Oman pojan kuoleman ja ikuinen ikävä

17.1.2002 klo 22.20 sain ikävimmän puhelun mitä perheen äiti voi saada. Esikois poikani oli joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen. 18.1.2002 klo 7.40 sain tiedon, että poikani oli menehtynyt vammoihinsa. Sinä hetkenä maailmani romahti. Kaikki oli menetetty. Minun rakas esikoiseni, miun kauan kaipaamani poika oli kuollut.
Siitä hetkestä alkoi synkkä ja musta kausi, joka oli täynnä ahdistusta ja surua. En voinut uskoa sitä. Hautajaiset olivat epätodelliset. Hyvästelin oman poikani.
Kaksi vuotta poikani kuolemasta sairastuin vakavaan ja toistuvaan masennukseen. Alussa kirjoitin hänelle kirjeitä, jotka ovat vieläkin tallessa. Muu perhe kärsi, varsinkin muut lapset, kun en heitä voinut hoitaa ja antaa heille rakkautta. jumituin täysin esikoisen kuolemaan. Mies hoiti kotia ja kävi töissä. Hänen suruunsa ei ollut tilaa.
Silloin kun minä en surrut, mies suri.
Silloin kun aloitin terapian, vuonna 2004 marraskuussa ymmärisin elämän rajallisuuden. Minulla oli kolme lasta (t 1993, t 1995, p 2000) jotka tarvitsivat minua. Rakastan esikoista, mutta en enää voinut elää vain häntä varten tai en voinut koko ajan surra häntä.

Loppuuko tämä tuska ja ikävä ikinä? Käyn haudalla viikottain. Monta vuotta kävin joka päivä, mutta en enää.
Nyt elämäni on aika hyvin tasapainossa, osaan yhdistää suruni ja perhe elämän. En halua enää haaskata aikaani muilta lapsilta.

Rakas poikani Niklas 14.5.1987-18.1.2002

Minun oli pakko purkaa jollekkin joka ei minua tunne. Se on helpompaa. Mkes ei halua esikoisesta juurikaan puhua, hän suree omalla tavalla. Sukulaiset katosvat pahasti, kun en ole vieläkään päässyt pojasta täysin irti.

 

:hug: :heart:

 

otan vilpittömästi osaa. koskaan ei sellaista pysty unohtamaan, opittava vaan elämään ja haettava apua et saa puhua yms. on kuitenkin lapsia jotka tarvitsevat sinua tulevaisuudessa. voimia :hug:

 

:hug: Ei voi edes kuvitella, mitä käyt lävitse, edelleen

 

Oman lapsen kuolema on varmaan pahinta mitä voi joutua kokemaan. Ikävä ei katoa varmaan koskaan,mutta suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa.
Ole itsellesi armollinen ja salli itsesi surra niin kauan kuin on tarvis.
Tulee vielä päivä, jolloin voitte yhdessä muistella miehesi ja sisarusten kanssa niitä kauniita muistoja.
:heart:

 

Voimia sulle :hug: Ei siitä varmaan ikinä yli pääsekkään lapsen kuolemasta siis, pitää vaan oppia elämään sen asian kanssa.Suru ja ikävä seuraa varmaan koko elämän, mutta kait se jotenkin hälvenee, en tiedä, ei ole omakohtaista kokemusta.Tommoista ei kellekkään toivois.

 

Itsekin lapsen menettäneenä voin arvailla, miltä sinusta on tuntunut ja tuntuu... Oman lapsen menettämiseen ei "totu", vaikka asian kanssa voikin oppia elämään. Meillä tuosta surullisesta, koko elämän muuttaneesta tapahtumasta on 7 vuotta aikaa; välillä tulee päiviä tai oikeastaan lyhyitä hetkiä, jolloin muistot nousevat pintaan ja tuntuu todella kurjalta, mutta pääasiassa aika on haalistanut kipeimmät muistot niin, etteivät ne ole koko ajan mielessä.

Siltikin... Minulla on pieni tyttö, joka lähti enkelien luo taivaaseen... :'( Häntä en koskaan unohda, vaikka olemme hänen jälkeensä saaneet neljä lasta.

