Olisitko tyytyväinen elämääsi miehen kanssa, joka haluaa elää kanssasi perhe-elämää, mutta

...nihkeästi haluaa viettää aikaa kahdestaan kanssasi? Eli kaikki sujuu. Mies on kunnollinen, hoitaa lapsia, kotia, työnsä. Matkustatte perheenä ja vietätte aikaa yhdessä, ja myös erikseen omissa harrastuksissanne ja kevereiden kanssa. Mutta kahdestaan vietätte aikaa n 2-3 kertaa vuodessa. Hääpäivänä syömässä ja satunnaisesti elokuvissa. Olet puhunut jo kauan, että olsii kiva matkustaa kahdestaan pariksi päiväksi johonkin. Nyt kun lapsetkin ovat jo isompia. Aikaa ja mielenkiintoa ei vain tunnu järjestyvän. Koska into on ollut niin laimeaa miehen puolelta, en haluaisi itsekään alkaa mitään suurta järjestämään. Kuinka loukkaavaa se sitten olisi, jos mies ei olisi edes silloin innostunut.

 

En. Tai, riippuu siitä, miten esim. arki-illat, kun lapset ovat jo nukkumassa, sujuisivat. Mä haluan kahdenkeskeistä jutustelua, hellintää, seksiä ja yleensäkin huomiota joka kohdistuu sillä hetkellä vain minuun.

 

Pitäähän sitä parisuhdettakin hoitaa, ja mä haluaisin myös just kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa. Mulla on tunne, että suhde (varsinkin pitkä sellainen) väljähtyy, jos ei siihen kumpikin tarpeeksi panosta.

 

Omaan tilanteeseeni verraten olisin tyytyväinen ja ehk jopa onnellisempi tuolleen.
Meillä lopullisen eron vaihtoehdoksi päätettiin jatkaa mutta erillään asuen. Kiva sitten selitellä uteliaille mitenkä tämä ratkaisu nyt lopulta toimii. Mies saa olla vapaa ja aikaa perheenä vietetään miten sattuu.
Omassa tilanteessa tosin sitä yhteistä kahdenkeskistä aikaa on suhteellisesti enempi, mutta ehkä mielummin sitten ottaisin perhe-elämän saman katon alla ilman "laatuaikaa" puolison kanssa.. tiedä häntä.

 

Mun mielestä on paljon jos 2-3 kertaa vuodessa käy miehen kanssa kahdestaan ulkona. Kaksi viikkoa lomalla olis jo liikaa.

 

Luin väärin, että matkustaa pariksi viikoksi. Parin päivän matka olis ok jos lapsen on sen verran isoja että pärjää hoidossa.

 

Ei tule mitään jos parisuhdetta ei ole. En mä mitään kämppistä halua.

 

Meillä myös tällainen tilanne: aloin kiinnittää huomiota siihen että mies ei kaivannut kahdekeskistä aikaa, lapsen kanssa oltiin usein vuorotellen ja loppuajan mies laukkasi harrastuksissaan, itselleni ei jäänyt tilaa omalle ajalle ollenkaan.

Yritin monta kertaa saada muutosta asiaan ja lopulta sain kaivettua miehestä totuuden ulos: rakkaus oli hänen puoleltaan joutunut hukkaan ja minusta oli tullut näkymätön nainen. Rakastan yhä miestäni enkä haluaisi erota, mutta päätin ottaa omaa tilaa ja antaa miehelle tuumausaikaa, hankin oman asunnon ja pakkaan nyt sydän särkyneenä muuttolaatikoita. Lapsi hoidetaan vastedeskin yhdessä ja vuorotellen, nyt vain naapuriasunnoissa.

Meillä päädyttiin toistaiseksi hyvin joustavaan parin päivän sykleissä tapahtuvaan asumisjärjestelyyn koska lapsi on alle kolmivuotias ja hänelle pitempi aika olisi ikuisuus erossa toisesta vanhemmasta. Hän on ollut molempien kanssa kotihoidossa pitkään, lähes saman ajan, ja aloitti vuodenvaihteessa päiväkodissa. Hän kaipaa kumpaakin vanhempaa aika tasapuolisesti ja on tottunut valmiiksi siihen että isä on pois kotoa muutaman illan viikossa. Tuumasimme että tämä järjestely tuo vähiten muutosta lapsen arkeen.

Mutta siis vastaus ap:n kysymykseen: meillä haluttomuus yhteisen ajan jakamiseen oli oire isommasta parisuhdeogelmasta, mutta ehkä kaikki eivät kaipaa parisuhdeaikaa samalla tavalla.

 

Ideaalitilanne. Paitsi etten haluaisi edes tuota hääpäiväsyömistä ja elokuvat katselen yksin tai kavereiden kanssa. Toivoin itsekin aikanaan enemmän yhdessäoloa ja parisuhteen hoitoa ja blaablaa mutta nyt ajatus tuntuisi lähinnä vaivaannuttavalta. En (enää) halua erota, meillä on kivaa yhdessä ja läheisyyskiintiö täytyy seksillä. Meidän välillä on (tietenkin!) ollut paljon asioita jotka johtaneet nykyiseen kuivaan suhtautumistapaani mutta kokolailla ok alan olla nykyisen tilanteen kanssa. Hiukan pelolla odottelen aikoja kun lapset lentää pesästä ja pitäisi olla vaan kahden, onneksi siihen on aikaa.

