olisin kysellyt

olen tässä jo moneen otteeseen miettinyt mitä pitäisi tehdä....
tässä pieni tarina.

olen viiden kk ikäisen lapsen äiti. elän avoliitossa mieheni kanssa,mutta jo jonkin aikaa minusta on tuntunut kuin olisin yksinhuoltaja.. meidän perheessä minä siivoan, hoidan lapsen aamusta iltaan yksin.. kun mies on kotona hän joko nukkuu tai katsoo telkkaria.. satunnaisesti kyllä leikkii pienokaisen kanssa mutta eipä puoli tuntia päivässä pientä löpertelyä silloin tällöin oikeen tunnu riittävän. mies menee juuri niinkuin huvittaa ja jos pyydän jäämään kotiin tulee tappelu siitä ettei saa tarpeeksi omaa aikaa.. kun kysyn missä on minun oma aikani on vastaus aina mitä ihmeellisin.. mielestäni molemmin puolinen kunnioitus on kyllä todella heikkoa.. kun yritän puhua asiasta mieheni kanssa on vastaus aina sama.. "kun sä vaan helvetti valitat javalitat" en jaksaisi kuunnella enää miehenkin loukkaavia kommentteja niin lapsen hoidosta, seksistä kuin muustakaan kunsiinä samalla yrität hoitaa todella kiukkuista ja itkuista lasta. miksi ihmeessä se on niin kovin vaikeaa vain lähteä, kun sitä itsekkin tietää ettei näin voi jatkua?... lapsikin on vielä niin pieni että nyt olisi hyvä tehdä nopeita ratkaisuja.. onko jollain samanlainen tilanne.. en haluaisi olla se nalkuttava akka vaan nauttia olosta ja siitä mitä teen....

 

Oliko näin jo ennen lasta? Millainen suhde?

Mieti lapsesi parasta. Ja itsesi myös, koska hyvinvoiva äiti on parasta lapsille.

 

Kerro (älä saarnaa tai nalkuta) mitä miltä olet suhteestanne. Kerro että jos asiat eivät muutu niin lähdet pois.

 

:hug:

minä voin sanoa just samaa. yllättävää että muilla sama tilanne.luulin että olen ainoa. kirjottele jos tahdot
murvelo@suomi24.fi

 

Kuulostaapas tutulta.

Meillä 7kk:n ikäinen ja minulla enemmän tai vähemmän häkkilintu -olo.
Jo alusta asti huomasin, että vauvan hoitoon mies osallistui sillon kun huvitti. Yleensä huvittaa silloin kun on vieraita. Mutta joskus muulloinkin hän juttelee vauavn kanssa paljonkin, mutta koskaan ei tiedä etukäteen millon ja kuinka kauan hän jaksaa olla vauavn kanssa. Eli koko ajan olen kuitenkin valmiustilassa. Ajattelin että helpottaa kunhan täysimetys on ohi. Mutta ei. Hän voi mennä aina mihin haluaa ja millon haluaa, mutta minun tulee pyydellä ja anella että pääsisin johonkin ilman lasta. En ole baarikärpänen tai muuten hulvattomasti elelevä, olen näiden 7 kk:n aikana käynyt kaupassa pariin kertaan yksin, harrastuksiini (lähinnä entisiin) liittyvässä kokouksesa kerran ja kerran katsomassa lähitallin meininkiä (tytön päiväunien aikaan). Tänään minulla olisi pitkästä aikaa ollut meno, mutta mieheni ilmoitti eilen täysin yllättäen että hänellä on töitä tänäänkin. No minä peruin menoni, mutta harmittaa ihan syötävästi. Vielä kun asumme niin, ettei sukulaiset ole lähellä eikä yksinkertaisesti ole sallaisia tuttavia, joita voi pyytää lapsen likaksi . Ja kun rahatkin on niin tiukalla, ettei pysty palkkaamaan lastenhoitajaa.
Naiselle, joka vuosia eli itsekseen ja vastasi vain omista tekemisistään niin tämä ottaa aika lujille. Ajatus siitä, että menetin hararstukseni ja sitä kautta myös aika paljon sosiaalista ympyräni kaventui pelottaa minua hirveästi. Pelkään muutuvani aika käpyksi kun ei ole mitään mitä odottaa. HArmikseni harrastukseni eivät ole sellaisia pikkuneidin kestäviä (vielä), muutaman vuoden päästä ehkä käymmekin yhdessä ratsastamassa jne. Ja tietysti ajatus siitä, että joskus kymemnen vuoden päästä voin taas ratsastaa jen. lohduttaa, mutta aika pitkältä aika tuntuu. Eikä ainakaan tee mieli hankkia uutta lasta pitkittämään tätä piinaa.
Mieheni on periaatteessa ihan ok, mutta asioista sopiminen ei näytä oikein luonnistuvan.
Rakastan tytärtäni yli kaiken, mutta pelkään että jossain vaiheessa fiilikseni vaikuttavat häneenkin.
Jotenkin tuntuu melkeen helpommalta ajatus virallisestakin yksinhuoltajuudesta. Muuttaisin lähemmäksi sukuani ja en olisi niin yksin kuin nyt. TAloudellisesti olisi tietty hankalaa, mutta tuskin paljonkaan hankalampaa kuin nyt.

