olenko sekoamassa???

Mulla on tosi paha olla, kaikki ahdistaa.
ei huvita tehdä mitään, kaikki tuntuu pakolta esim. kotityöt ja lapsen hoidot. Tupakkaa palaa aika paljon päivän aikana. Tuntuu etten jaksa hoitaa kahta lastani. Mieski tuntuu vieraalta. Kokoajan olen pahalla tuulella ja otan kaiken itseeni. Tuntuu että kaikki ihmiset katsovat mua että olen outo tai jotenkin oudon näkönen. Olen aina väsynyt vaikka nukun ihan hyvin. Töissä pystyn olemaan, mutta sielläkin hermostuttaa...

Tuntuu että kukaan ei välitä musta ja kaikki pitää mua outona.
Kavereita ei kauheesti ole ja välillä olen tosi yksinäinen.

Auttakaa muita joilla on ollut samanlaisia tuntemuksia? :'(

 

mulla sama juttu. kävin keskiviikkona lääkärissä ja sain lääkkeet synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

 

sun kannattas varmaan käyä jutteleen esim. perheneuvolassa jonkun kans olostasi.. mä oon käyny mielenterveystoimistossa esikoista oottaessani ja nuorena kävin pari vuotta nuorten psygologisel poliklinikalla juttelemassa.

Mua tuntuu auttavan aina se,että saan kertoa ajatuksistani jollekkin ja joskus se on ollut ammattilainen enkä koe tulleeni leimatuksi hulluksi tms.

pelkät lääkkeet eivät vie pahaa oloa pois, ne vain auttavat oireisiin.

Mulla on ollut nyt tämän syksyn tosi ahistava olo ja on päiviä etten oikein saa tehdykdi mitään.. oon ärtyny lapsilleni ja miehelleni. pitäs varmaan tehä omallekkin asialle taas jotain.

koitetaan jaksaa ja mulle saa laittaa viestiä,jos haluaa jutella enempi..

 

Hei äiti!Mulla samoja tuntemuksia!Mistäpäin olet?

 

Hei Miuku! Olen oulusta.. entäpä sinä?

 

Tuttu tunne. On välillä todella vaikea lähteäminnekään. Olin yksissä juhlissa, jossa vaan tuttua ja kivaa porukkaa ja silti olo että tahtoo pois. Ihan kuin eläisi aivan eri maailmassa ja elämässä. Luulen, että joku tutmpi huomasikin olotilani, mutta en vaan jaksanut olla oma itseni. Toivottavasti pian jaksan.

 

Täällä sama juttu.Kotityöt tuntuu ylivoimaselta ja sitä ne onkin kun ei ees ehdi tehdä mitään vaikka kuinka yrittäis.
Väsyttää kamalasti ja silti ei saa yöllä nukutuksi.Kai tää on jo pahanlaatuista stressiä.
Meillä on suurperhe ja lastenhoito apua ei tunnu ikinä saavan mistään.Eikä siitä ole varaa maksaakaan hirmuisia summia.
Lottovoitto on jos kerran vuoteen saa hoitajan niin että pääsee puolison kanssa edes kauppaan yhdessä.
Hoida siinä sitten parisuhdetta.
Lisäksi asutaan syrjässä,ei ole naapureita lähellä eikä minulla ole autoa käytössä että pääsisin edes jossakin ns ihmisten ilmoilla käymäänkään. :ashamed:
Olen yrittänyt puhua ns ystäville,mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän.
Alkaa tuntua siltä että ei minulla mitään ystäviä olekkaan.
Muutamat ihmiset on sanoneet että lähdetään vetään pää täyteen,
Hei haloo! Ei ne ongelmat siitä mihkään katoa.Mä en jaksa edes juoda kun jo parista siideristä voi tulla kamala pään särky.
Pitäs mennä kai lääkäriin,mutta kun ei oo sitä autoa edes käytössä ja mies käy toisella paikkakunnalla töissä.Mieskään ei ymmärrä vaikka kuinka olen yrittänyt puhua.
Ihmisillä kun tuntuu olevan se käsitys että kuinka kotiäiti nyt voi olla väsynyt kun elämähän on vaan pelkkää olemista ja saa levätä vaikka kuinka paljon.Niinpä niin... mutta kun ne työt on sitten siinä kotona niin aina vaan on tehtävä ja työaika ei lopu kello 16.00 niinkuin virastoissa.

