:,(
Minun tarinani:
"Ajattelen joka päivä enkelipoikaani"
Jutta Pajupuro, 23, on pienen tytön onnellinen äiti. Kaksivuotiaan Sara-tytön vierellä elää muisto Jesse-pojasta, joka kuoli ennen kuin ehti syntyä.
Perhe: Mies Lauri ja tytär Sara, 2 vuotta
Olemme autossa äitini kanssa. Minä ajan ja äiti istuu pelkääjän paikalla. Juttelemme. Yhtäkkiä säikähdän. Edelläni ajava auto alkaa siirtyä vastaantulevien kaistalle.
- Mitä tuo auto tekee? huudan äidilleni. En ennätä tehdä muuta. Kuuluu voimakas rysähdys.
Ensimmäinen reaktioni on huuto.
- Äiti, auta, poika meni! kiljaisen ennen kuin autoni alkaa pyöriä ympäri. Auto pyörii monta kertaa. Se tapahtuu kuin hidastettuna, enkä voi kuin odottaa, että auto pysähtyy. Suuhuni lentää lasia ja tuntuu kuin sydämeni jättäisi lyöntejä väliin. Henkeni ei kulje kunnolla.
Sitten kaikki pysähtyy. Huomaan, etten pääse itse pois autosta. Olen jäänyt jaloistani kiinni. Äiti näyttää selvinneen pienillä vammoilla. Autan hänet irti turvavöistä, ja hän pääsee kömpimään autosta itse ulos. Äidin päästä tippuu verta kasvoilleni. Keskityn pysymään rauhallisena.
Paikalle alkaa kerääntyä muita ihmisiä. Näen ambulanssien, paloautojen ja MediHelin kaartavan paikalle.
Pystyn vain ajattelemaan, että on ihanaa päästä kylmästä autosta sisään lämpimään. Palelen kovasti, sillä ilma on sateinen ja viileä. Ensihoitaja laittaa minulle tipan ja happinaamarin. Olen yhdeksännellä kuulla raskaana. Hän kyselee, tunnenko lapseni potkuja. Hän kertoo, että jokin terävä auton osa on lävistänyt polveni ja auton polkimet ovat sotkeutuneet jalkoihini.
Toivon koko ajan, että poikamme olisi vielä elossa. Ajatukseni pyörivät kehää. Säilyvätkö jalkani ja tulevatko ne kuntoon? Jospa poikamme onkin niin vahva, että hän selviää tästä kaikesta. Jos hän on elossa? Ensihoitajat eivät voi auttaa siinä asiassa, koska minun irrottamiseni autosta on ensisijaista. Oli kesäkuun ensimmäinen päivä. Päivä, jolloin poikani kuoli.
Onnellinen raskausaika
Tuosta kaikesta on nyt kolme vuotta. Olin odottanut ensimmäistä lastani onnellisena. Olimme valmistautuneet mieheni kanssa pojan syntymään huolella. Laitoimme hänelle oman huoneen valmiiksi ja hankimme tavarat pinnasängystä lastenvaunuihin. Enää puuttui lapsi.
Odotin malttamattomana synnytystä ja äidiksi tulemista ja vietin päiväni nettifoorumeilla lukemalla muiden äitien kokemuksia. Pojastamme tulisi Jesse Tapio Antero. Raskausaika oli aivan ihanaa, ja poika liikkui mahassa paljon.
Koska raskauteni oli jo loppusuoralla, minulla oli levoton mieli autokoulun kakkosvaiheen suhteen. Päätin lähteä ajokokeeseen, jotta saisin ajokortin kuntoon. Epäröin silti. Raskausviikkoja oli jo kertynyt 35+5 eli synnytys oli melko lähellä. Onneksi äiti lähti mukaan, joten en joutunut jättämään ajokoetta väliin.
Ajokoe meni hyvin. Sen jälkeen kävimme huoltoasemalla syömässä ja lähdimme ajamaan kohti kotia. Paluumatkalla jouduimme onnettomuuteen.
Synnytys
Kesti kaksi tuntia ennen kuin minut saatiin irti autosta. Tunsin sanoin kuvaamatonta kipua oikeassa jalassani. Kun hoitajat saivat minut irti, minut kuljetettiin sairaalaan Savonlinnaan. Perheeni ja läheiseni olivat siellä minua vastassa. Vilkutin heille, että kaikki on kunnossa. En tiennyt, ettei niin ollut.
Kätilö kuunteli lapsemme sydänääniä. Kun hän totesi, ettei niitä kuulunut, romahdin. Surua ja tuskaa, joka iski sillä hetkellä vasten kasvojani on mahdoton edes yrittää kuvailla. Rakkaudella odottamamme ja toivomamme poika oli poissa. Itkimme ja lohdutimme mieheni kanssa toisiamme.
