Oletko raskaana ollessasi kohdannut negatiivista käytöstä/asennetta joltain taholta?

Kiinnostaisi kuulla kokemuksia ei-niin-iloisesti yllättyneistä ihmisistä tai negatiivisesta suhtautumisesta kerrottuasi raskaudestasi. Esim. lähipiirissä - sukulaiset / ystävät / työkaveri ?

Yleisestihän ajatellaan että raskaus on positiivinen ja iloinen asia - sitä odottaa samaa suhtautumista asiasta kertoessaan, mutta joskus tilanne voikin mennä päinvastoin, tulee kylmää vettä niskaan. Mikä ei tunnu kovin kivalta..

Itse sain erittäin negatiivisen vastaanoton kertoessani raskaudesta työpaikalla. Ja yllättävää kyllä reaktio tuli naiselta, jolla itsellään on kolme lasta - eli kolme raskautta takana. Juuri häneltä odotin "hieman" erilaista vastaanottoa. Yllättävää kyllä.

 

Mä sain negatiivista kommenttia ainoastaan siitä kun en enää kyennyt työntekoon. Tämän sanojana 4:n lapsen äiti jolla olleet kaikki raskaudet ja synnytykset helppoja. Aina puhuu kun vaan pullautti ne ulos ja teki töitä viimeiseen asti. No mä olin esikoisesta niin kipeä rv 25 lähtien etten fyysisesti rankasta työstä enää suoriutunut, mutta tämähän kuitattiin lorvikatarriksi sillä raskaus ei ole sairaus. Jep.

 

Läheiset, työkaverit yms ottivat uutisen hyvin vastaan, eikä siinä sen ihmeempiä. Olen kuitenkin n. 10 vuotta ikäistäni nuoremman näköinen, joten ahdistaa kyllä katseet joita saan ihan tuntemattomilta.. Tekisi mieli huutaa ensimmäisenä kun astun kauppaan/neuvolan odotushuoneseen/tm, "Olen 26, en 16!!"

 

Minä sain tänään negatiivista palautetta terveyskeskuksesta kun yritin hakea vatsataudin takia sairaslomaa... Ilmeisesti raskaana olevat vain kalastelevat sairaslomaa raskausoireillaan. Sain niin törkeää kohtelua ettö tekisi mieleni valitta johonkin. Ja edelleen olen siis lääkäriaikaa vailla.

 

Omalta isältäni joka raskaudessa
Ei onnitteluja.

 

Sain negatiivista palautetta siskoltani. Hän ei voi sietää lapsia ja järkyttyi uutisesta, että olen raskaana. Hän oli vihainen ja luuli, että hylkään hänet lapsen myötä tai että muutun ihmisenä. Hänellä kesti aika kauan hyväksyä tilanne, mutta nyt tiedän hänen rakastavan minun lastani yhtä paljon kun muukin perheeni. Lisättäköön, että siskoni oli ja on vielä nuori.

 

Olen nyt raskaana, esikoista odotan. Vielä en ole uskaltanut isälleni kertoa, koska tiedän, että jääkylmää vettä tulee niskaan ja paljon.

 

Sain paskaa niskaan omalta tädiltä (olin 18v) ja myös miehenikin sai, kun mentiin hakemaan pinnasänkyä sen luota.
Eipä olla oltu tekemisissä sen jälkeen.

Ollaan kuulema vastuuntunnottomia, hulttioita, eletään vanhempiemme rahoilla yms.. Just... Kyllä mun puoliso on ihan vakituisessa työssä ja eletään ihan omilla rahoillamme, toisin kun mun sisko.

Haukkui meidät molemmat, jälkikäteen tuli minulta pyytelemään anteeksi, muttei minun puolisolta !

 

[QUOTE="joo";25555919]Omalta isältäni joka raskaudessa
Ei onnitteluja.[/QUOTE]

Peesi.

 

Olin 40 v kun sain esikoisen pari ihmistä kysyi että "minkäs ikänen sä ootkaan" ja "ootko jossain ertyisseurannassa sun iän takia" työpaikalla eräs korkeassa asemassa oleva nainen jolla 1 lapsi itsellä, kun kieltäydyin alkoholista kysyi "ootsä...?" ei onnitellut kun sanoin et oon raskaana

 

Mieheni veli tokas juhlissa kaikkien läsnäollessa kun saavuimme paikalle ja minä siis jo aika muhkeamahaisena että " meinaatkos tuosta sitten ruokkoja maksella" siis sanat osoitettiin miehelleni. Kivasti nosti juhlafiilistä!

 

Kahden ekan raskauden kohdalla kaikki suhtautui tosi ihanasti. Kolmatta aloin odottaa siinä vaiheessa, kun isommat lapset oli jo 4- ja 6-vuotiaat ja itselläni oli ikää 32v. Raskaus oli tuolloinkin todella toivottu eikä tuntunut kovin mukavalta kuulla muutamalta sukulaiselta ja ystävältä kommenttia tyyliin "no tsemppiä vaan, joudut sitten alottamaan vielä kerran kaiken alusta" tai "oliko toi nyt joku vahinko vai oikeesti ihan suunniteltu juttu?"