 

Hei äiti!Olen täältä etelästä.Jaksaisitko kirjotella?jos niit laita meilisi :flower:

 

Hei Miuku! Mun s.posti on nannat@netti.fi
Kirjoittele ihmeessä ja toki muutkin saa kirjoitella

 

täällä sama tunne,hyvä ku jaksan tän meilin kirjoittaa!Tuntuu,että olen maailman huonoin äiti ???
Asutaan vielä ulkomailla ja suomen lomasta ei tietoakaan
ei ole todellakaan ketään kaveria ja olo on kuin vankilassa!
ei olotila varmaan suomessakaan parempi olis????
Olen laihtunut 10kg puolessa vuodessa,kun ruoka ei maistu....no,en sitä jaksais tehdäkään...masennustako tämä on?

 

Ihan samoja fiiliksiä täälläkin. Olen kotona pikkuvauvan kanssa ja isommat lapset ovat koulussa. Koko syksy on tuntunut ahdistavalta kun on kaikki päivät vaan satanut ja satanut. Sitten rupesin sairastelemaan, selkä tuli tosi kipeäksi ja syysflunssa iski. Nyt vauvassakin on yskä. Mihinkään ei pääse kun on kiinni vauvan kanssa ja paljon kukaan ei käy kylässä kun kellään ei ole aikaa...Neuvolassa sanottiin että noin joka kymmenes äiti kärsii jonkinasteisesta masennuksesta eli meitä on monta. Kunhan vaan tultais terveiksi, pahoin pelkään et noi isommat lapset tuo kaikenlaisia pöpöjä koulusta jatkossakin. Thats life!

 

Onneksi löysin teidät muutkin masentuneet. Minulla masennuksen ja erityisesti ahdistuksen laukaisi maidon tulon väheneminen ja erityisesti se, että kohta 4 kk poikani ei suostu millään ottamaan mitään lisämaitoa... Olen ilmeisesti itse kehittänyt tästä itselleni hysterian ja tunnistan kaikkinensa oireet synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Puhuin miehelleni - hän ei täysin ymmärrä, mutta lupaa kuunnella (hyvä niin). Hän auttaa myös vauvan hoidossa (ja esikoisen), mutta yksinhän tämän asian kanssa on. Menen tänään neuvolaan, puhelimessa pyysin apua - toivottavasti saan. Minulla on myös onneksi ihana työkaveri... minulle saa myös lähetellä postia ritva.kipina@kolumbus.fi

Kyllä elämä on kovaa..... vauvakin alkaa pian vieroksua minua enemmän ja enemmän...

 

Me kaikki olemme ihania naisia...elämä tuntuu välillä kaatuvan päälle,mutta osaamme sentään kertoa/kirjoittaa asioistamme!
Voimia teille kaikille ja haleja =)
T:se ulkomailla asuva ,joka viestitteli aiemmin

 

Onko teistä kukaan neljänkymmenen ikäinen? Olen yrittänyt pyristellä alakulosta eroon heinäkuusta alkaen. Samanlainen yksinäisyyden, toivottomuuden, erillisyyden tunne asuu minussakin. Mies ymmärtää, mutta ei ymmärrä. Olo alkaa olla aika toivoton. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa.

 

\

Onko teistä kukaan neljänkymmenen ikäinen? Olen yrittänyt pyristellä alakulosta eroon heinäkuusta alkaen. Samanlainen yksinäisyyden, toivottomuuden, erillisyyden tunne asuu minussakin. Mies ymmärtää, mutta ei ymmärrä. Olo alkaa olla aika toivoton. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa.

just joo,sama täällä!Mies ymmärtää "välillä" väsymystäni?En ole 40v vaan 35v.Tämä kotiäidin arki on todellakin yksinäistä!!!!Naistenlehdistä lukee juttuja,ettei se elämä mihinkään muutu,kun lapsen saa...joopa joo,ihanaa se on,kunhan olis sitä omaa aikaa välillä.Se vaan on niin ettei kaikilla ole 15 läheistä,jotka välillä päästäis äidin vaikka hammaslääkärille tai kauppaan yksin???
Marmatusta/masennusta?