 

Mutta pelkään sitä kun suren ikuiseti kuollutta lastani, niin muut lapset jäävät sivuun. En halua että he aikuisena muistelevat niitä aikoja kun minä en ollut heidän luonaan. Tiedän että minun pitää muuttaa paljon asioita, mutta se on niin vaikeaa. Välillä toivon, että minä olen se joka seuraavaksi lähtee Niklaksen luo. Tyhmää.
Me olemme varanneet taas yhteisen ajan mielenterveystoimistoon. Jutellaan koko perheena ja koitetaan miettiä ratkaisua miten jatkamme elämää. Haluan nauttia ja katsoa kuinka lapset kasvavat tai oikeestaan tytöt ovat jo teinejä. Haluan nauttia heistä ja pitää heistä hyvän huolen. Haluan, että he tietävät että elän heitä varten, rakastaen ja huolehtien. Kuopuksella on niin sama luonnekkin kun esikoisella ja samanlainen vaalea kihara tukka. =)
En tiedä pitäisikö meidän perheen ottaa Niklaksen tavarat pois näkyvistä, edes hetkeksi. Niklaksen huoneeseen teimme vuosi sitten työhuoneen ja se oikeastaan helpotti. Näki että elämässä pitää elää eteenpäin.

Kiitos teille. Nyt poistun taas koneelta. Lähden kuopuksen kanssa kauppaan ja sitten hakemaan tyttöjä koulusta. =) Heidän takia on pakko jaksaa, vaikkei aina jaksaisikaan, ei ole vaihtoehtoja. He pitävät kiinni elämässä. Sellaista se äitinä oleminen on. =)

 

:hug: Kannattaa jutella asiasta ammattiauttajan kanssa. Helppo sanoa, mutta elävät lapsesi tarvitsevat sinua enemmän kuin Niklas...eikö niin. Puhu paha olo, ikävä ja suru pois ja suuntaa katseesi tulevaisuuteen ja nykyhetkeen. Voimia sinulle Elina, kyllä elämä kantaa...! (välillä itsekin haikeana katson kaukaisuuteen surullinen hymy huulillani miettien, minkänäköinen pieni tyttöni olisi, jos hän olisi saanut elää... Minkälainen koulureppu, mitä harrastaisi... :'( )

 

:hug:
tuli ihan tippa silmään kun luin tarinasi. En voi ymmärtää mitä kaikkea jouduit/ juodut kokemaan... voimia sinulle ja perheellesi!

 

:hug: Tuli itku.. En voi edes kuvitella tilannettasi. Onneksi osaat ja pystyt kirjoittamaan asioista, se tuo ehkä hieman lohtua suureen suruusi. Voimia!

 

otan osaa suruusi... meillä on myös ollut pojan menettäminen lähellä.... mutta kiitos vauvauinnin.poika ei vetänyt vettä henkeesä...

Sinulla on sentään mies joka uolehtii perheestään...
ole onnellinen siitä.Kaikilla näin ei ole
:hug: :hug: :hug:

 

Voi ei... :hug: Otan sydämeni pohjasta osaa. Olen tuota juuri joskus miettinyt, en varmaan itse pääsisi koskaan oman lapsen kuoleman yli, en koskaan... :'( Voimia sinulle!

 

Ei oman lapsen kuolemaa voi varmasti koskaan unohtaakaan :hug: :hug: :hug: Varmasti ikävä ja kaipuu tulee vielä monta kertaa vastaan omaa lastaan kohtaan. Uskoisin etteivät sukulaisesi ajattele ettetkö sinä saisi vieläkin surra lastasi vuosien jälkeenkin. Ehkä he vaan aristelevat puhua kanssasi pojastasi ehkä sen takia, että pelkäävät "satuttavansa" sinua lisää. :hug: :hug:

 

:hug: Koskettavasti suuresta surustasi kirjoitit. Toivon sinulle sydämestäni kaikkea hyvää ja paljon jaksamista vaikeisiin hetkiin. :hug:

 

:hug: luin kirjoituksesi....otan osaa suruusi vaikka siitä onkin jo jonkin aikaa kun tuo tapaus on sattunut.tulipa niin elävästi mieleen oman sukulaisen lapsen menetys,hänen poikansa oli syntynyt 19.01.1987 eli he hän ja poikasi olivat saman ikäisiä,asia on tuore,viime kesänä sattunut ja oli kuolema sitten tapaturma tai oman käden kautta(sukulaisellani on)niin aina se on yhtä koskettava menetys,onhan kyseessä oma lapsi ja esikoinen.itse olen ollut tukena tälle sukulaiselleni,välimatkan takia en käy heillä usein mutta onneksi tämä tietokoneen kautta ja puhelimen kautta yhteys pelaa.tää lapsi olis voinut olla minun omani niin sen iän puolesta kuin senkin kuinka osallistuin hänen hoitoonsa hänen ollessa pieni. :ashamed: kaipaan joka hetki ja ei ole päivää etteikö jokin asia tuo mieleen muiston jostakin tapauksen/sattuman kautta.uskon että sinusta olisi tukea ja lohtua sukulaiselleni,hänkin on aika masentunut,välillä töissä ja välillä sairaana,mutta porskuttaa eteenpäin silti vaikka asuukin pienellä paikkakunnalla ja siellä ei varmasti ole helppoa kun kaikki tuntee ja tietää toisensa.toisaalta se on ehkä hyvä toisaalta minusta ei ole hyvä asia.jos voit niin laitatko minulle viestiä?haluaisin jotenkin auttaa tätä sukulaistani ja myös sinuakin(?)ehkä teidän juttelunne keskenään auttaisi toinen toistanne? :hug:

 

Hienosti osaat katsoa asiaa monelta suunnalta ja selkeästi olet empaattinen ihminen, näet kuinka muut reagoivat ja mahdollisesti tiedät mitä he tuntevat. Huomaatko? Katsot asiaa selkeästi, ymmärrät olevasi tärkeä toisille lapsillesi ja miehellesi. Et elä enää surussa vaan surua. Olet toipumassa, sen mitä kuolemasta voit koskaan toipuakaan.

Lapsesi varmasti saavat sellaisen kasvatuksen jossa tunteilla on tilaa ja he varmasti myös empattisina ihmisinä ymmärtävät sen, että olet heille se paras äiti ja teet parhaasi, vaikka iso osa sinusta on taivaassa.

Kevät tulee ja tuo tullessaan lämpöisiä tuulia. Myös sinulle. Älä hautaa suruasi ja muistoja pojastasi. Toivon ettei kukaan kehoita sinua tekemään niin. Ne ovat osa sinua ja perhettäsi. Kuolemalla oli jokin tarkoitus tulla juuri sinun kohdallesi. Ikävä sanoa, mutta olet yhtä kokemusta rikkaampi ja ihmisenä varmasti eri kuin ennen sitä.

Yritä ajatella iloisia ja mukavia asioita pojastasi kun näet ja kosket hänen tavaroihinsa. Häntä ei takaisin saa vaikka kuinka surisit, mutta hänen muistonsa voi olla iloinen. Myös sisarukset voivat muistaa hänet mukavana veljenä. Ei kuolleena sellaisena.

Toivon sinulle roppakaupalla voimia! Ja älä välitä sukulaisista, jospa heidän on aina ollut vaikea näyttää tunteitaan? Sinä olet kadehdittava, olet tunteva ja osaat ne näyttää.

 

Hei

Toivottavasti osaan jotain sinulle lohduttavaa laittaa, ystäväni poika kuoli vuosi sitten ja olen hänen ja perheensä tuntoja kuunnellut aika usein.

Ystävälläni on paras apu - eteenpäinviejä - ollut työ. Pääsee pois kotoa, jossa muistot tulevat esiin vähän joka tilanteessa, vaikka ei niitä paeta haluakaan. Oletko itse työelämässä? Olen kuullut monen muun sanovan samaa; vaikka kyse olisi miten rutiinien mukaan menevästä hommasta niin aina se tuo jotain muuta ajateltavaa.
Myös psykiatrilla käyntiä ihan yksin kannattaa kokeilla, ellet ole käynyt. Ystäväni kävi alkuaikoina usein, nyt ehkä kerran kuukaudessa, kahdessa. Varaa heti ajan kun tulee sellainen olo että nyt pitäisi saada puhua. Sanoi, että on eri asia puhua ammattiauttajalle, koska hän osaa tehdä oikeita kysymyksiä sinun tilanteesi eteenpäin viemiseksi. Jos ei synkkaa ensimmäisen psykiatrin kanssa, kokeile toista. Ystäväni vaihtoi myös, kun ei kokenut ekalla käyntejään niin "auttavina".

Oletko käynyt verkkoklinikan sivuilla? Sieltä keskustelut ja läheisen kuolema. Voit jakaa tuntojasi muiden kanssa. Samoin muistaakseni MLL:n sivuilla on surusta ja sen eri vaiheista asiaa.

Ihmiset kommentoivat niin paljon toisten elämää, ei kukaan muu kuin lapsensa menettänyt voi tietää surun määrää ja sitä, miten sitä käy läpi, näin itse uskon. Rippuu varmaan omasta luonteesta, miten äkkiä pääsee elämää eteenpäin, herkällä ihmisellä se vie varmasti kauemman. Mutta uskoisin, että edellä olevat seikat voisivat saada sinut paremmin tämän vaihee yli, olet ehkä jäänyt johonkin surun vaiheeseen kiinni jostain syystä?

