Nykyinen lasten kyttäys kulttuuri

[QUOTE="vieras";27245277]Tätä minäkin ihmettelen. Eskarista oli viety tyttö ja joku poika. Mulle ei ole ilmoitettu mitään. Eli mä en ole edes ollut tietoinen että mun lasta on kuljetettu päivänaikana jonnekin kun olen luullut hänen olleen eskarissa.
Jos jotain olisi sattunut matkalla?

Mä olisin varmasti tajunnut jos olisi selitetty että lapsi todella tarvitsee sitä terapiaa. Multa vaan kysyttiin että saako laitta, en kokenut tarvetta siis mitenkään välttämättömänä.
Pitäiskö nyt kuitenkin ottaa yhteyttä jonnekin ja selvittää asiaa? Mä en ole huolissani puheterapiasta vaan siitä omavaltaisuudesta että lastani on kuljetettu minulle tuntemattomaan paikkaan ilman lupaani! Mitä jos olisin tullut päivällä ja kysynyt lastani? Ei lapsesi ole täällä! Oikeesti![/QUOTE]

Mistä näin yhtäkkiä vuosia myöhemmin sait tietää noista puheterapiakäynneistä?

 

[QUOTE="vierailija";27245278]]

Nuo terkan testaukset ovat joskus huvittavia. Aikoinaan yhdelle lapsistani näytti koiran kuvaa, ja kysyi (muistaakseni) että mitä haukku syö (luu). Nyt saattaa kyllä mum muisti pettää, mutta oelnnaista oli se, että lapseni ei tunnistanut , siis kysyi, mikä on haukku (vaikka tunnisti kuvasta) niin alkoi hirmuinen älämölö ettei lapsi tunnista yksinkertaisempiakaan asioita. [/QUOTE]

Meillä pojan 3 v neuvolassa höpsö neuvolantäti kysyi kuin idiootilta kysymyksiä, siis sillai HITAAAAASTI JA SELLLVÄSSTI ARRTIKULOIDEN. Poikamme (joka on puhunut alle 2 v saakka) katseli vähän aikaa tätiä, ja päätteli sitten että ilmeisesti tämä on vähän vajaa, ja pitänee puhua samalla tavalla. Alkoi sitten mm. tavata vastaukset kuuluvalla äänellä tyyliin "MUU-RA-HAI-NEN"... Eikä se täti edes tainnut huomata itse koko hölmöyttä

 

Mistä näin yhtäkkiä vuosia myöhemmin sait tietää noista puheterapiakäynneistä?

Lapsi nyt teini, kertoi. Olivat käyneet säännöllisesti jonku ryhmässä olleen pojan kanssa. Ei mitään hajua kauanko ja missä ja kenellä?
Tuosta ei ole koskaan mainittu meille vanhemmille mitään.

 

meillä 2,5v juoksee ja touhottaa kokoajan eikä pysy kauheesti palkallaan. Selvästi ylivilkas ja vaatii tutkimusta.... huoh.

Kyllä joskus tuntuu että vähempikin riittää eikä pitäs ottaa suorituspaineita vanhemmuudesta. Rajat pitää olla mut liika kyttäys masentaa ja tekee "paskaksi" vanhemmaksi kun ei kerran osaa "kasvattaa" normaaleita muksuja, siis niitä jotka eivät kilju,juokse ja käyttäydy lapsenomaisesti ....

 

meillä 2,5v juoksee ja touhottaa kokoajan eikä pysy kauheesti palkallaan. Selvästi ylivilkas ja vaatii tutkimusta.... huoh.

Kyllä joskus tuntuu että vähempikin riittää eikä pitäs ottaa suorituspaineita vanhemmuudesta. Rajat pitää olla mut liika kyttäys masentaa ja tekee "paskaksi" vanhemmaksi kun ei kerran osaa "kasvattaa" normaaleita muksuja, siis niitä jotka eivät kilju,juokse ja käyttäydy lapsenomaisesti ....

