Odotus ilman puolison tukea

Eli olen rv 33+0 ja koko odotusaikani olen ollut vailla avopuolisoni tukea. Olemme olleet neljä vuotta yhdessä ja lapsi sai alkunsa aivan tarkoituksella. Mutta siitäpä nämä kaikki ongelmat alkoivat. Mieheni on ravannut koko raskausajan baareissa, jättää minut aina yksin kotiin, eikä halua viettää kanssani aikaa. Ei kiinnosta miten olen voinut tai miltä minusta tuntuu hänen käytöksensä.

Ja nyt hän ilmoitti että ei ole enään onnellinen kanssani, eikä rakasta minua samalla tavalla kuin ennen. Haluaisin yrittää korjata suhteemme jotenkin, mutta en tiedä mitä voin tehdä jos toinen ei halua tosissaan panostaa suhteeseen.

Nykyään itken itseni uneen joka ikinen ilta, enkä saa mitään päivisin aikaan. Odotan vain lapsen syntymää, jos se vaikka jotain muuttaisi suhteessamme.

Kaipaisin hieman mielipiteitä mitä tässä oikein pitäisi tehdä... Tuntuu etten jaksa tätä enään kovinkaan kauaa, jos ei mitään muutosta tapahdu..

 

Harvoinhan se lapsen syntymä parantaa sitä parisuhdetta... Yleensähän lapsen syntymä laittaa hyvän ja toimivankin parisuhteen lujille kun enää ei ollakaan kahdestaan, ollaan väsyneitä yöheräilystä ja ei olla enää vapaita menemään ja tulemaan niin kuin lystää. Eli älä tuudittaudu siihen että kaikki muuttuu paremmaksi kun lapsi syntyy. Näin tuskin tapahtuu.

Oletteko miehen kanssa käyneet asiasta kunnon keskustelun? Oliko hänellä tuollaisia tunteita jo ennen kuin aloitta yrittää lasta? Voisiko olla että hän kokeekin ettei olekaan valmis isäksi? Aluksi ajatus ehkä tuntui mukavalle ja kutkuttavalle, toi lisää virtaa seksielämään, mutta nyt olet oikeasti viimeisilläsi raskaana, lapsi on muutamien viikkojen päästä maailmassa ja miehelläsikin on hänestä suuri vastuu. Itselle tulee tunne että häntä on tämä alkanut pelottaa ja ahdistaa kerta ei ole kiinnostunut siitä mitä lapselle vatsassasi tapahtuu.

Suostuisiko miehesi lähtemään parisuhdeterapiaan? Hänelle voisi tehdä hyvää purkaa tuntojaan jollekin ulkopuoliselle.

Itse olen loppupeleissä sitä mieltä, että jos parisuhteenne ei toimi, on lapsen kannalta parempi erota. Toivon toki että saisitte asianne kuntoon mutta jos ette niin suotta pyrit korjaamaan jotain jolle et itse valitettavasti voi mitään.

 

Parisuhdeterapiaa olen yrittänyt ehdotella, mutta ei mies siitä ole kovin innostunut. Tai hän ei usko siihen, että ulkopuoliselle vieraalle ihmiselle puhuminen jotain hyödyttäisi.

Kunnon keskustelua emme ole saaneet aikaan, koska aina se päättyy hyvinkin lyhyeen. Ennen raskaaksi tulemista mies oli hyvinkin huomaavainen minua kohtaan, mutta kun raskaus alkoi näkyä muillekkin niin silloin nämä kaikki ongelmat pahenivat.

Toivoisin vaan että tämä olisi pelkästään pelkoa tästä suuresta elämänmuutoksesta ja menisi ohi. Itse ainakin olen valmis tekemään kaikkeni että parisuhteestamme tulisi taas toimiva ja hyvinvoiva. Aikaa ei tietenkään ole paljon ennen lapsen syntymää, joten nyt täytyisi yrittää tehdä kaikki mahdollinen mikä tehtävissä on.

Neuvolassa oltiin huolissaan siitä kun paino on pudonnut, kun ruoka ei vaan maita. Verenpainekin oli pompannut korkealle ja kaiken lisäksi sain ajan mielenterveysneuvojalle. Mutta jospa se puhuminen siellä auttaisi edes tätä omaa pahaa oloa.

 

Mulla oli sama tilanne ekan lapsen odotusaikana, alku raskaus aika meni hyvin oli kiinnostunu uudesta tulokkaasta ja kävi neuvoloissa/ultris mukana mutta ku raskaus alkoi edetä piremmälle ja häämöttää vauvan kanssa eläminen niin kummasti ajatukset muuttuikin alkoi baarissa ja kavereiden kanssa hyppääminen milloin oli mitäkin menoa sitten otin asian puheeksi niin syy oli juuri se että miehet pelkää menettävänsä "vapautensa" piti kuulemma mennä ku vielä pysty ennen kuin lapsi tuli maailmaan no uskoin tämän mutta hetken vielä lapsen syntymän jälkeenkin meneminen kiinnosti mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä kun lapsi oli vähä isompi alkoi olla enemmän kotona.
Toisen lapsen kohdalla kävi melkein samantapaisesti raskaus aikana en oikeastaan saanu huomiota ollenkaan olihin se tuttu juttu olla raskaana, mutta meneminen jäi mutta kun lapsi syntyi niin meneminen alkoi taas kiinnostaa.Miehet ajattelee niin erilailla asioita ei tarvi ottaa koko aikaisesti vastuuta lapsista ne luottaa että kyllä naiset hoitaa.
Sinuna ottaisin nyt miehen kanssa vaan kunnon keskustelun aikaiseksi, et jaksa muuten tulevan lapsen kanssa jos asioihin ei tule muutosta luulen että miestäsi vaan pelottaa tuleva vauva-arki ja se ei ainakaan helpompaa tule olemaan vauva on siinä kaiken keskipiste
Mutta voimia sinulle ja koita jaksaa vielä viimeiset viikot toivottavasti saatte selvitettyä kaiken

 

Toivottavasti mielenterveysneuvojasta on apua. Ainakin siis siinä että pääsee edes omia tuntoja ulkopuoliselle ammattilaiselle kertomaan.

Itselle tuli sellainen mieleen että kerta rakentavaa keskustelua on vaikea saada aikaiseksi, auttaisiko jos kirjoittaisit miehellesi kirjeen, johon voisit omat tuntosi ja toiveesi sekä pelkosi kirjoittaa?

Voisi olla myös aika tärkeää että järjestäisitte sitä yhteistä tekemistä aika ajoin, esim. käytte leffassa tai syömässä tai ihan vaikka kotisohvalla katsotte elokuvan, mikä nyt on teidän juttunne. Itse olen raskaana rv. 32 ja remontointien ja miehen töiden takia yhteinen aika on jäänyt vähälle, siis sellainen "laatuaika" että ollaan ihan kahdestaan ja tehdään jotain meistä kivaa.