Nykyajan ystävyys

Elämässäni on nyt sellainen tilanne, että tuntuu ettei todellista ystävyyttä ole osunut ainakaan minun kohdalleni.
Tuntuu, että ollaan ystäviä tilanteen mukaan jos toisesta on jotain hyötyä. Ja jos yhden ystävän kanssa ei suju, niin sen sijaan että koitettaisiin korjata tilanne vaihdetaankin ystävä uuteen. Mitä tämä oikein on?

Itse olen menettänyt elämäni aikana muutaman ihmisen joiden kanssa luulin ystävyyden kestävän. Ja siitä syystä minusta on tullut varovainen, enkä mielellään päästä ihmisiä lähelleni. Ja jos tämän virheen olen tehnyt, niin olen myös saanut kärsiä seuraukset.

Voisiko joku selittää tämän asian minulle, onko olemassa joitain pelisääntöjä joita en osaa?
Eihän ystävyyden pitäisi olla näin raskasta...

 

Voisiko joku selittää tämän asian minulle, onko olemassa joitain pelisääntöjä joita en osaa?Eihän ystävyyden pitäisi olla näin raskasta...

Paha sanoa kun et oikein kertonut mitä on tapahtunut?

 

No tuntuu, että ystävillä on tapana vaihtaa ja korvata ystäviä sen mukaan kun itselle sopii parhaiten.
Jos yksi ystävä ei tee oman mielen mukaan, hänet voi korvata toisella. Kenestäkään ei pidetä kiinni vaan vaihtoon vaan jos ei miellytä juuri sillä hetkellä. Toisena esimerkkinä voisin antaa sellaisen, että pitäisi olla tietyn tyyppisiä ystäviä: sinkkuystävä, äitiystävä, vanhempiystävä jne... Ja kun itselläni ystävät eivät tule elämäntilanteen mukaan vaan sen mukaan että on jotakin yhteistä, historiaa tai yhteisiä kiinnostuksen aiheita (muutakin kun esimerkiksi lapset...) En oikein osaa järkevästi pukea ajatuksia ymmärrettävään muotoon..

 

Tuntuu, että ollaan ystäviä tilanteen mukaan jos toisesta on jotain hyötyä. Ja jos yhden ystävän kanssa ei suju, niin sen sijaan että koitettaisiin korjata tilanne vaihdetaankin ystävä uuteen. Mitä tämä oikein on?

Mulla on täysin samat kokemukset kun sulla. Kun vaan tietäisi mitä eräiden ihmisten päässä liikkuu, mutta eiväthän he edes kerro vaan vetäytyvät maisemista. Kyllä se jonkinsorttista mielen sairautta on, ettei osata aidosti välittää vaan käytetään ihmisiä hyväksi kun ne olisivat kertakäyttökapistuksia.

Itse olen menettänyt elämäni aikana muutaman ihmisen joiden kanssa luulin ystävyyden kestävän. Ja siitä syystä minusta on tullut varovainen, enkä mielellään päästä ihmisiä lähelleni. Ja jos tämän virheen olen tehnyt, niin olen myös saanut kärsiä seuraukset.

Päästämättä ihmisiä lähelle, ottamatta riskiä, ei kuitenkaan koskaan voi ylipäänsä ystävystyä. Riski on otettava joka kerta. Onneksi vastoinkäymiset vahvistaa ja kasvattaa itsetuntemusta. Itse olen jokaisesta epäonnistuneesta ystäväsuhteesta viisastunut ja kasvanut. Heikkoitsetuntoisen kanssa on todella vaikea olla ystävä, eivät kestä mitään kritiikkiä.

Jos yksi ystävä ei tee oman mielen mukaan, hänet voi korvata toisella. Kenestäkään ei pidetä kiinni vaan vaihtoon vaan jos ei miellytä juuri sillä hetkellä. Toisena esimerkkinä voisin antaa sellaisen, että pitäisi olla tietyn tyyppisiä ystäviä: sinkkuystävä, äitiystävä, vanhempiystävä jne... Ja kun itselläni ystävät eivät tule elämäntilanteen mukaan vaan sen mukaan että on jotakin yhteistä, historiaa tai yhteisiä kiinnostuksen aiheita (muutakin kun esimerkiksi lapset...) En oikein osaa järkevästi pukea ajatuksia ymmärrettävään muotoon..

Samaa mieltä olen, minkään muun ei tarvitse yhdistää kun tiettyjen arvojen ja halun olla toiselle ystävä. Ikäero, lapsien lukumäärä, ammatti tai muu on täysin sivuseikkoja mulle.

 

On kyllä lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa joka on kohdannut tällaista. Ehkäpä sitä oppii vielä joskus valitsemaan ne jyvät akanoista... Ja olen kyllä entistä onnellisempi niistä harvoista tosiystävistä, joiden ystävyyttä ei elämäntilanteet, erimielisyydet ym heilauta!