Niin... milläs sen lapsen saat paikallaan pysymään. Teippaamalla tuoliin? Rauhoittavilla?

 

[QUOTE="vieras";27245363]Lapsi nyt teini, kertoi. Olivat käyneet säännöllisesti jonku ryhmässä olleen pojan kanssa. Ei mitään hajua kauanko ja missä ja kenellä?
Tuosta ei ole koskaan mainittu meille vanhemmille mitään.[/QUOTE]

Mutta siis hän ei eskarilaisena tai koskaan aiemmin maininnut asiasta, tuli hänen mieleensä vasta nyt?

 

Siis mun pakko kommentoida tähän et voi jukoliste ku oon saannu kuulla kaiken näkösiä teorioita pojasta Tosiaan nykyään on äänensävy joka paikassa erilainen, onneksi!

Tottakai ne halusi löytää vian musta kun olin(ja edelleenkin olen) nuori äiti. Tosiaan tänäpäivänä on eri ääni kellossa, mutta olihan se helpompi syyttää mua kun että itse katsoa peiliin ja oikeesti todeta että äiti tuntee lapsensa parhaiten ja asia on nyt oikeesti näin. Mutta vasta virallisen diagnoosin jälkeen Ahaa-elämys tuli tarhas ym paikoissa.

Mutta kyllä se tahtoo olla niin että jos lapsi poikkeaa niin lähdetään katsomaan vanhempia.

Ja tutkimisista niin nyt ne haluaa tutkia pikkusisaruksen samalta mutta olen sanonut että sillä ei ole mitään vaan sen kanssa oon ollu lepsumpi kasvatuksessa että se johtuu siitä ja vahvasta omasta minästä.

Puhutaan paljon että jokaisen pitää olla oma yksilö mutta kun nämä yksilöt sitten ovat itsensä mutta herättää muita verrattuna enemmän huomiota niin ei hyvä. Tästäkin olen nostanu mekkalan kerran, et paljon pyritään PUHUA kuinka hyvä et jokainen on yksilö mutta käytännössä ei saa sitä toteuttaa. :kieh: Et jos poikani rakentaa eiffeltornia niin antaa rakentaa vaa eikä murehtia jos ei tykkää saksilla leikata lumihiutaleita(tietysti suunatuissa asioissa tehdään mitä muut mutta omalla ajalla), tai jos se laskee mielummin kuin piirtelee kukkia.

Et antaa jokaisen kasvaa ja kehittyä omalla tavalla ja jos niil on vahvoja "juttuja" niin antaa niitten kehittää näitä rauhassa.

Poikani on lahjakas rakentaja, monikielinen ja matemaatikko mutta ei niin taitava piirtäjä, edelleenkin täydellinen poika :heart:

 

Onhan tuossa jotain perää. Neuvolassa neuvolantäti yritti väkisin ohjata erilaisiin unikouluihin ja ammattilaisten luo, kun lapsi heräili vielä6kk ikäisenä useita kertoja yössä. Itse en kokenut sitä suureksi ongelmaksi, joten annoin heräillä. Samoin naurattaa nuo neuvolan ikäkauditehtävät, joita tekevät. Lasta pyydettiin osoittamaan omenaa, ja tottakai sen osasi tehdä, kun olimme yhdestä kirjasta juuri omenoita monesti osoiteltu. Jos täti olisi pyytänyt esim päärynää tunnistamaan, ei varmasti olisi osannut.

 

Kaikki toitottaa, että nykyään mennään hirveän tiukan mallin mukaan lapsissa. Mutta Anoppi kertoi kultaisesta 80-luvusta milloin melkein itkien meni aina neuvolaan koska hänen poikansa sattui nyt olemaan laihanpuoleinen (eli lasteni isä). Mutta nykyään kun molemmat lapseni menevät reilusti miinuksella (- 10 % ja -15 %) niin lapsista on vaan todettu että tuo taitaa olla heidän luontainen painonsa eikä asiasta olla tippaakaan huolissaan. Ja siis toinen lapsistamme on nykyään laihempi mitä isänsä on ikinä ollut.

