaikkei minulla yhtään lasta vielä olekaan niin silti uskon että se olisi varmasti vaikein paikka mitä kohdalle voisi sattua.

Aivan hirveätä on myös se Portugalin lapsisieppaus. Toivottavasti on lapsirukka vielä hengissä ja pääsee pian vanhempiensa hoiviin. On tää maailma paha paikka.
 
juups
Sanomani piti, että voimia parisuhdemyllerryksiin! Täytyy sanoa, että kun (huom! ei jos) tästä lapsettomuuskriisistä selviää yhdessä (lapsen kanssa tai ilman) niin kestää yhdessä mitä vain. Kyllä meilläkin on niin, että mies ei käy aivan samoja asioita läpi kuin minä. Hänen on joskus vaikea ymmärtää niin syvää katkeruutta, jossa ryven viikon kun hoito menee pieleen. Hän näkee niinäkin päivinä elämän elämisen arvoisena kaksisteen, ja tietysti minun pohjaton epätoivo loukkaa.

Mutta tuosta kirkosta eroamisesta piti sanoa, että minulla ei ole yrtyksistä huolimatta ollut koskaan uskoa, en ole vain saanut aikaiseksi erota kirkosta. Usko antaa varmasti voimia ja lohtua lapsettomuuteen. Vaalikaa sitä! Viimeisen negan jälkeen tajusin, että minä en saa "verorahoilleni vastinetta" ja vahdoin kirkon Punaiseen ristiin.

 


kannan korteni kekoon. Mulla oli todella raju km, verenvuoto oli sita luokkaa etta hengen lahto oli kuulemma lahella kun o heikossa kunnossa. Taa siis tapahtu viime torstaina. Mies lahti tiistaina kahdeksi kuukaudeksi purjehtimaan Valimerelle.
 
juups
\
Alkuperäinen kirjoittaja 20.05.2007 klo 23:32 miksuli kirjoitti:
kannan korteni kekoon. Mulla oli todella raju km, verenvuoto oli sita luokkaa etta hengen lahto oli kuulemma lahella kun o heikossa kunnossa. Taa siis tapahtu viime torstaina. Mies lahti tiistaina kahdeksi kuukaudeksi purjehtimaan Valimerelle.
:hug: Eikä todennäköisesti tajua loukkaavansa sinua.
 
Harmaana
Kiitos kaikista halauksista ja lohdutuksista!
Nyt tällä hetkellä tuntuu vähän paremmalta, mutta tiedän vajoavani takaisin sinne epätoivoon vielä useita kertoja.
Ja voimia ja jaksamisia myös teille muille! =)
 
Ihanaa kun teitä on muitakin.

Mä en vielä ole kironnut Jumalaa mutta ton miehen kyllä useampaan kertaan. Elämä tuntuu epäreilulta ja tällä hetkellä kaikki uudet vauvauutiset on kauhistus ja itkun paikka. Mies on ärsyttävä ja ilkeä ja ei ymmärrä mua. Viimeksi tämä asia kulminoitui kulmahuoneeseen jota on säästelty lastenhuoneeksi ja on täynnä kaikkea ylijäämäromua. Nyt mä tahtoisin laittaa huoneen kuntoon kun ei kerran tiedä saako siitä lastenhuonetta ikinä. Miehen mukaan surua ei voi hoitaa ostamalla sohvaa ja huonetta ei ole mitää järkeä nyt sisustaa. Mun oloa se sohvan osto ainakin hetkeksi helpottaisi :/

Varmaan kuulostaa ihan järjettömältä mutta tommoista jatkuvaa känää on kaikki. Lapsettomuus kummittelee joka #&%?$!* asian takana. Tilaa ulkomaanmatkaa ja mieti, että nyt voikin sitten ottaa siellä ruuan kanssa viiniä kun ei kerran raskaaksi tullut ja samalla miettii kuinka kivaa olisi ollut olla ottamatta. Luet vanhojen piinailukavereiden kuulumisia ja mietit kuinka pitkällä sitä oma raskaus jo olisi. Vaippamainoksistakin tulee jo paha mieli saatikaan siitä pirun isyys.fi mainoksesta.

Kyllä mä antaisin sille lapselle rakkautta ja aikaa jos joku vain antaisi mulle ensin sen lapsen. :headwall:

KIITOS :ashamed:
 
Tuosta elämän suunnittelusta..
Itse elän aina kuukausi kerrallaan, ajatuksena jos vaikka tässä kuussa tärppäisi.
Pudotus tulee aina. Sitten selvitään siitä, ja aletaan valmistautua uuteen yritykseen. Ja taas tiputaan alas.
Mies suhtautuu asiaan tosi luonnollisesti. Tulee tunne, että vika on vain minun kropassani, miehelle se on niin helppoa.. Naisen pitäisi pystyä viemään raskaus loppuun, suojelemaan lasta yms..
Minä en siihen pysty!
Ja se naiseus, mitä se on? Sekin on vähän hukassa. Olen siis nainen.. joka ei osaa tulla raskaaksi, jonka kroppa ei osaa sitä asiaa..
Olen lisännyt urheilua.. yritän opettaa ja rohkaista kehoani, että se tajuaisi pystyvänsä raskauden loppuun saattamiseen. Olen yrittänyt ruokkia kehoa vitamiineilla, ettei se raskaaksi tuleminen ja pysyminen olisi kiinni niistä.
Tulosta en vaan saa.

Tämä on niin vaikeaa..! Tämä piti olla elämän helpoin asia, jota pitäisi jopa varoa! Miten ihminen voi olla niin väärässä..
 
