oliko sittenkään järkevää pitää lasta?

Tästä tulee varmaan kauhea huuto ja valitus monelta äidiltä mutta kirjoitan kuitenkin.

Olen siis 21-vuotias nainen ja viikolla 18+3 raskaana. Odotan esikoistani. Mieheni kanssa asiat ovat menneet todella nopeasti,olemme olleet vasta puoli vuotta yhdessä,mutta silti päätimme pitää lapsen kun sain tietää testin olevan positiivinen viikolla 5+3. Asia on alusta asti hieman mietityttänyt minua. Voin aivan hyvin sanoa etten ole valmis äidiksi. Elin ennen railakasta elämää,vielä kesällä joimme ja juhlimme usein mieheni kanssa,vietimme aikaa kavereiden kesken ja nautimme oikeasti elämästämme. Kun sain tietää olevani raskaana,tuntui kuin elämäni olisi loppunut siihen. Kaverit ovat kääntäneet selkänsä,jopa oma isäni ei enää soittele minulle. Olen muutenkin todella yksinäinen, sillä muutin uuteen kaupunkiin maaliskuussa enkä tunne täältä ketään. Elämäni oli ennen pelkkää juhlimista ja kaverien kanssa oleilua (eli ei järkevää sisältöä),mutta välillä tuntuu että sekin olisi ollut parempi kuin tämä nykyinen aika. Mieheni on ollut alusta asti aborttia vastaan ja haluaa innolla lapsen. Olen myös onnellinen tästä mahdollisuudesta,mutta pelottaa joka päivä. Pelkään että jään lapsen kanssa yksin,nyt kun ei kavereitakaan enään ole. Mitä jos en jaksakaan hoitaa lasta tai ei edes kiinnosta. Jos nämä pelot ja ajatukset seuraa raskauden jälkeenkin? Ahdistaa että mulla on ensi toukokuun jälkeen joka päivä huollettava,en voikaan tehdä mitä tykkään tai lähteä nopean päätöksen johdosta matkalle tai juhlimaan. Näen välillä unia,viimeksi viime yönä,että sain keskenmenon. Olin siinä unessa jopa helpottunut asiasta. Mitä pitäisi tehdä? En ole kyllä valmis antamaan lasta poieskaan eikä mieheni ikinä suostuisi moiseen.

 

Moikka! Kannattaa ehkä ottaa asia puheeks neuvolassa ja jonkun muun luotettavan ihmisen kanssa. Toki on aivan normaalia että kaikkia mietityttää välillä että kannattaako tää nyt ja mitä on menny tekemään. Muylla ainaki on välillä epäilyksiä ja mietin millasta elämä tulee olemaan...

Oon itekki 21 nyt ja raskaus tuli suht äkkiä yllättäen. Oon kuitenki tosi onnellinen. Tsemppiä!

 

mielestäni on ihan hyväksyttävää pohtia asioita laidasta laitaan, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.. samanlaisia asioita olen joskus asioista myös itse käsitellyt. kannattaa puhua omalle kumppanille, hiljaisuuden piinaava ahdistus saa jopa voimaan fyysisesti pahoin..

sanot ettet voi lähteä matkoille; asennekysymys! me matkustimme esikoisen ollessa 7kk intiaan ja kuopuksen ollessa 2kk teimme 5 viikon reissun itäeurooppaan.. molemmat lapset kyllä ovat olleet seurallisia ja "helppoja"(myös imetin).. olin itse 19 kun sain esikoiseni.

 

Hei!

Kun luin ton sun jutun niin aivan niinku se ois ollu mun kirjotus.. Mun elämä muuttu totaallisesti juhannuksen jälkeen, ku sain tietää olevani raskaana! Lopetin opiskelun ja vaihdoin työpaikkaa niin ja lopetin menemisen kokonaan... Suuria muutoksia vähässä ajassa! Oon ollu aina menevä, mut nykyään mua ei voi ees verrata siihen vanhaan mitä olin. Joskus suorastaan ottaa kupoliin oikein kunnolla tämä elämäntilanne, kun oon vaan suurimmaksi osaksi kotona yksinäni... avopuoliso töissä aika paljon ja tuntuu ettei siltäkään hirveesti tule sitä huomiota tätä raskautta kohtaan mikä ehkä saattais helpottaa mun ajatuksia ja oloa. Raskautta ei oltu suunniteltu ja kun vauva syntyy ollaan tunnettu tasan vuosi! aika hurjaa!!! Kun sain tietää raskaudesta päätin aikalailla heti pitää lapsen ja en sitä niinkään kadu tota päätöstä, mutta silti jotenki ahistaa ja mietityttää..on sellanen olo niinku ois aivan yksin ja hukassa. Painoa tullu 10kg nyt viikkoja 28 sekin ahistaa! suorastaan inhoan omaa peilikuvaani joka on ollu kuitenki aika tärkee mulle. Pelottaa miten pärjään sitte, kun se muksu syntyy! teenkö kaiken yksin ja oonko myös yksin..