Joten ainakin painoasiassa tähän suuntaan ollaan paljon "suvaitsevaisempia". Enemmän taidetaan nykyään vahdata niitä ylipainosia taaperoita. Joten ei kaikissa asioissa ennen ollut asiat paremmin ja vähemmän kyttäystä.

 

Lapsensa esim. 90 luvulla saaneet eivät voi edes kuvitella mitä on nykypäivänä. Koskas tämä "huolen vyöhykkeistö" tuli voimaan?? Mun mielestä lapsille pitäisi antaa KASVURAUHA ilman että joku pirjo on kokoajan tarkkailemassa ruutuvihon kanssa selän takana mitä lapsi piirtää. Ennen lapset meni eskariin, oppi asiat siellä, siirtyi kouluun vailla mitään ongelmia.

Minä olen saanut lapsia 1980, 1990 ja 2000-luvulla.
Nuorimman siis 2007.
Lapsenlapsista nuorin on syntynyt 2 kk sitten (ja muut 7 2000-ja 2010-luvuilla)
En ole vielä törmännyt moiseen kyttäyskulttuuriin muuta kuin tarinoissa...

Mahtaako olla siis jossainpään maata oikeasti olla tuollaista vai onko kyse erityistapauksista joissa avuntarve onkin oikeasti olemassa?

 

[QUOTE="Uuu";27245590]Onhan tuossa jotain perää. Neuvolassa neuvolantäti yritti väkisin ohjata erilaisiin unikouluihin ja ammattilaisten luo, kun lapsi heräili vielä6kk ikäisenä useita kertoja yössä. Itse en kokenut sitä suureksi ongelmaksi, joten annoin heräillä. Samoin naurattaa nuo neuvolan ikäkauditehtävät, joita tekevät. Lasta pyydettiin osoittamaan omenaa, ja tottakai sen osasi tehdä, kun olimme yhdestä kirjasta juuri omenoita monesti osoiteltu. Jos täti olisi pyytänyt esim päärynää tunnistamaan, ei varmasti olisi osannut.[/QUOTE]

Tuon takia mä en oo toisesta lapsesta kertonut kuin ne asiat mitkä koen itse ongelmaksi Mitä ihmettä varten mun ois lopetettava yösyötöt ja pistää lapsi johonkin helkkarin unikouluun jos mua se ei haittaa? Annoin mennä lapsentahtisesti, kyllä ne ajallaan alkaa nukkua ja lopettavat tissin syömisen. Sit kun itteä alkoi haitata (lapsi 1,5 v), lopetin, ja jätin ihan kertomatta neuvolassa koko yöheräilyistä...

 

Minä olen saanut lapsia 1980, 1990 ja 2000-luvulla.
Nuorimman siis 2007.
Lapsenlapsista nuorin on syntynyt 2 kk sitten (ja muut 7 2000-ja 2010-luvuilla)
En ole vielä törmännyt moiseen kyttäyskulttuuriin muuta kuin tarinoissa...

Mahtaako olla siis jossainpään maata oikeasti olla tuollaista vai onko kyse erityistapauksista joissa avuntarve onkin oikeasti olemassa?

Eiköhän tuo riipu hirveästi siitä, millainen ihminen sattuu esim. neuvolantädiksi tai tarhaohjaajaksi. Kyllä niin itse kuin ystäväni ovat törmänneet niin hulluihin tapauksiin, että ei oikeasti uskoisi. Yhdelle ystävälleni neuvolantäti mm. käski aloittaa lapsen konttausasennon harjoittelun, kun lapsi oli vasta 3 kuukauden ikäinen. Täti oli huolissaan, että lapsi on kehityksestä jälessä, kun vain maata pötkötti.