Ensinnäkin kiitos teille kaikille, jotka kirjoititte tähän ketjuun! Ihanaa, etten ole ainoa, joka reagoi tähän lapsettomuus-suruun voimakkaasti.

Nyt on menossa kp2 ja viime viikko oli yhtä hel...ttiä. Uhkasin silloin myös kirkosta eroamisella ja revin kirkko+kaupunkilehden raivotessani. Lisäksi en osaa mieheni kanssa oikein käsitellä asiaa, kun hän kysyy, mitä voisi tehdä hyväkseni alan vain huutamaan, että mitä me ollaan tehty, että ansaitaan tämä! Turhaudun, kun tiedän että mieheni suree, vaikka ei yhtä kokonaisvaltaisesti kuin minä, ja että hän oikeastaan suree puolestani. Turhaudun myös, koska en odota että mieheni tekee mitään, haluaisin vaan sen lapsen. No, kyllä me riidelläänkin, varsinkin miehen alkoholin käytöstä, itse olen lopettanut juomisen lähes kokonaan ja mies ei, joten musta tuntuu, että se ei yritä tarpeeksi kovasti, sillä miehen siittiöt voisivat olla paremmatkin, vaikka ovatkin kait ns. normaaliarvojen rajoissa. Itse vedän vitamiineja ja syön tosi terveellisesti, niin jotenkin suututtaa kun toinen ei tee samoin. Kuulostaa varmaan tyhjänpäiväiseltä, mutta näin se vaan on!

Tsemppiä meille kaikille ja miehillemme myös! Jos tästä selvitään ja lopputuloksena olisi vielä se vauva, niin kyllä me kaikki ollaan superselviytyjiä :hug:
 
siili
Heippa kaikki!

Ketjun otsikko oli niin osuva ja vetoava :) että oli pakko kirjoittaa! Meillä on hoidot tauolla. Lopetimme ekan IVF-hoitomme tavallaan kesken (siis piikityksiä en ehtinyt aloittaa) kun totesimme, että ei näin voi jatkua, kun parisuhde on ihan hajalla! Se oli elämäni vaikein päätös, mutta jälkeenpäin se on tuntunut oikealta. Tämä tapahtui siis maalis-huhtikuun taitteessa. Nyt alkaa tuntua, että pikkuhiljaa suhdekin alkaa muuttua, parantua. Ja ylihuomenna lähdetään kahdestaan lomalle ja olemaan ihan vain toinen toisiamme varten. Se tuntuu NIIIIIN tärkeältä! Tärkeämmältä kuin vauva - vaikka me molemmat sitä maailman eniten toivommekin.

Meillä syynä tappeluihin, riitoihin, kaikkeen on mun mielestä miehen alkoholinkäyttö. ...siis mun mielestä! Mutta jossain vaiheessa ymmärsin, että kyllähän sille alkoholinkäytöllekin joku syy on?!? Mieheni paha olo. Meillä tilanne on nimittäin niin päin, että miehelleni meidän lapsettomuutemme on kovempi suru ja tuska kuin minulle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö itse surisi ja itkisi asiaa - useinkin - mutta olen jollain kumman tavalla osannut käsitellä asiaa ja vatvoa sitä ja keskustella siitä. Se ei ole minulle enää mörkö. Miehelleni tilanne on ollut raskaampi!

Enni kirjoitit viestissäsi, että itse olet lopettanut alkoholinkäytön kokonaan, syönyt vitamiineja jnejne mutta mies ei tee mitään. En tiedä mikä tilanne teillä on, että mistä lapsettomuutenne johtuu. Mutta meille eräs hyvin arvostettu ja luotettava lapsettomuuslääkäri sanoi ennen joulua, että toki tupakanpolton tai alkoholinkäytön lopettaminen auttaa esim miehen siittiöihin pienessä mittakaavassa, mutta todellisuudessa ne muutokset ovat hyvin marginaalisia! Eli mies ei juurikaan pysty itse omiin siittiöihinsä vaikuttamaan. Niiden määrä ja laatu vaihtelee samaan tapaan kuin sää. Joinain päivinä sataa, toisina paistaa aurinko. Tuota lääkärinlausuntoa ennen ja vähän sen jälkeenkin syytin mielessäni (ja joskus varmaan ääneenkin) miestäni, kunnes ymmärsin, että asia ei muutu miksikään syyttelemällä. Päin vastoin. Siitä tulee vain paha mieli molemmille. On syy sitten naisessa tai miehessä, molemmissa tai ei-kummassakaan, niin lapsettomuus on kuitenkin yhteinen suru ja yhteinen tuska!

Ja ainakin oman mieheni kohdalla huomasin, että kun valitsinkin parisuhteen hoitojen jatkamisen sijaan (tai siis valinnallani osoitin, että parisuhde on minulle tärkeämpi kuin lapsi) niin jo tuo valinta vähensi riitojamme, nosti molempien arvostusta toista kohtaan! Vasta silloin tuli edes mieleeni, että mieheni saattoi kuvitella, että lapsi olisi minulle tärkeämpi kuin hän. Tuollainen "pikkuseikka" saattaa jäädä huomaamatta kaikkien hoitojen tiimellyksessä meillä jokaisella.

Tulipas kirjoitettua pitkästi! Mutta siis pointtini oli se, että TIEDÄN TODELLAKIN TUON TUNTEEN, kun laukku on pakattu ja ovi pamahtaa takana. Mutta SILTI sanon, että KOETTAKAA RAKKAAT KOHTALONTOVERIT JAKSAA! Ainakin omasta kokemuksesta se anteeksi antaminen ja vielä kerran yhdessä yrittäminen kannattaa aina!
 

Yhteistyössä