Minun oli kuitenkin synnytettävä lapseni. Lääkäreiden mielestä alatiesynnytys oli paras vaihtoehto. Mietin perheeni kanssa, että miten oman lapsen synnyttäminen kuolleena voi olla paras vaihtoehto?
Miksi minua ei leikattu? Lääkäreiden mukaan paraneminen olisi nopeampaa ja leikkauksessa olisi omat riskinsä.
Sydänäänien kuuntelun jälkeen jouduin leikkaukseen, jossa polveni korjattiin. Leikkauksesta päästyäni tunsin vatsassani aivan mielettömiä kipuja. Supistukset alkoivat ja synnytys käynnistyi spontaanisti, joten jouduin synnyttämään poikamme kuolleena.
Synnytys kesti viisi tuntia ja viisikymmentä minuuttia. En saanut kivunlievitystä. Poika painoi 2 760 grammaa ja hän oli 50-senttinen. Hän oli kaunein koskaan näkemäni lapsi. Poikamme oli perinyt isänsä vaaleat hiukset, ja hän oli muutenkin aivan isänsä näköinen. Mieleeni tulvi muistoja ajasta, kun sain kantaa häntä kohdussani. Hän herätti minut usein yöllä potkuillaan. Ultrakuvissa näin hänet elävänä. Ja nyt hän makasi edessäni elottomana.
Perhe ja ystävät tukena
Saimme pitää Jessen luonamme vain hetken. Sen jälkeen emme nähneet poikaamme enää kuin valokuvissa ja muistoissamme. Kadun joka päivä, etten pitänyt rakasta poikaani sylissäni. En vain pystynyt siihen. Silitin hänen pientä poskeaan ja painoin tarkasti mieleeni kaikki hänen piirteensä. En olisi halunnut erota hänestä. Jesselle tehtiin ruumiinavaus, jossa selvisi, että hän menehtyi kallo-aivovammaan.
Hautajaiset pidettiin pari viikkoa onnettomuuden jälkeen. Poikamme sai pienen valkoisen, kauniin arkun ja nätin kiven haudalle. Hautajaispäivänä seisoin pienen haudan äärellä ja luulin tulevani hulluksi surusta. Kyynelten läpi tajusin, että pappi oli sama, joka siunasi pikkusiskoni haudan lepoon 90-luvun alussa. Hautajaisissa olivat läsnä vain perhe ja lähimmät omaiset. Pappi puhui kauniisti, mutten ollut kuulla hänen ääntään itkuni läpi. Muut perheenjäsenet pitivät pienet muistopuheet, mutta minä en saanut itkultani puhuttua.
En vieläkään ymmärrä, kuinka oman lapsen hautaamisesta voi selvitä. Onneksi meillä oli perhe ja ystävät, jotka auttoivat selviämään. Heille pystyimme purkamaan tunteitamme ja he kannustivat jaksamaan eteenpäin. He jättivät oman elämänsä ja omat huolensa vain auttaakseen meitä. Pääsin sairaalastakin kotiin vain sillä ehdolla, että joku oli apunani vuorokauden ympäri. Mieheni kävi päivisin töissä, joten äiti muutti meille asumaan kuntoutumiseni ajaksi.
Ystävät kävivät luonani päivittäin. Heidän tuomansa suklaa ja lukeminen ilahduttivat. Äiti ja sisko korjasivat pois kaikki Jessestä muistuttavat tavarat.
"Menettäisimmekö hänetkin?"
Jo pian onnettomuuden jälkeen aloin ajatella, että haluan uuden lapsen. Neljä kuukautta Jessen kuoleman jälkeen raskaustesti näytti positiivista. Olin samaan aikaan onnellinen ja peloissani. Pelkäsin, että taas sattuu jotain kauheaa ja myös synnytys pelotti.
Halusin koko maailman näkevän, että saamme uuden lapsen ja pääsemme elämässä eteenpäin. Kannoin vauvamahaani ylpeänä. Pelko synnytyksestä paheni loppua kohden.
- Pitäisi varmaan lähteä sairaalaan, sanoin miehelleni, kun supistukset alkoivat. Olimme kotona, ja mies halusi odottaa vielä jonkin aikaa. Pian jalkojani pitkin valui jotain märkää. Lapsivesi! Tartuin valmiiksi pakkaamaani kassiin ja ryntäsin autoon.
Autosta soitin äidille ja siskolle, vaikka oli yö. Matka oli riemukas supistuksista huolimatta, sillä puhuin siskon kanssa puhelimessa koko matkan ajan.