 

olen 40 v - sinullej joka kyselit samanikäisen meilikaveria - meilaa

 

siis osoite edellisessä viestissä

 

nimimerkille pyristelevä...

et ole ainut tosiaankaan joka painii samojen asioiden kanssa. miehet ei tosiaankaan ymmarrä miltä äideistä tuntuu olla kotona 24tuntia vuorokaudessa kiljuvien ja riitelevien lastensa kanssa. meillä taas mies lähti harrastuksiinsa aamusta ja tulee vasta illalla. tarvii kuulema omaa rauhaa... ja kun minä yritän sanoa että haluaisin lähtee joskus YKSIN iltaa viettämään se on eri asia, et sinä voi mennä. en vaan ymmarrä mikä siinä on niin erilaista. ...
useat itkut olen samaisen asian tiimoilta tiristänyt yksinään, salaa lapsilta. eihän se heidän vikansa ole ettei äiti jaksa.ystävät aika vähissä, en vaan ole löytänyt niitä tosi ystäviä jotka jaksaisivat kuunnella ja olisivat samanlaisessa tilanteessa. nyt on kaunis pakkaspäivä, kun jaksais pukea ja lähteä ulos, vaikkapa vähän virkistyisi. ahdistaa ja valmiiksi ajatus viiden lapsen pukeminen...mutta :'(

 

Voi lumipyryä lähetän sinulle ninnu. Minä ponnahdin suosta taas ylös, kävin siis "harrastamassa" perjantaina ja mies oli kotona. Jos toista voisi neuvoa niin väännä rautalangasta sille miehelle, että yksin on päästävä. Tuntuu hullulta neuvoa toista, kun itse on ollut samassa jamassa. Masentuneisuus tai jo pelkkä alakulo saa vieraantumaan muista ja nämä nykyiset pintaihmiset sitten jopa karttavat sitä, joka ei voi kehua "miten hyvin menee". Vertaistuki varmaan auttaisi, kirjoitellaan.

 

Ai, minä en sittenkään ole ainoa.

Olen tässä jo monta viikkoa tuskaillut, kun olen alkanut omissa silmissäni näyttää niin kamalan epätäydelliseltä ja riittämättömältä selviytymään kaikesta siitä, mitä pitäisi. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Töissä pitäisi jaksaa olla hyvä (aina joku on parempi), päivän päätteeksi kiireesti antamaan aikaa lapselle ja miehelle, plus kaupassa käynnit ja ne viheliäiset kotityöt. Kaikkien tuttavien kodit ovat kuin sisustuslehden sivuilta. Tuntuu, että vaikka yritän kuinka kovin, mikään ei koskaan voi riittää, tehtävien lista on loputon. Omaa aikaa ei ole, koska sen järjestäminen vaatisi niin paljon, etten jaksa. Helpompi olla kotona vaan ja möllöttää. Samanhenkisiä kavereita mulla ei ole enää, koska kenelläkään heillä ei ole lapsia eikä heitä kiinnosta tehdä mun kanssa mitään, mihin voisin ottaa lapseni mukaan. Enkä minä jaksa lähteä illanistujaisiin, koska mulle tulee aina hirveä krapula, vaikka yrittäisin ottaa vain vähän.

Miehelle en viitsi edes puhua, koska ei se kuitenkaan ymmärrä. Taitaa olla niin, että tämä täydellisyyden pyrkimys on ennen kaikkea naisten ongelma. Ja koska siinä ei voi onnistua, seuraa syyllisyys, ahdistus ja joillain myös se masentuminen. Tai näin minä sen näkisin. Äidit osaavat myös olla raadollisia toisilleen, moni yrittää oikein esitellä omaa täydellisyyttään. Sama pätee täällä työpaikallakin, pintapuolisesti ollaan tosi hyvää pataa mutta pohjimmiltaan kaikki kilpailevat koko ajan keskenään.