 

Olen jo kertonut, että kun kerroin esikoisen syntymästä äitini totesi "jo oli ajoitus" ja toisen kohdalla, että enkö olisi voinut ratkaista asiaa jotenkin toisin. Kolmannesta en kertonut mitään ja kun olin 7. kuulla hän ehdotti laihduttamista. Hän on ollut ihan kelpo mummo lapsenlapsilleen, mutta kummallisella tavalla nuo kommentit ovat olleet välissämme enkä heitä ole liiemmin hoitoon mummolle tuputtanut.

Kolmannen synnyttyä puolestaan oma mummoni kysyi olinko kuullut e-pillereistä. Olin siis silloin 23-vuotias.

Ystävissäni oli nuoria radikaaleja ihmisiä joskus 15-20 vuotta sitten, nykyään he ovat enää radikaaleja. Heille usealle ensimmäiset kolme raskauttani olivat järkyttävä todistus siitä, että en piittaa maapallon tilasta ja liikakansoituksesta pätkääkään. Voi tuntua erikoiselta, mutta ystävyytemme on kestänyt tämänkin näkemyseron ja heistä tuli varsinkin tälle maailmaa liikakansoittavalle teinitriolle hyvin tärkeitä luottoaikuisia.

Että lähipiiri on aina rakkain ja suorasanaisin.

 

Esikoista odottaessa oma äiti ei onnitellut eikä itseasiassa puhunut mulle puoleen vuoteen. Oli kuulema niin vaikeaa hänen käsitellä asia. Olin 29v, pari vuotta ollut naimisissa, seurustellut 8 vuotta, opinnot tehty, kolme vuotta samassa työpaikassa. Ei ainakaan mun elämäntilanne voinut asian käsittelyä niin vaikeaksi tehdä, mutta enpä jaksanut asiaa sen enempää raskaushormooneissani pyöritellä.

Kuopusta odottaessa anoppi loukkantui, kun tehdään lapsia niin nopeassa tahdissa. Ikäeroa lapsilla on 2v. Anoppi hyljeksi kuopusta parisen vuotta kunnes lapsi kieltäytyi menemästä mummolaan ja siksi pidettiin anopille kunnon puhuttelu.

 

Isosiskoni otti raskausuutisen todella nuivasti vastaan. Ei onnitteluja ym. Koko raskausajan vältteli raskaudestani puhumista. Vauvaan suhtautui kuitenkin luontevasti ja nyt kun toista odotan, on ollut kiinnostunut jo odotuksestakin. (Ja 30v. sisko siis kyseessä). En kuitenkaan ahdistunut hänen käytöksestään, enhän voi tietää, vaikka hän olisi yrittänyt vuosikaudet vauvaa tms.

 

Joo multa kysyttiin kassajonossa että tiedänkö ketä isä on. :headwall:

 

Itselläni oli hankala raskaus lähes läpi raskauden ja sain suorastaan törkeää kohtelua neuvola(!)lääkäriltä hakiessani sairaslomaa ja ollessani huolissani oireiden aiheuttajasta. On jäänyt harmittamaan, että en tehnyt valitusta lääkärikaverin ehdotuksesta huolimatta.

Hieman ehkä yllättäen erittäin hyvää kohtelua sain työpaikalla, se lämmittää vieläkin vuosien jälkeen. Miesvaltainen työpaikka, eikä tullut kertaakaan ikävää oloa, vaikka jouduin olemaan paljon sairaslomilla ja puolikuntoisena töissä. Mikä siinä onkin, että miehet osaavat olla näissä asioissa empaattisempia kuin naiset, joilla luulisi olevan kokemusta ja ymmärrystä paremmin?

 

Olen, kahden mahon naisen taholta.

 

ööö.. mitä sitten jos joku on sitä mieltä, että tuntuu hurjalta aloittaa taas kaikki kolmannen kerran alusta? Mitä pahaa siinä on? Viitaten aiempaan viestiin, mitä en nyt hae enää lainattavaksi. Minä olen ainakin onnitellut ja ollut iloinen ystäväni raskaudesta, mutta samalla sanonut että ITSE en enää kaipaa sitä tunnetta kun kaikki alkaa alusta. En tarkoita sillä mitään pahaa. Ja toiseen viestiin, että miehet varsinkin saattavat nyt heitellä mitä vaan "ruokoista" sun muista mielestään hauskoja vitsejään, mitä noista vauhkoamaan.