Synnytys oli positiivinen kokemus. Synnytin ilman kipulääkkeitä. Mutta kuinka pieni hän olikaan! Tyttö painoi alle kolme kiloa ja joutui verensokeriseurantaan matalien veriarvojensa ja pienen kokonsa takia. Hän alkoi pulautella verta, ja myös uloste oli veristä. Elämäni tuntui pysähtyvän.
Menettäisimmekö hänetkin? Tyttömme vietiin hänen elämänsä toisena päivänä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Hän sai hätäkasteessa nimen Sara Jasmin Eerika. Lääkärit eivät uskaltaneet antaa minkäänlaista ennustetta ja elimme päivä kerrallaan.
Vietimme Kuopion sairaalassa puolitoista kuukautta. Sinä aikana tytöllemme tehtiin paksusuolenleikkaus. Leikkauksen jälkeen pääsimme Savonlinnan sairaalan kautta kotiin aloittamaan yhteistä elämäämme.
Nyt tyttömme on 2-vuotias aivan terve ja normaali lapsi. Hän on vilkas tyttö, jolta löytyy paljon omaa tahtoa. Olen kertonut hänelle Jesse-veljestä, ja hän tunnistaa enkeliveljensä kuvasta.
On annettava tilaa uudelle
Kokemukseni ovat opettaneet minua arvostamaan entistäkin enemmän läheisiäni ja heidän apuaan. Tiedän selviäväni ihan mistä tahansa, sillä ei ole olemassa mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen.
Niitä, jotka joutuvat kokemaan jotain vastaavaa, neuvon ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan. Älkää työntäkö läheisiänne pois, vaan itkekää, naurakaa, huutakaa ja puhukaa. Meille parasta terapiaa oli toisen lapsen odotus. Menetetty lapsi ei katoa koskaan sydämistämme, mutta pitää osata antaa uusille tilaa. Mietin joka päivä, millainen pienestä enkelipojastamme olisi kasvanut.
Aina löytyy jotain, minkä takia kannattaa pyrkiä elämässä eteenpäin. Minulle ne asiat ovat perheeni ja etenkin rakas tyttöni. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet tukenani.
"Ajattelen joka päivä enkelipoikaani"
Jutta Pajupuro, 23, on pienen tytön onnellinen äiti. Kaksivuotiaan Sara-tytön vierellä elää muisto Jesse-pojasta, joka kuoli ennen kuin ehti syntyä.
Perhe: Mies Lauri ja tytär Sara, 2 vuotta
Olemme autossa äitini kanssa. Minä ajan ja äiti istuu pelkääjän paikalla. Juttelemme. Yhtäkkiä säikähdän. Edelläni ajava auto alkaa siirtyä vastaantulevien kaistalle.
- Mitä tuo auto tekee? huudan äidilleni. En ennätä tehdä muuta. Kuuluu voimakas rysähdys.
Ensimmäinen reaktioni on huuto.
- Äiti, auta, poika meni! kiljaisen ennen kuin autoni alkaa pyöriä ympäri. Auto pyörii monta kertaa. Se tapahtuu kuin hidastettuna, enkä voi kuin odottaa, että auto pysähtyy. Suuhuni lentää lasia ja tuntuu kuin sydämeni jättäisi lyöntejä väliin. Henkeni ei kulje kunnolla.
Sitten kaikki pysähtyy. Huomaan, etten pääse itse pois autosta. Olen jäänyt jaloistani kiinni. Äiti näyttää selvinneen pienillä vammoilla. Autan hänet irti turvavöistä, ja hän pääsee kömpimään autosta itse ulos. Äidin päästä tippuu verta kasvoilleni. Keskityn pysymään rauhallisena.
Paikalle alkaa kerääntyä muita ihmisiä. Näen ambulanssien, paloautojen ja MediHelin kaartavan paikalle.
Pystyn vain ajattelemaan, että on ihanaa päästä kylmästä autosta sisään lämpimään. Palelen kovasti, sillä ilma on sateinen ja viileä. Ensihoitaja laittaa minulle tipan ja happinaamarin. Olen yhdeksännellä kuulla raskaana. Hän kyselee, tunnenko lapseni potkuja. Hän kertoo, että jokin terävä auton osa on lävistänyt polveni ja auton polkimet ovat sotkeutuneet jalkoihini.