 

Mä en ymmärrä minkälainen vanhempi suuttuu siitä, että lapsella epäillään olevan jotain ongelmaa ja asia halutaan tutkia. Jos kaikki on kunnossa niin hieno juttu, ei siitä tutkimuksesta varmasti lapselle mitään kovin suurta haittaakaan ollut. Jos taas kaikki ei ole kunnossa niin eikö jokainen lastaan rakastava vanhempi halua lapselle sen diagnoosin ja asianmukaisen avun?

 

[QUOTE="uuu";27245899]Eiköhän tuo riipu hirveästi siitä, millainen ihminen sattuu esim. neuvolantädiksi tai tarhaohjaajaksi. Kyllä niin itse kuin ystäväni ovat törmänneet niin hulluihin tapauksiin, että ei oikeasti uskoisi. Yhdelle ystävälleni neuvolantäti mm. käski aloittaa lapsen konttausasennon harjoittelun, kun lapsi oli vasta 3 kuukauden ikäinen. Täti oli huolissaan, että lapsi on kehityksestä jälessä, kun vain maata pötkötti.[/QUOTE]

Heh.
Ja minun siskonlapsista se joka nykyään , aikuisena, suvun urheilullisin - jopa kilpaurheilutasolla, ei vielä 9 kk iässä viitsinyt edes kääntyä selältään vatsalle.

 

Aloittaja kirjoitti mainion kuvauksen. Ihmisiä kytätään nykyisin pikkutarkasti ja jos ei sovi tiettyyn kaavaan, niin ollaan heti huolestuneita.

 

Ja jos taas ei seulota ja reagoida, saattaa jotain tosi vakavaa lipsahtaa läpi sormien. "Kyttäämiseen" vaikuttanee myös viimevuotiset perhesurmat jne.

 

Mutta siis hän ei eskarilaisena tai koskaan aiemmin maininnut asiasta, tuli hänen mieleensä vasta nyt?

Ei maininnut silloin. Meiltä sitä suostumusta puheterapiaan silloin tiedusteltiin, ja varmaan lapsi kuvitteli että meille se on ok. Ei ole kyseenalaistanut sitä mitä eskarissa tehdään tai mitä hänen kuuluu tehdä ja minne mennä eskaritätien kanssa. On se hänellä ollut aina muistissa mutta tuli nyt vasta esille (en muista mista yhteydestä) ja hän sanoi, että silloin kun kävi siellä puheterapiassa. Me oltiin että ethän sinä ole käynyt? Kertoi sitten kenen kanssa jne.
Mä olen aina luottanut niin päiväkodin, kuin eskarin ja koulunkin toimintaan, mutta jos tuollaista pitää vanhemmilta salata niin en tajua mistä on kysymys! Olen tätä joskus pohtinut mutta nyt kun kirjoitan tässä niin eskarin toiminta näyttää todella peräti oudolta ja nyt mua rupeaa ärsyttämään tuollainen ylikävely!

 

Harvemmalla ydinperheessä tai parisuhteessa elävällä kokemuksia tästä onkaan. Minä olen kolmen alle kouluikäisen yh ja jatkuvasti törmään asenteeseen, että elämäni on oltava ihan hirveää, kamalaa ja onnetonta. Minua on kritisoitu siitä, että puhun perhe-elämästämme niin paljon positiivisia asioita. Ei siinä mitään, jos vilpittömästä kysytään miten jaksan, siihenhän voin vastata. Mutta asenne tulee esiin, kun kysymys on muotoiltu; "Miten sinä jaksat, sinulla on varmasti raskasta". Sitten luetellaan kaikki mahdolliset tukitoimet, mitä halutessani saisin. Olen sanonut, että kiitos en tarvitse, minulla on erinomaiset tukiverkostot. Tukiverkostojani on kritisoitu niukoiksi. Minulla ei tosiaan ole mitään mummolaa jatkuvana hoitopaikkana, mutta tarvittaessa saan hoitoapua ja juuri niin paljon kuin haluan. Miten monella on niin onnekas tilanne, sanotaanko silloin tukiverkostoa niukaksi?