 

\

Kuulostaapas tutulta.

Meillä 7kk:n ikäinen ja minulla enemmän tai vähemmän häkkilintu -olo.
Jo alusta asti huomasin, että vauvan hoitoon mies osallistui sillon kun huvitti. Yleensä huvittaa silloin kun on vieraita. Mutta joskus muulloinkin hän juttelee vauavn kanssa paljonkin, mutta koskaan ei tiedä etukäteen millon ja kuinka kauan hän jaksaa olla vauavn kanssa. Eli koko ajan olen kuitenkin valmiustilassa. Ajattelin että helpottaa kunhan täysimetys on ohi. Mutta ei. Hän voi mennä aina mihin haluaa ja millon haluaa, mutta minun tulee pyydellä ja anella että pääsisin johonkin ilman lasta. En ole baarikärpänen tai muuten hulvattomasti elelevä, olen näiden 7 kk:n aikana käynyt kaupassa pariin kertaan yksin, harrastuksiini (lähinnä entisiin) liittyvässä kokouksesa kerran ja kerran katsomassa lähitallin meininkiä (tytön päiväunien aikaan). Tänään minulla olisi pitkästä aikaa ollut meno, mutta mieheni ilmoitti eilen täysin yllättäen että hänellä on töitä tänäänkin. No minä peruin menoni, mutta harmittaa ihan syötävästi. Vielä kun asumme niin, ettei sukulaiset ole lähellä eikä yksinkertaisesti ole sallaisia tuttavia, joita voi pyytää lapsen likaksi . Ja kun rahatkin on niin tiukalla, ettei pysty palkkaamaan lastenhoitajaa.
Naiselle, joka vuosia eli itsekseen ja vastasi vain omista tekemisistään niin tämä ottaa aika lujille. Ajatus siitä, että menetin hararstukseni ja sitä kautta myös aika paljon sosiaalista ympyräni kaventui pelottaa minua hirveästi. Pelkään muutuvani aika käpyksi kun ei ole mitään mitä odottaa. HArmikseni harrastukseni eivät ole sellaisia pikkuneidin kestäviä (vielä), muutaman vuoden päästä ehkä käymmekin yhdessä ratsastamassa jne. Ja tietysti ajatus siitä, että joskus kymemnen vuoden päästä voin taas ratsastaa jen. lohduttaa, mutta aika pitkältä aika tuntuu. Eikä ainakaan tee mieli hankkia uutta lasta pitkittämään tätä piinaa.
Mieheni on periaatteessa ihan ok, mutta asioista sopiminen ei näytä oikein luonnistuvan.
Rakastan tytärtäni yli kaiken, mutta pelkään että jossain vaiheessa fiilikseni vaikuttavat häneenkin.
Jotenkin tuntuu melkeen helpommalta ajatus virallisestakin yksinhuoltajuudesta. Muuttaisin lähemmäksi sukuani ja en olisi niin yksin kuin nyt. TAloudellisesti olisi tietty hankalaa, mutta tuskin paljonkaan hankalampaa kuin nyt.