 

kyllä todellakin olisin tyytyväinen

 

Meillä arkiaamuisin aina yhdessä oloa. Harrastetaan jotakin yhdessä tai ollaan vaan. Eilen kävimme kahdestaan elokuvissa ja syömässä. Molemmat tykkäämme viettää aikaa yhdessä. Kaksi kertaa vuodessa käymme 3-6 päivän lomilla kahdestaan. Ja muuten sitten 2-3 kertaa kk ulkona syömässä tms.

 

Olen ihan tyytyväinen tähän. En kaipaa mitään yhteisiä juttuja. Perheenä ollaan välillä yhdessä ja molemmilla myös omia harrastuksia. Oikein hyvin toimii näin.

 

No jaa, jokseenkin kuullostaa teidän tilanteenne tutulta, sillä erotuksella että mies on kyllä mukana hommassa jos minä järjestän jotain kahdenkeskistä tekemistä (mennään kaksin syömään/elokuviin tms)... Mutta me olemme molemmat tyytyväisiä tilanteeseen, kummallakaan ei ole tarvetta kyhnyttää iltoja kylki kyljessä sohvalla toisen korvaan kuolaten (tällä lausahduksella en halua provota niitä jotka niin tekevät, ilmaista vain kuinka me näemme sen monen mainostaman "parisuhdeajan"), me kuitenkin hoidamme tätä perhettä joka päivä yhdessä, mies tekemällä töitä kuin muuli, minä menemällä kieli vyön alla kotona lasten perässä. Itse näen tuon arjen tylsyyden ja sen sietämisen tietyllä tapaa rakkautena toista kohtaan, ei kai sitä kukaan muuten päivästä/vuodesta toiseen jaksaisi toisten hyvinvoinnin eteen töitä tehdä, ei siihen tarvita enää lisäksi joka iltaisia "pidetään kädestä kiinni ja ollaan niiiin rakastuneita"-momentteja Illalla kun lapset nukkuvat rentoudumme molemmat niin kuin parhaaksi näemme, joskus yhdessä mutta pääsääntöisesti erikseen. Yhdessä käymme ulkona 1-3 kertaa vuodessa, fiiliksien ja jaksamisen mukaan.

 

Meillä mies ei halunnut kehdenkeskistä aikaa koska pelkäsi etä se menee riitelyksi! siksi pelkäsi sitä koska aina silloin harvoin kun meillä oli kahden keskisteä aikaa, yritin aluksi selvittää minua vaivaavat ongelmat(suhteessa olevat ongelmat), mutta kun mies ei suostunut keskustelemaan,meni homma aina siihen että minä raivostuin. Tämän takia mies ei halunnut olla kaksin. Sitä en oo koskaan saanut selville että miksi se ei vaan voinut puhua mun kanssa niistä ongelmista,niin ne olis ollu pois päiväjärjestyksestä.

Mutta muuten meillä oli kyllä läheisyyttä koko ajan, jos lapset katto piirrettyjä niin me maattiin sohvalla minä miehen kainalossa, mies halasi ja pussasi,piti kädestä kiinni. oltiin lähekkäin aina kun vaan pysty <3

 

Odotan niitä eläkepäiviä, jolloin mieheni on kokonaan minun. Sitä ennen aika pitää jakaa lasten, töiden ja minun kesken.

 

Me ollaan aina tehty niin, että noin kerran kuussa ollaan viety lapset jompaan kumpaan mummolaan ja lähdetty kahdestaan jonnekin. Tai sitten oltu ihan vaan kahdestaan kotona. Nyt kun lapset on isoja ja taloudellinen tilanne parempi, saatetaan lähteä jollekin viikonloppureissulle johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin tai vaikka vaan naapurikaupunkiin hotelliin yöksi jos ei ole lomaa niin että lähtisi pidemmäksi aikaa.

Ei sen parisuhteen hoitamisen tarvitse olla mitään erikoista matkustamista tai syömään tai viihteelle lähtemistä, joskus on vallan mukavaa tehdä kahdestaan jotain hyvää ruokaa ja istuskella omalla pihalla vaikka sangriaa siemaillen (siis kesällä, talvella se ei ole niin mukavaa..) tai lähteä lenkille tai jotain. Jutella niitä näitä, kerrankin on aikaa kysellä miten puolisolla menee töissä tai suunnitella jotain remonttiprojektia tai mitä nyt kukakin yhdessä ollessaan haluaa jutella. Halvallakin voi pitää kivaa yhdessä, me mm. viime kesänä kiivettiin meidän lähelle kalliolle viinipullon ja keksipaketin kanssa ja vietettiin piknikkiä siellä. Oli muuten yllättävän hauskaa.