Olen luullut, että tällainen on ihan normaali vaihe parisuhteessa.

Okei, myönnettään ettei lähdekään ole paras, jos lukee netissä Iltalehdestä siteerauksen Seiskasta. Mutta menköön.

Siellä oli juttu jostain missistä, joka oli jättänyt poikaystävänsä. Missi oli kommentoinut asiaa mm näin: "Kamalaa huomata, että pärjääkin ilman toista, kun on luullut olevansa ihan rakastunut".

No, edelleen, tiedän että lähde on huono, ja etten ole lukenut koko haastattelua edes. En siis varsinaisesti keskity ko. ihmisen parisuhteeseen, mutta jäin miettimään että eikö hyvässä parisuhteessa pitäisi käydäkin vähän niin kuin noin? Sen alun symbioottisen olotilan jälkeen opitaan olemaan ihan itsekseenkin? Ei kai parisuhteessa saa siitä olla kyse, ettei pärjää ilman toista? Silloinhan siinä on kaikkein parhaat edellytykset hyvälle suhteella ja rakkaudelle, kun pärjäisi itsekseenkin mutta haluaa silti olla toisen kanssa.

 

onhan sitä aika riippuvainen jos ei pärjäis suhteessa ilman toista. Tuohonhan kuuluu esim. luottaminen isona osana. Osaa tehdä itsenäisiä päätöksiä jne.

 

Mä tarvitsen toista: tarvitsen rakkautta, lohtua, hellyyttä, seksiä, keskusteluja... yhdessäoloa jne. Kun kumppanit erkaantuvat toisistaan, pääsee usein siihen väliin jotain pahaakin. Aletaan pettää, haetaan seksiä/hellyyttä jne. Siksi suhde pitää pitää kunnossa, jotta ei erkaannu liiaksi.

Mä en olisi toisen kanssa jos en häntä tarvitsisi. Jaettu ilo on paras ilo.

 

Ajattelen varmaan sanat tarvita ja pärjätä vähän eri tavalla, kuin sinä.

Minäkin haluan puolisoltani (juuri häneltä) rakkautta, lohtua, hellyyttä, seksiä, yhdessäolemista. Silti minä tiedän, että minä pärjäisin kyllä elämässä yksinkin.