Onko sinulla mahdollisuutta palkata MLL lapsenvahtia? Tietysti perheen YHTEISISTÄ rahoista, muutamaksi tunniksi kerran viikossa tms?

Taloudellisesti on varmasti hankalampaa olla yh, mutta kyllä yleensä siitä tasaantuu ja yleensä kannattaa oman ja siten myös lapsen mielenterveydenkannalta.

Mieti tarkkaan, mutta älä liian pitkään, vaan toimi suuntaan tai toiseen.

 

Itse olin yhdessä vaiheessa yksinhuoltaja ja sinä aikana tutustuin hyvään ystävääni joka oli tuolloin myös yksinhuoltaja. Hänen elämänsä vauvan kanssa oli jota kuinkin tuota. Mies hoiti sentään kodin mutta muutoin ystäväni hoiti lapsen vaikka sektion jälkeen mm. hoitovastuu olisi enempi kuulunut miehelle. Ystäväni aikansa katseltuaan tilannetta tuolla Ruotsin maalla vieläpä, päätti että nyt riittää. Hän muutti siis takaisin Suomeen ja tilanne on nyt se että lapsen isä näkee lastaan kerran puolessa vuodessa (kiinnostus ei enempään riitä) ja silloinkin lapsen isovanhempien luona,sen verran vähän ystäväni luottaa x-miehensä "lapsenhoito kykyihin". Ystäväni törmäsi sittemmin unelmien mieheen jolla oma talo missä he asuvat ja lapsi pitää uutta miestä isänään,näkee biologisia isovanhempiaan ja uusia.
Ystäväni on nyt onnellinen ja yrittävät saada sisarusta aikaiseksi.
Minulla on itselläni myös ihana mies jonka kanssa joskus kinastellaan mutta elämä on normaalia. Etenkin yksinhuoltajuuden kokeneena ja nyt vielä kun lapsella on eri diagnooseja,en voisi kuvitellakaan että tyytyisin vähempään kuin mitä nyt saan. Aina ei vaan kaikki ihmiset sovi yhteen tai sitten osapuolet masentuvat niin että elämä heittää häränpyllyä. Perheneuvoloista saa myös apua.Voimia!

 

Moi ja voimia sinulle.
Tiedän tunteen, ainut että minun elämässäni kummitteli anoppinikin. Minulla oli kaksi pientä lasta, ikäeroa heillä oli 1v ja 3kk. Huomasin olevani yksinhuoltaja kahden aikuisen ihmisen liitossa, eikä se minua miellyttänyt. Mieheni mielestä minun olisi pitänyt yksin huolehtia lapsista ja kotitöistä, koska olin kotona päivät lasten kans. Hän kun on ns. yrittäjä. Rahaa piti kerjätä. Mut aina piti olla vuoteessa valmiina, kun häntä halutti. Joten totesin, et yksin on helpompi. Pakkasin tavarat ja lapset n.6,5v sitten. Päivääkään en ole katunut lähtöäni. Taloudellisesti olen ollut tiukoilla, tein vajaata työviikkoa 4.5v jotta olis enemmän aikaa olla lasten kans kotona. Lapseni tapaavat isäänsä säännöllisesti. Nykyään isä ottaa vastuun lapsista. Meillä on ihan hyvät välit, ekat 5v meni ettei pystytty istumaan edes samassa huoneessa. Meillä kun on yhteinen kummipoika. Ei tämäkään vaihtoehto helppoa ole, mutta väitän että lapset kasvavat tasapainoisemmiksi mieluummin kahdessa kodissa kuin riitaisassa kodissa kahden vanhemman seurassa. Joten ota vastuu omasta ja lapsesi tulevaisuudesta ja tee ratkaisusi. Kannattaa keskustella kotona miehen kans. Älä naökuta, ei miehet siihen reagoi..
Ja voimia kaikille yksinhuoltajille...