Että joo, tervetuloa kokeilemaan hetkeksi kolmen lapsen yyhoona olemista niin tietäisitte tämän kyttäyskulttuurin. Minähän olen tilastoriski, että elämäni on oltava ihan hirveää kun avioliitto ei ole ollut tavoitteeni enkä miestä tässä haluakaan elämäämme. Onhan se huolestuttavaa, että äiti haluaa elää lastensa kanssa keskenään ja pääosin hoitaakin heidät itse.

Ai niin. 6-vuotiaani aloitti eskarin, joka käynnistyi hyvin. Meillä on oikeudessa huoltajuuskiistaa ja olosuhdeselvittelijät kritisoivat minua siitä, että lapselle olisi pitänyt järjestää tätä ennen enemmän virikkeitä. Hän on ollut kerhossa ja ollaan käyty avoimessa päiväkodissa säännöllisesti, sen lisäksi on nämä kaksi pikkusisarusta arjessa koko ajan seurana. Lisää virikkeitä? Ilmeisesti tarkoittivat, että olisi pitänyt heittää hänet päiväkotiin ja istua kotona pylly homeessa sohvalla pienempien kanssa.

 

Minulle taas kelpaisi ihan hyvin seuranta, ja saisi meille vaikka perhetyöntekijäkin tulla. Meillä on vanhemmilla vähän omat juttunsa menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, ja olen niistä neuvolassa avoimesti kertonut, mutta ei kukaan ole tullut kyttäämään tai kommentoinut muutenkaan. Esikoisen päiväkodissa on koko päiväkotiuran aikana vain kaksi keskustelua, kuopuksen pk:ssa sentään ONNEKSI enemmän. Ehdottomasti haluan tietää ja selvittää, jos lapseni kehityksestä on pientäkin huolta tai ammattilaisia mietityttävää, koska pieneen huoleen on helpompi puuttua kuin kasautuviin ongelmiin. Tietysti moni asia on parempi puhua ensin ilman lapsen omaa läsnäoloa, mutta toisaalta oikea tieto lievistäkään vaikeuksista ei lapsen itsetuntoa muserra, vaan se, että hän itsekin huomaa, että vaikeuksia on, mutta kukaan ei kerro, miksi tai auta käsittelemään asiaa. Pienen lapsen kapasiteetilla hän sitten päättelee olevansa tyhmä, kun oppii hitaammin lukemaan, tai ilkeä, kun usein huomautetaan harkitsemattomasta toiminnasta. Reilumpaa olisi kertoa, että sinulla on lukivaikeus, joten joudut hiukan enemmän harjoittelemaan lukemista, tai sinulla on tarkkaavaisuushäiriö, ja siksi joudut opettelemaan ja vahtimaan, ettet toimi ennen kuin ajattelet, ja sellaisia vahinkoja sattuu sinulle joskus. Mutta että on paljon asioita, joita osaat ja opit hyvin, ja että moni aikuinen, jolla on samanlaista, on hyvässä ammatissa ja viettää onnellista elämää. Eivät ne lapset hölmöjä ole, kyllä he sen aika pienenä jo hoksaavat, jos asiat eivät suju kuten muilla, mutta eivät osaa sitä vielä asettaa mittasuhteisiin.

 

Mä en koe sairaalan/neuvolan/kaupungin kerhon toimintaa kyttäykseksi. Ovat mielestäni olleet kovin kannustavia, ainakin jos vertaa miehen puolen sukuun. He kuitenkin ovat katsoneet tarpeelliseksi arvioida meidän vanhemmuuttamme, olemmeko hyviä vai huonoja (sitä on ilmeisesti pidetty hyvinkin mahdollisena) ja tosiaan neuvolan neuvot tuntuvat kovin vapaaehtoisilta jos vertaa anopin, apen ja jopa miehen lapsettomien sisaruksien määräyksiin.

Tilanne on siis mielestäni vähän sellainen mihin vertaa. Varmastikin lapsiani tarkkaillaan poikkeavien oireiden varalta myös kunnallisen terveydenhuollon ja varhaiskasvatuksen puolelta, mutta se tehdään positiivisessa mielessä kannustavasti, toisin kuin eräillä vanhemmilla ihmisillä on tapana.