Toivon koko ajan, että poikamme olisi vielä elossa. Ajatukseni pyörivät kehää. Säilyvätkö jalkani ja tulevatko ne kuntoon? Jospa poikamme onkin niin vahva, että hän selviää tästä kaikesta. Jos hän on elossa? Ensihoitajat eivät voi auttaa siinä asiassa, koska minun irrottamiseni autosta on ensisijaista. Oli kesäkuun ensimmäinen päivä. Päivä, jolloin poikani kuoli.
Onnellinen raskausaika
Tuosta kaikesta on nyt kolme vuotta. Olin odottanut ensimmäistä lastani onnellisena. Olimme valmistautuneet mieheni kanssa pojan syntymään huolella. Laitoimme hänelle oman huoneen valmiiksi ja hankimme tavarat pinnasängystä lastenvaunuihin. Enää puuttui lapsi.
Odotin malttamattomana synnytystä ja äidiksi tulemista ja vietin päiväni nettifoorumeilla lukemalla muiden äitien kokemuksia. Pojastamme tulisi Jesse Tapio Antero. Raskausaika oli aivan ihanaa, ja poika liikkui mahassa paljon.
Koska raskauteni oli jo loppusuoralla, minulla oli levoton mieli autokoulun kakkosvaiheen suhteen. Päätin lähteä ajokokeeseen, jotta saisin ajokortin kuntoon. Epäröin silti. Raskausviikkoja oli jo kertynyt 35+5 eli synnytys oli melko lähellä. Onneksi äiti lähti mukaan, joten en joutunut jättämään ajokoetta väliin.
Ajokoe meni hyvin. Sen jälkeen kävimme huoltoasemalla syömässä ja lähdimme ajamaan kohti kotia. Paluumatkalla jouduimme onnettomuuteen.
Synnytys
Kesti kaksi tuntia ennen kuin minut saatiin irti autosta. Tunsin sanoin kuvaamatonta kipua oikeassa jalassani. Kun hoitajat saivat minut irti, minut kuljetettiin sairaalaan Savonlinnaan. Perheeni ja läheiseni olivat siellä minua vastassa. Vilkutin heille, että kaikki on kunnossa. En tiennyt, ettei niin ollut.
Kätilö kuunteli lapsemme sydänääniä. Kun hän totesi, ettei niitä kuulunut, romahdin. Surua ja tuskaa, joka iski sillä hetkellä vasten kasvojani on mahdoton edes yrittää kuvailla. Rakkaudella odottamamme ja toivomamme poika oli poissa. Itkimme ja lohdutimme mieheni kanssa toisiamme.
Minun oli kuitenkin synnytettävä lapseni. Lääkäreiden mielestä alatiesynnytys oli paras vaihtoehto. Mietin perheeni kanssa, että miten oman lapsen synnyttäminen kuolleena voi olla paras vaihtoehto?
Miksi minua ei leikattu? Lääkäreiden mukaan paraneminen olisi nopeampaa ja leikkauksessa olisi omat riskinsä.
Sydänäänien kuuntelun jälkeen jouduin leikkaukseen, jossa polveni korjattiin. Leikkauksesta päästyäni tunsin vatsassani aivan mielettömiä kipuja. Supistukset alkoivat ja synnytys käynnistyi spontaanisti, joten jouduin synnyttämään poikamme kuolleena.
Synnytys kesti viisi tuntia ja viisikymmentä minuuttia. En saanut kivunlievitystä. Poika painoi 2 760 grammaa ja hän oli 50-senttinen. Hän oli kaunein koskaan näkemäni lapsi. Poikamme oli perinyt isänsä vaaleat hiukset, ja hän oli muutenkin aivan isänsä näköinen. Mieleeni tulvi muistoja ajasta, kun sain kantaa häntä kohdussani. Hän herätti minut usein yöllä potkuillaan. Ultrakuvissa näin hänet elävänä. Ja nyt hän makasi edessäni elottomana.
Perhe ja ystävät tukena
Saimme pitää Jessen luonamme vain hetken. Sen jälkeen emme nähneet poikaamme enää kuin valokuvissa ja muistoissamme. Kadun joka päivä, etten pitänyt rakasta poikaani sylissäni. En vain pystynyt siihen. Silitin hänen pientä poskeaan ja painoin tarkasti mieleeni kaikki hänen piirteensä. En olisi halunnut erota hänestä. Jesselle tehtiin ruumiinavaus, jossa selvisi, että hän menehtyi kallo-aivovammaan.
Hautajaiset pidettiin pari viikkoa onnettomuuden jälkeen. Poikamme sai pienen valkoisen, kauniin arkun ja nätin kiven haudalle. Hautajaispäivänä seisoin pienen haudan äärellä ja luulin tulevani hulluksi surusta. Kyynelten läpi tajusin, että pappi oli sama, joka siunasi pikkusiskoni haudan lepoon 90-luvun alussa. Hautajaisissa olivat läsnä vain perhe ja lähimmät omaiset. Pappi puhui kauniisti, mutten ollut kuulla hänen ääntään itkuni läpi. Muut perheenjäsenet pitivät pienet muistopuheet, mutta minä en saanut itkultani puhuttua.