 

Naispuolinen työkaveri suhtautui nuivasti, piti raskauttani vain keinona ottaa lommoo töistä, aloitti juoruilut ja mustamaalamisen, vaikka olin kertonut raskauden olevan riski ja että kaikki ei ollut hyvin. Lopulta raskaus päätyi keskenmenoon rv 21 ja minä otin lopputilin. Toissa viikonloppuna sain kuulla tämän entisen työkaverini olevan äitiyslomalla, joten hän sitten sai itse sitä kaipaamaansa lommoo töistä, toivottavasti on tyytyväinen itseensä.

 

Olen, kahden mahon naisen taholta.

Miten he käyttäytyivät sinua kohtaan?

 

Esikoisesta muistan monta ihmistä, joille raskauteni oli kova pala. Yhdet häät olen kuulemma morsiamelta pilannut kun kerrottiin kaveripiirissä raskaudesta kaveripiirissä siinä kun en voinut polttareissa ryypätä ja voin tosi pahoin eli jouduttiin lähtemään häistäkin vähän kesken kotiin kun aloin oksentamaan.

Parhaan ystäväni kommentin muistan ikuisesti "Ei kai, määkin haluisin! Ei voi olla totta että ehdit ensin!" Välit oli aikas viileät siinä, ei onnitteluja ei mitään. Sitten olis toki pitänyt jaksaa kiinnostua kun hän viimein tuli raskaaksi, itse sain jo toisen vauvan pari kk ennen häntä.. Muitakin tuommosia möläytyksiä "No voi että, kunpa meilläkin!" yms. onnittelujen sijaan, onhan se perseestä kun haluais iloita ystävien kanssa ja jengiä saa sitten lohdutella ja pyydellä anteeksi kun on pilannut häät ja tunnelmat ilmeisesti mennen tullen..

 

lapsettomalta kaverilta. vähän harmittaa kun hän oli ja on mun paras ystävä ja koitti parhaansa mukaan olla mukana jutussa, mut kyllä siitä näki että ei ollu mieluinen juttu ja välit viileni. hän tuskin itse koskaan myöntää sitä, mut itse muistan kaiken tuolta raskausajalta kun odotin esikoistani... tuntuu että ei sitten uskaltanut puhua tai laittaa esim. facebookiin mitään kivaa. vaikka hän inhosi sitä yli kaiken että asioita hyssytellään hänen takiaan.
loppuraskauteni aikana hän tuli raskaaksi ja se oli ihanin asia mitä voi olla sitten hän alkoi kiinnostumaan myös minun raskaudestani taas. ja tää alkaa nyt kuulostaa siltä et oon halunnu aina ja kaikille puhua vaan raskaudesta, ei se ihan niinkään ollu. mieluummin puhuin muista asioista, mut tietysti toivoin et näin isoa asiaa mulle ei kokonaan sivutetakkaan.
nyt sitten tän ystäväni sosiaalisessa mediassa ei juuri muuta ole kun hänen raskauttaan tai pikemminkin mieliteoista hän puhuu suloisesti.
itse kun en uskoltanut laittaa mitään "epistä"?

 

Miten he käyttäytyivät sinua kohtaan?

Muuttuivat täysin kylmiksi ja puhuivat (ja puhuvat) selän takana kaikkea. Onnistuivat asiassaan niin hyvin, että saivat minut sitten suljettua ulkopuolelle lähes kaikesta, ja kyseessä on siis kaksi sisarpuoltani. Yli kolme vuotta tätä on jatkunut eikä loppua näy. Kaupungilla jos tullaan vastaan, ei tervehditä. Minun isälleni järjestettiin isot juhlat joiden järjestelyyn en saanut osallistua mitenkään, juhlissa minulle ei puhuttu mitään jne.

Voisin kirjoittaa aiheesta kirjan jos toisenkin. Tämä kolme vuotta on tehnyt minut vähän katkeraksi, tyhmää tiedän! Mutta en käsitä miten ihmiset voivat olla sellaisia.

Minulle selvisi muuten jälkeen päin, että kumpikaan heistä ei tiennyt toisesta raskaudestani mitään. Kukaan ei ollut kertonut. Asia selvisi heille kun kohdattiin niissä juhlissa ja minun raskausmahani jo näkyi. Tästäkin sain vihoja päälleni, kun en ollut sanonut mitään. Miten olisin sanonut mitään, kun minuun ei olla missään yhteydessä?

 

Siskoni ja äitini suhtautuivat nuivasti. Siskoni siksi että hänellä oli lapsettomuustausta ja pahoitti mielensä. Ymmärrettävää, mutta sanansa olisi voinut valita tarkemmin. Äitini siksi, ettei luottanut minun ja mieheni suhteen kestävän, siitä syystä mitä hänen inhoamani ystävätär oli miehestäni läyhännyt. Nyt näistä aikaa yli 4 vuotta ja mieheni on kyllä lunastanut luottamuksen ja meillä on läheisemmät välit kuin koskaan perheeni kanssa. Vieläkään en ole unohtanut siskoni sanoja raskauduttuani, hän pääsi vasta kuopuksen kummiksi, en voinut unohtaa sanoja aiemmin.