 

[QUOTE="alma";27244818]Mulla tulee kyllä väkisinkin mieleen, että tämän "kyttäyskultturin uhreissa" on itsessä jotain vikaa, jota vaan eivät itse tunnista tai tunnusta.Mä en tunne ketään, joka kokisi olevansa erityisesti kytättynä.[/QUOTE]

Voi alma parka... ja äo oli...?

 

Meillä pojan 3 v neuvolassa höpsö neuvolantäti kysyi kuin idiootilta kysymyksiä, siis sillai HITAAAAASTI JA SELLLVÄSSTI ARRTIKULOIDEN. Poikamme (joka on puhunut alle 2 v saakka) katseli vähän aikaa tätiä, ja päätteli sitten että ilmeisesti tämä on vähän vajaa, ja pitänee puhua samalla tavalla. Alkoi sitten mm. tavata vastaukset kuuluvalla äänellä tyyliin "MUU-RA-HAI-NEN"... Eikä se täti edes tainnut huomata itse koko hölmöyttä

Voin hyvin kuvitella...Sos.- ja terveyspuoli on pullollaan sellaisia älykääpiöitä että huhhuh...toisinaan kytätään ihan olemattomia ja välillä taas painetaan hyvinkin vakavia tapauksia villaisella...Kuten nyt vaikka Eerikan tapaus. Äiti yrittää kertoa huolestaan viranomaisille niin milloin sanotaan että mene hoitoon tai kysytään oletko ollut itse paikalla todistamassa! Siis oletko ollut itse paikalla todistamassa!! Joo tottakai, harva se ilta kahvitellaan exän ja sen uuden naisen kanssa niillä juu... Ja sitten täällä joku kaikentietävä viisas "alma" on varma että näissä ketä kytätään ON PAKKO olla oikeasti jotain vikaa...Mullakin hajosi pää narsistin kanssa ja MUA vahditaan vieläkin. Siis mua, joka olen oikeasti järkevä ja selväjärkinen mutta toki edelleen järkyttynyt ja vaikeuksissa vaikean suhteen ja eron jälkeen niin joo, mun vikahan kaikki on ja mua ja lasta pitää toki seurata että kuinka sujuu. Että haistakaa kuulkaa paska vaan kaikki maailman almat ymv. Sitäpaitsi tosi helppoa yrittää toipua kaikesta paskasta kun suurennuslasin kanssa tosiaan vahditaan...

 

Harvemmalla ydinperheessä tai parisuhteessa elävällä kokemuksia tästä onkaan. Minä olen kolmen alle kouluikäisen yh ja jatkuvasti törmään asenteeseen, että elämäni on oltava ihan hirveää, kamalaa ja onnetonta. Minua on kritisoitu siitä, että puhun perhe-elämästämme niin paljon positiivisia asioita. Ei siinä mitään, jos vilpittömästä kysytään miten jaksan, siihenhän voin vastata. Mutta asenne tulee esiin, kun kysymys on muotoiltu; "Miten sinä jaksat, sinulla on varmasti raskasta". Sitten luetellaan kaikki mahdolliset tukitoimet, mitä halutessani saisin. Olen sanonut, että kiitos en tarvitse, minulla on erinomaiset tukiverkostot. Tukiverkostojani on kritisoitu niukoiksi. Minulla ei tosiaan ole mitään mummolaa jatkuvana hoitopaikkana, mutta tarvittaessa saan hoitoapua ja juuri niin paljon kuin haluan. Miten monella on niin onnekas tilanne, sanotaanko silloin tukiverkostoa niukaksi?

Että joo, tervetuloa kokeilemaan hetkeksi kolmen lapsen yyhoona olemista niin tietäisitte tämän kyttäyskulttuurin. Minähän olen tilastoriski, että elämäni on oltava ihan hirveää kun avioliitto ei ole ollut tavoitteeni enkä miestä tässä haluakaan elämäämme. Onhan se huolestuttavaa, että äiti haluaa elää lastensa kanssa keskenään ja pääosin hoitaakin heidät itse.