 

Olin itse myös 21-vuotias saadessani esikoisen. Lapselle oli annettu "lupa" tulla, mutta silti tunsin samoja ahdistavia tunteita ja mietin raskauden aikana samoja asioita kuin sinä tällä hetkellä. Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisi pitänyt puhua fiiliksistä avoimemmin puolison ja myös neuvolan tädin kanssa. Ehkä sitä kautta olisin saanut apua ja päässyt esimerkiksi neuvolapsykologin juttusille. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta en osannut kertoa tunteistani enkä saanut varsinaista apua, koska selviydyin opiskeluista jne. mekaanisen hyvin. Olin kuitenkin todella yksinäinen, ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt elämään ja lapseen pitkän aikaa! Jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt hakeutua myös johonkin vertaistukiryhmään, josta olisin saanut ikäisiäni samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä.

Itse koen, että pelastuksekseni koitui mieheni valtava tuki lapsen ja kodinhoidossa sekä aloittamani urheiluharrastukset, jotka nostivat mielialaa ja fyysistä kuntoa (en koskaan lihonut, mutta mielialat olivat ihan maissa ja yleiskunto huono). Sain myös uusia ystäviä. Nykyään elämä hymyilee, kun ympärillä ystävät ovat samassa elämäntilanteessa eli lapsia on jo lähes kaikilla muillakin. Olen onnellinen kolmen lapsen äiti, tällä hetkellä 28-vuotias.

Rohkaisen sinua puhumaan tuntemuksista neuvolassa!! Myös monia auttavia puhelimia on olemassa, vaikka saattaa tuntua tyhmältä puhua tuiki tuntemattomille, niin sieltä osataan ohjata ottamaan yhteyttä oikeaan paikkaan!

Jos haluat käydä kurkkaamassa, millasta meidän perheen arki on, niin kirjoittelen siitä Lotriinan elämää.

Toivon sulle sydämestäni tsemppiä, voimia ja uskoa tulevaisuuteen!

 

Hei, et ole ainut.

Minäkin olen 21- vuotias ja odotan esikoistani, miehen kanssa ollaan yhdessä oltu hädin tuskin vuosi. Meilläkään ei mies voinut edes ajatella aborttia ja on aivan onnessaan tulossa isäksi. Samoin myöskään lapsella tavallaan oli lupa tulla, mutta ei sitä odotettu. Abortti ei ollut tilanteesta huolimatta myöskään siksi vaihtoehto, että tämä öttiäinen oli silkka onnenkantamoinen. Mietin, että jos vaihtoehdot ovat ne, että joko saan elämäni miehen ja lapsen aikaisemmin kuin suunnittelin vs. saan elämäni miehen mutten lasta ollenkaan, niin valinta ei ollut hirveän vaikea. Avokille tuo lasten saaminen kun ei ole eikä ollut itsestäänselvä asia.

Minä paruin alkuun ja salaa ehkä toivoin keskenmenoakin. Olimme hirveän meneviä ihmisiä myös ja viihteellä oleminen oli suosikkipuuhaamme. Ystävät ovat onneksi kiikkuneet enemmän tai ainakin vähemmän mukana ja kummankin suku kannustaa.

Kun öttiäinen ensimmäisen kerran ultrassa vilkutteli, olin kuitenkin jo aivan sulaa vahaa. Olen miettinyt monia vaihtoehtoja ja tullut siihen lopputulokseen, että kyllä sitä ehtii vielä mennä ja tulla ja tutustua uusiin ihmisiinkin, olla töissä jne. Nyt onneksi ehdin valmistua juuri ennen kuin poksahdan.

Mutta ei se ole väärin tuntea noita ajatuksia. Minä olen aivan varma siitä, että vielä jossain vaiheessa alan panikoimaan etten todellakaan ole valmis äidiksi ja että en halua koko lasta. Muutaman päivän tai viikon päästä olen kuitenkin jo tulvillaan rakkautta ja uskoa huomiseen. En usko, etteikö kaikki loksahda kohdilleen viimeistään silloin kun saa sen nyytin syliinsä- vaikka olisi sitä ennen kuinka kironnut, manannut ja harmitellut.