Minua helpottaa, kun saa edes joskus tilittää (niin kuin nyt) johonkin ilman, että heti joku sanoo, että onko menkat alkamassa, tai kuin sä nyt ajattelet noin synkästi, yrittäsit piristyä... Kun ei nykyään saa enää synkistelläkään rauhassa. Prkl.

 

Hei!

Just nyt on tosi paha olo. Aamu alko niin vaikeesti. Mies ja lapset on saanut osansa äidin ärtyisyydestä.

On vaan niin raskasta. Mies jollain tasolla ymmärtää ja yrittää auttaa. Omalle äidille oon yrittänyt puhuu, mut hän on sitä mieltä kun lapset on tehty niin jaksettava on, vaikka kuin raskasta on. "Minäkin oon teidät kasvattanut, raskasta on mutta semmosta se vaan on..."

Kysymys:

Teillejotka olette ottaneet neuvolaan tms. yhteyttä. Miten väsymykseennne jne. on suhtauduttu? Millaista apua olette saaneet?

Mulla on täälainen ns. täydelliset vaiset syndrooma, että ulos päin yritän näyttää, että kaikki on hyvin ja kotona seinät ei kestä kun välillä huudan P:stä asti.

Jotain pitäs tehä, mutta ei vaan uskalla ottaa yhtettyä terveystahoon, kun pelkää mitä sitten tapahtuu.

Laittakaa kokemuksia jospa rohkautuisin ottamaan yhteyttä apujoukkoihin!

 

sepä se...tajuaa tilanteensa,mutta ei uskalla mennä perheneuvolaan/lekurille???mulla sama tunne ja tuntuu siltä,että "leimataan" huonoksi ihmiseksi/äidiksi,jos hakee apua!
Mistähän sen potkun saisi,että hakis apua??

 

Just tuota leimaantumista minäkin pelkään eniten. Että tulee joku merkintä papereihin, että noilla on ongelmia perheessä ja lopun elämää on syynäyksen alla. Olen jonkun kerran kirjoittanut MLL:n netti neuvontaan ja sieltä saan vastauksen vaikka ottaa nimettömänä yhteyttä. Kokeilkaa, jotain apuu siitäkin voi olla.

Mutta voimia kaikille saman asian kanssa painiville.

Ja lämpöistä joulun aikaa!

T. Kanssa sisar

 

just se hävetys/nolous mennä sinne neuvolaan ja tuttu neuvolatäti siinä odottaa,että mikäs nyt hätänä???NOLOA??!!itsetunnon puutetta ainakin mulla,mut mistähän muualta sais apua?

 

Minä sain esikoiseni syksyllä 2004 ja samaan aikaan huolehdin miehen alle kouluikäisistä lapsista illat miehen ollessa poissa kotoa. Illat meni lasta imettäessä ja isompia ohjaillessa. Tuntui, että rahkeet eivät riitä kaikkeen kertakaikkiaan. Olin niin väsynyt, että tuntui kuin hajoaisin. Raivosin kotona, mies tuntui olevan etäinen (ei seksiä yli vuoteen), tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi. Yksi kerta sitten kun menin neuvolaan ja terveydenhoitajan kysyessä vointiani, lysähdin täysin. Itkin vain valitin. Terveydenhoitaja suhtautui tosi asiallisesti ja olisi selvittänyt tukitoimien (kotiapu) tarvetta, mutta jo se kun joku kuunteli helpotti tilannetta hirveänä.

En viitsinyt asiasta kertoa ystävilleni (lapsettomia - eivät ymmärrä kuitenkaan) tilanteesta vaan pidin yllä kulissia. Tarve oli jutella, mutta ei ketään kenelle olisi puhunut. Tuo terkkarikäynti sitten avasi omatkin silmät. Menin kotiin ja itkin myös miehelleni. Sekin helpotti jo tilannetta, nostaa ihan ilman nalkutuksia tai v-tuiluja asia esille. Mies näki todella, että olen rikki. Syksy taittui kevääksi ja elämäkin alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. En odottanut itseltäni enää niin täydellistä äitiyttä, kotihengettäryyttä.

Tässä vain minun tarinani, nyt nautin jokaisesta päivästä kotona ja en haluaisi edes töihin mennä kahden vuoden kotonaolon jälkeen.