 

Mulla on kolme muksua,ja OLI mies joka oli kuin neljäs lapsi.Ei ole enää,ei huvittanut katella ison penskan touhuja(kun piti kuitenkin mies jo olla..).Paljon paremmin pärjäämme näin,äiti ja lapset.Mitä sellaista perässään vetää,taakka se vaan on.tsemppiä!

 

Pakko on kommentoida...

Nää teidän kertomukset on kuin mun omasta elämästä! Olisi tosi ihanaa jos vaan rohkeuteni riittäisi lähteä.

Mieheni on juuri tuollainen, ei hirveästi välitä viettää aikaa lasten kanssa. Yleensä se on sitä että hän makaa sohvalla tai lattialla ja katsoo telkkaria ja lapset sitten hyppivät hänen päällään ym ja koittavat saada isänsä huomiota... Isällä tietysti menee loppujen lopuksi hermo kun "lapset eivät ole kunnolla". Saan aina patistella häntä, esim jos lapset puhuvat hänelle jotain hän ei kuule koska on keskittynyt tv:seen, minun täytyy komentaa että kuuntele nyt, lapsella oli kysymys/asiaa... Ja sitten jos meillä on vieraita käymässä niin ai että sitä esitystä, silloin kyllä pitää lapsia sylissä ja on tietävinään suurinpiirtein kaiken. Tällöin minun paikkani on keittiössä hiljaa laittamassa kahvia... On paljon muitakin juttuja mutta en nyt jaksa kaikesta marista! Kaikenkaikkiaan hän on kuin kolmas lapsi, teini-ikäinen sellainen! Ja mitä muutakaan oikeastaan voisi olla, kun muutimme yhteen, hän muutti suoraan kotoaan... Eli äidin tilalle tulin minä!

Kyllä ottaa päähän etten aikaisemmin lähtenyt kun siltä tuntui. Välillä meillä oli ihan ok jakso noin vuosi sitten. Silloin aloimme rakentaa taloa, tarkempaan miettimättä... Jos ei taloa olisi niin olisin varmasti lähtenyt tämän kuluvan vuoden aikana. Minua ei oikeastaan pitele enää mikään muu kuin se pahuksen talo ja sitten pelko siitä että mitä omat sukulaiseni sanovat jos jätän mieheni kun nyt on uusi talo ja lapset suht pieniä vielä.

Olen ollut aika "uskollinen" tai lojaali miestäni kohtaan, en ole pahemmin kenellekään huudellut hänen vioistaan, päinvastoin olen yrittänyt pitää yllä kuvaa idyllisestä perheestä. Mutta ei enää jaksaisi kun ei se mies taida muuttua sellaiseksi perheen isäksi vaikka kuinka toivon ja yritän pitää yllä "perhe-henkeä". Ehkä pitäisi vain "unohtaa" hänet ja elää omaa elämää lasten kanssa vaikka samassa huushollissa asutaankin!?

Ei tässä mitään jos mies olisi ollut vain rakentamisen ajan vähemmän läsnä oleva, mutta kun elämä oli samanlaista jo ennen rakennustakin! Jos halusin esim jumppaan tai yleensäkin mihin tahansa yksin niin piti hommata lapsenvahti erikseen jotta pääsin.

Toivottavasti tästä purkauksestani saa edes jonkinlaisen selvän, ajatukseni ovat niin sekaisin etten oikein osaa niitä johdonmukaisesti purkaa. Ja ei taida tää kellon aikakaan oikein kyllä olla enää ajatuksen juoksun kannalta otollinen.