Olenko ainoa, joka ei osaa päättää?

Olen yli kolmekymppinen nainen ja jo lapsena olen sanonut, etten ikinä halua omia lapsia. Olen kerran tullut raskaaksi vahingossa edelliselle avomiehelleni ja silloin pitkien keskustelujen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että pidämme lapsen, mutta sainkin keskenmenon 12. viikolla.
Nyt olen ollut avoliitossa jonkin aikaa ja olen alkanut miettiä, josko lapsi voisikin tulla, jos on tullakseen.... Mieheni haluaisi lapsen/lapsia, mutta se ei ole hänelle mitenkään ehdoton juttu, mikäli minä en siihen suostu. Itelläni on ensimmäistä kertaa sellanen olo, että juuri tämän miehen kanssa haluaisin lapsia, jos kenenkään kanssa. Tiedän, että hänestä tulisi ihan loistava isä ja itekin olen kavereiden ja työpaikan lasten ansiosta alkanut tykästyä ajatukseen, että niitä omiakin olisi joskus...

Silti mua jotenkin pelottaa koko hommaan ryhtyminen (jos nyt ylipäätään edes tulisin raskaaksi)... Onko musta äidiksi, ku olen aina ajatellut et ei ikinä? Onko parempi vaan jättää edes yrittämättä, jos vähänkään epäilyttää vai onko tällaset ajatukset ihan tavallisia? Näin 32-vuotiaana ei oo ihan kauheesti enää miettimisaikaa, etenkin kun mulla on jo lähtökohtasesti tavallista huonommat mahdollisuudet raskautua...

Pahoittelen pöljiä ajatuksia yön pimeinä tunteina, mut olis kiva kuulla kommentteja ja että onko kellään samankaltasia fiiliksiä!

 

Mulla oli sama ongelma sen suhteen aletaanko yrittää kolmatta lasta vai ei. Lopulta tulin siihen tulokseen että myöhemmin saattaisin katua sitä että ei yritetty. Mutta jos kolmas lapsi saadaan niin sitä en tule varmasti katumaan. Vaikka välillä onkin epävarma sen suhteen onko järkevää. Jos yhtään tuntuu siltä että saattaisit katua ettet yrittänyt niin kannattaa antaa raskaudelle mahdollisuus vaikka.

 

Mulla oli vähän samanlainen tilanne, paitsi että uusi mies oli se innokas osapuoli ja minä olin vuosia ollut ehdottoman ein kannalla. Kyllä siinä itsensä kanssa tuli muutama vuosi käytyä "kyllä ei" -väittelyä, kunnes sitten 34 vuoden täytyttyä viimein kerroin miehelle ilouutisen. Mulla ei ollut mitään tiedossa olevia vaikeuksia, joten odotin raskautuvani kertalaakista, mutta eipä vaan vuoden yrittämisen jälkeen ole vieläkään tärpännyt. Ei mulla mitään varsinaista vauvakuumetta ole eikä varmaan tulekaan, mutta onhan se menkkojen alkaminen silti joka kerta pikku pettymys.

Onhan se ensimmäinen lapsi iso hyppy tuntemattomaan, mutta loppujen lopuksi äitiys on aika luonnollinen juttu ja jos siitä on muutkin selvinneet, niin miksen minäkin. Lähinnä pelottaa, että jos joku meneekin vikaan. En todellakaan halua vammaista tai sairasta lasta, enkä kyllä halua itsekään joutua kärsimään lopun ikääni synnytysrepeämistä tms. Tervettä itsekyyttä kai...

 

Kiitos vastauksesta, ihana kuulla et jollain muullakin on näitä epäilyksiä! Mä pelkään kaikkein eniten sitä miten kiinni siinä lapsessa sitte on... Se on kuitenki koko loppuelämän "projekti", mitä ei voi perua :-O Ja tää nyt vasta pinnallista on, mut pelottaa myös omaan kroppaan liittyvät muutokset.

Ootko ajatellut et ryhdyttekö johonkin toimenpiteisiin, jos lasta ei vaan kuulu? Miten miehes suhtautuu siihen, et yritystä on kestänyt jo vuoden? Vaikka eihän se pitkä aika vielä oo, mut tossa tilanteessa varmasti tuntuu siltä...

Mun mies alko yhtäkkiä eilen selittää miten hänellä on niin epäonnistunut olo, ku on ennen ajatellu et 3-kymppisenä hänellä on ilman muuta perhe. Sitte ku asiasta puhuttiin ja mä sanoin et en oo edes varma voinko saada lapsia vaikka suostuisin niitä yrittämäänkin, ni mies alko jo puhua hedelmöityshoidoista...
En oo todellakaan tienny, että asia on noin tärkeä miehelle. Kuten ekassa viestissäni kirjotin, hän on aiemmin sanonu että homma on mun päätettävissä, et mieluummin hän ehkä haluais lapsen ku olis ilman, mut asialla ei oo niin väliä. Mulla on nyt hyvin hämmentyny olo ja iski vähän paniikkikin... Menin jo vienosti miehelle esittämään sellasenki vaihtoehdon että vaihtais naiseen joka varmasti haluaa ja pystyy niitä lapsia hänelle antamaan ettei vanhempana joudu katumaan, mut siitäkös hän suuttu :-/

Apua.

Mulla oli vähän samanlainen tilanne, paitsi että uusi mies oli se innokas osapuoli ja minä olin vuosia ollut ehdottoman ein kannalla. Kyllä siinä itsensä kanssa tuli muutama vuosi käytyä "kyllä ei" -väittelyä, kunnes sitten 34 vuoden täytyttyä viimein kerroin miehelle ilouutisen. Mulla ei ollut mitään tiedossa olevia vaikeuksia, joten odotin raskautuvani kertalaakista, mutta eipä vaan vuoden yrittämisen jälkeen ole vieläkään tärpännyt. Ei mulla mitään varsinaista vauvakuumetta ole eikä varmaan tulekaan, mutta onhan se menkkojen alkaminen silti joka kerta pikku pettymys.

Onhan se ensimmäinen lapsi iso hyppy tuntemattomaan, mutta loppujen lopuksi äitiys on aika luonnollinen juttu ja jos siitä on muutkin selvinneet, niin miksen minäkin. Lähinnä pelottaa, että jos joku meneekin vikaan. En todellakaan halua vammaista tai sairasta lasta, enkä kyllä halua itsekään joutua kärsimään lopun ikääni synnytysrepeämistä tms. Tervettä itsekyyttä kai...