En vieläkään ymmärrä, kuinka oman lapsen hautaamisesta voi selvitä. Onneksi meillä oli perhe ja ystävät, jotka auttoivat selviämään. Heille pystyimme purkamaan tunteitamme ja he kannustivat jaksamaan eteenpäin. He jättivät oman elämänsä ja omat huolensa vain auttaakseen meitä. Pääsin sairaalastakin kotiin vain sillä ehdolla, että joku oli apunani vuorokauden ympäri. Mieheni kävi päivisin töissä, joten äiti muutti meille asumaan kuntoutumiseni ajaksi.
Ystävät kävivät luonani päivittäin. Heidän tuomansa suklaa ja lukeminen ilahduttivat. Äiti ja sisko korjasivat pois kaikki Jessestä muistuttavat tavarat.
"Menettäisimmekö hänetkin?"
Jo pian onnettomuuden jälkeen aloin ajatella, että haluan uuden lapsen. Neljä kuukautta Jessen kuoleman jälkeen raskaustesti näytti positiivista. Olin samaan aikaan onnellinen ja peloissani. Pelkäsin, että taas sattuu jotain kauheaa ja myös synnytys pelotti.
Halusin koko maailman näkevän, että saamme uuden lapsen ja pääsemme elämässä eteenpäin. Kannoin vauvamahaani ylpeänä. Pelko synnytyksestä paheni loppua kohden.
- Pitäisi varmaan lähteä sairaalaan, sanoin miehelleni, kun supistukset alkoivat. Olimme kotona, ja mies halusi odottaa vielä jonkin aikaa. Pian jalkojani pitkin valui jotain märkää. Lapsivesi! Tartuin valmiiksi pakkaamaani kassiin ja ryntäsin autoon.
Autosta soitin äidille ja siskolle, vaikka oli yö. Matka oli riemukas supistuksista huolimatta, sillä puhuin siskon kanssa puhelimessa koko matkan ajan.
Synnytys oli positiivinen kokemus. Synnytin ilman kipulääkkeitä. Mutta kuinka pieni hän olikaan! Tyttö painoi alle kolme kiloa ja joutui verensokeriseurantaan matalien veriarvojensa ja pienen kokonsa takia. Hän alkoi pulautella verta, ja myös uloste oli veristä. Elämäni tuntui pysähtyvän.
Menettäisimmekö hänetkin? Tyttömme vietiin hänen elämänsä toisena päivänä Kuopion yliopistolliseen sairaalaan. Hän sai hätäkasteessa nimen Sara Jasmin Eerika. Lääkärit eivät uskaltaneet antaa minkäänlaista ennustetta ja elimme päivä kerrallaan.
Vietimme Kuopion sairaalassa puolitoista kuukautta. Sinä aikana tytöllemme tehtiin paksusuolenleikkaus. Leikkauksen jälkeen pääsimme Savonlinnan sairaalan kautta kotiin aloittamaan yhteistä elämäämme.
Nyt tyttömme on 2-vuotias aivan terve ja normaali lapsi. Hän on vilkas tyttö, jolta löytyy paljon omaa tahtoa. Olen kertonut hänelle Jesse-veljestä, ja hän tunnistaa enkeliveljensä kuvasta.
On annettava tilaa uudelle
Kokemukseni ovat opettaneet minua arvostamaan entistäkin enemmän läheisiäni ja heidän apuaan. Tiedän selviäväni ihan mistä tahansa, sillä ei ole olemassa mitään pahempaa kuin oman lapsen menettäminen.
Niitä, jotka joutuvat kokemaan jotain vastaavaa, neuvon ottamaan kaiken tarjotun avun vastaan. Älkää työntäkö läheisiänne pois, vaan itkekää, naurakaa, huutakaa ja puhukaa. Meille parasta terapiaa oli toisen lapsen odotus. Menetetty lapsi ei katoa koskaan sydämistämme, mutta pitää osata antaa uusille tilaa. Mietin joka päivä, millainen pienestä enkelipojastamme olisi kasvanut.
Aina löytyy jotain, minkä takia kannattaa pyrkiä elämässä eteenpäin. Minulle ne asiat ovat perheeni ja etenkin rakas tyttöni. Olen ikuisesti kiitollinen kaikille niille, jotka ovat olleet tukenani.