 

On kyllä lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa joka on kohdannut tällaista. Ehkäpä sitä oppii vielä joskus valitsemaan ne jyvät akanoista... Ja olen kyllä entistä onnellisempi niistä harvoista tosiystävistä, joiden ystävyyttä ei elämäntilanteet, erimielisyydet ym heilauta!

Tuskinpa olet ainoa. Kun sitä päällepäin näkisikin ihmisistä, että keheen kannattaa tutustua, kehen ei, säästyisi paljolta mielipahalta. Itse törmään paljon sellaiseen, että jos olen eri mieltä kuin ystävä, en enää kiinnosta, eli pitäisi myötäillä joka asiassa. Minusta taas jokaisella saa olla oma mielipide. Hyvä ystävyys kyllä kestää sen. Menetin just yhden ystävän, koska oli hienoinen ero ajattelussa. Pääpiirteittäin kumpikin toivoi samaa ystävyydeltä, todella pienen pienellä erolla ja en enää kelvannut ystäväksi sen jälkeen. Enkä taatusti aio muuttaa tapojani ja alkaa myötäilemään ihmisiä, jotta ne pitäisivät minusta.

Hyviä ystäviä on todella vaikea löytää aikuisiällä varsinkin.

 

Minulla ystäviksi luulemani kaverit ovat jättäneet yhteydenpidon kun yhdistävä asia on loppunut: kurssin päättyminen, muutto, tms. Harmi!
Olen kokenut, että on aika vaikea siirtyä kaveriasteelta ystävyyteen. Kavereita ovat mielestäni ne, joita tapaamme samoissa merkeissä: harrastuksissa, lasten kerhoissa, tms. Heidän kanssaan on hauska jutella ja aina moikataan jos nähdään vaikka kaupassa tai neuvolassa. Mutta jos käyt toisen luona kylässä, tai hän sinulla, tai käytte yhdessä vaikkapa ostoksilla tai tekemässä muuta mukavaa, ja jos uskallat puhua hänelle henkilökohtaisemmista asioistasi ja voit antaa samaa luottamusta hänelle, olette ystäviä. Mutta miten tietää, onko kaverilla kiinnostusta ystävyyteen? Jos meneekin mönkään, menee kasvot! Toisaalta, säilyykö itsenäisyys vai tuletko selitysvelvolliseksi menoistasi ystävälle? Oletko itse mustasukkainen ystäväsi muista menoista ja toisista ystävistä? Tämä ei nyt ole suunnattu kellekään yhdelle kirjoittajalle, vaan tällaista pohdintaani.

On tosi tärkeää että uskalletaan kertoa oma mielipide eikä toinen loukkaannu - mutta ilmaisu ei saa olla hyökkäävää tai jyräävää!

 

Minulla ystäviksi luulemani kaverit ovat jättäneet yhteydenpidon kun yhdistävä asia on loppunut: kurssin päättyminen, muutto, tms. Harmi!
Olen kokenut, että on aika vaikea siirtyä kaveriasteelta ystävyyteen. Kavereita ovat mielestäni ne, joita tapaamme samoissa merkeissä: harrastuksissa, lasten kerhoissa, tms. Heidän kanssaan on hauska jutella ja aina moikataan jos nähdään vaikka kaupassa tai neuvolassa. Mutta jos käyt toisen luona kylässä, tai hän sinulla, tai käytte yhdessä vaikkapa ostoksilla tai tekemässä muuta mukavaa, ja jos uskallat puhua hänelle henkilökohtaisemmista asioistasi ja voit antaa samaa luottamusta hänelle, olette ystäviä. Mutta miten tietää, onko kaverilla kiinnostusta ystävyyteen? Jos meneekin mönkään, menee kasvot! Toisaalta, säilyykö itsenäisyys vai tuletko selitysvelvolliseksi menoistasi ystävälle? Oletko itse mustasukkainen ystäväsi muista menoista ja toisista ystävistä? Tämä ei nyt ole suunnattu kellekään yhdelle kirjoittajalle, vaan tällaista pohdintaani.

On tosi tärkeää että uskalletaan kertoa oma mielipide eikä toinen loukkaannu - mutta ilmaisu ei saa olla hyökkäävää tai jyräävää!

Minusta taas ystävyys syntyy kuin itsestään, jos on syntyäkseen. Täytyy tietysti olla todella samanoloinen kun itse olen, muuten ei ole sitä kuuluisaa aaltopituutta, jolloin ei juttelu olekaan luontevaa. Ehkä ongelma onkin siinä, että samantyyppisiä ihmisiä on tosi vähän ja vaikka olisikin, meillä aikuisilla jo monta pettymystä kokeneilla on aika vahvat suojat päällä, lisäksi osaa jo katsoa ja valikoida tarkemmin, tai sitten liian "hyvin", jolloin jo ylisuojelee, eikä huomaa ihmisen potentiaalia?