Ai niin. 6-vuotiaani aloitti eskarin, joka käynnistyi hyvin. Meillä on oikeudessa huoltajuuskiistaa ja olosuhdeselvittelijät kritisoivat minua siitä, että lapselle olisi pitänyt järjestää tätä ennen enemmän virikkeitä. Hän on ollut kerhossa ja ollaan käyty avoimessa päiväkodissa säännöllisesti, sen lisäksi on nämä kaksi pikkusisarusta arjessa koko ajan seurana. Lisää virikkeitä? Ilmeisesti tarkoittivat, että olisi pitänyt heittää hänet päiväkotiin ja istua kotona pylly homeessa sohvalla pienempien kanssa.

Mä olin yh yli 20 v. Ja toki törmäsin sinä aikana asenteisiin, että yh:n elämän täytyy olla kurjaa ja surkeaa. Mutten mä ikinä sitä kyttäyksenä ajatellut vaan huvittuneena naurahdin ennakkoluuloille. Ja otin kiitollisena vastaan kaiken sen, mitä julkiselta sektorilta sain lapsilleni tutkimuksia, terapioita yms. Jos en olisi saanut, olisi pitänyt viedä yksityiselle toimintaterapiaan, puheterapiaan jne.

 

[QUOTE="vierailija";27245278]]

Nuo terkan testaukset ovat joskus huvittavia. Aikoinaan yhdelle lapsistani näytti koiran kuvaa, ja kysyi (muistaakseni) että mitä haukku syö (luu). Nyt saattaa kyllä mum muisti pettää, mutta oelnnaista oli se, että lapseni ei tunnistanut , siis kysyi, mikä on haukku (vaikka tunnisti kuvasta) niin alkoi hirmuinen älämölö ettei lapsi tunnista yksinkertaisempiakaan asioita. Olimme eri murrealueelta ktoisin. puhuimme koirista tai hauvoista ei koskaan haukuista. Toinen kohta kun lapsi ei ymmärtänyt sanaa PIPA (oltiin muutettu ko.alueelle) vasta). Meill päin puhuttiin piposta ja se on yleiskieltä. Eli kaikista yksinkertasinkaan "testauksen2 sääntö ei ollut hallussa eli pitää puhua yleiskieltä. Luoja nähköön, jos näille tomppeleille siirrettäisiin vaikkapa älykkyystestit . No, onneksi laki ei salli.[/QUOTE]

Ja sittenhän viimestään lapsessa on joku "vika",jos se ei suostu tekeen siellä nlassa mitä pyydetään. Varsinkin jos lapsi on kovakin vierastamaan.

 

Kyllä mäkin koen että meitä kytätään neuvolassa. Esimerkiksi neuvolat on aina puolen vuoden välein, myös isoilla lapsilla enkä koskaan saa selvää vastausta miksi näin on. Kun vaadin jonkun vastauksen, se kuului, että meitä on niin mukava tavata, sen takia halutaan nähdä useammin. Paskanmarjat. Kenenkään kaverini lapset eivät käy jatkuvasti neuvolassa. Epäilen että syy on nuori ikämme, olen 25-vuotias kolmen lapsen äiti ja aviomieheni on saman ikäinen. Iästä mainitaan usein ja on kysytty suoraan ovatko lapsemme vahinkoja kun olemme nuoria ja ikäerot pienet. Osaammeko huolehtia ehkäisystä jne. Jokainen heistä on tarkkaan suunniteltu ja haluttu. Lapset ovat terveitä kuin pukit, eikä päiväkerhoista tai muualtakaan ole tullut kuin positiivista palautetta heistä.

Kieltämättä livahtaa mieleen ajatus, että nämä kyttäysresurssit voitaisiin mieluummin kohdistaa niihin oikeisiin riskitapauksiin.