Uskon, että täältä aiemmin lähtevät lapset ovat jotenkin erityisiä "enkelilapsia", heille lienee tuolla puolen jokin tärkeä tehtävä olla toisten suojelusenkeleinä tai jotain..niin varmaan on sinunkin Niklaksesi. Pääsee silti käymään lähellänne, vaikka ette häntä näekään. Mutta sinulla on jokin tehtävä täälä vielä kesken kun ei ole ollut sinun aikasi vielä - ehkä se on olla muiden lastesi tukena?
Vaikka kävisittekin sielä perheneuvojalla (vai missä sanoitkaan, että menette käymään), niin tilaa se omakin psykiatrin aika. Uskoisin, että siitä on sinulle suuri apu.

Voimia uuteen kevääseen,joka päivä niitä on sinulla hitusen enemmän.

Lämmöllä, pupsu

 

Niin ja vielä noista tavaroista, ystäväni ja myös tätini tilanteen nähneenä voisin varmaan sanoa, että ota vain ne Niklaksen tavatat pois. Ei toki kaikkea tarvitse ottaa, jätä vaikka kirjahyllyyn jotain hänestä muistuttavaa, kuva, esine tai pari tms.
Mutta uskoisin että jos ympärillä on koko ajan jotain hänestä muistuttavia tavaroita (ikään kuin voisi tulla takaisin koska vain tarvitsemaan niitä), niin se sitoo omaa suruasi. Se työhuonejuttu oli hyvä, juuri sitä "elämää eteenpäin" vievää! Sitä sinä nyt tarvitset.
Jos sinulla on vielä Niklaksen vaatteita komeroissa, niin pois ei niitä tarvitse antaa, mutta pakkaa ne vaikka laatikkoon ja varastoon, hänen tavaroitaan samoin. Kun sinulla on voimia ja niin tahdot, voit joskus käydä ne läpi - ja laittaa takaisin.
Vaikka sinulla ei olisi kuvan kuvaa missään niin sydämissänne teillä on aina mukana, ja se se on tärkeintä. Siellä hän elääkin ikuisesti.

-pupsu

 

Voimia Sulle ap isosti.Ikävä ei koskaan katoa mutta vuosien saatossa ikävä laimenee...Sen lupaan.
Mun pikkusisko kuoli auto-onnettomuudessa 13 vuotta sitten.Silti se yö on niin tuoreen kipeessä muistissa.Meille soitettiin klo 1 yöllä,sisko oli kuollut heti.Pääsimme katsomaan ja halaamaan jo kylmennyttä pikkusiskoa.Vanhempieni tuska oli hirveetä...Kenenkään ei tulisi joutua hautaamaan lastaan.

Sisko oli niin hiljaa ja poissa.
Ikuisesti poissa.Mutta mielessä elää,olen lapsilleni paljon puhunut heidän enkelitädistään ja heidän mielikuvituksessa täti elää yhä.

Eräänä Jouluna tyttöni huusi (5 v) katsoen ylös taivaasseen,hyvää joulua meidän ainut ja ihana enkelitäti.

Voimia ihan hirveesti.
Halaus

kata

 

\

Mutta pelkään sitä kun suren ikuiseti kuollutta lastani, niin muut lapset jäävät sivuun. En halua että he aikuisena muistelevat niitä aikoja kun minä en ollut heidän luonaan. Tiedän että minun pitää muuttaa paljon asioita, mutta se on niin vaikeaa. Välillä toivon, että minä olen se joka seuraavaksi lähtee Niklaksen luo. Tyhmää.
Me olemme varanneet taas yhteisen ajan mielenterveystoimistoon. Jutellaan koko perheena ja koitetaan miettiä ratkaisua miten jatkamme elämää. Haluan nauttia ja katsoa kuinka lapset kasvavat tai oikeestaan tytöt ovat jo teinejä. Haluan nauttia heistä ja pitää heistä hyvän huolen. Haluan, että he tietävät että elän heitä varten, rakastaen ja huolehtien. Kuopuksella on niin sama luonnekkin kun esikoisella ja samanlainen vaalea kihara tukka. =)
En tiedä pitäisikö meidän perheen ottaa Niklaksen tavarat pois näkyvistä, edes hetkeksi. Niklaksen huoneeseen teimme vuosi sitten työhuoneen ja se oikeastaan helpotti. Näki että elämässä pitää elää eteenpäin.

Kiitos teille. Nyt poistun taas koneelta. Lähden kuopuksen kanssa kauppaan ja sitten hakemaan tyttöjä koulusta. =) Heidän takia on pakko jaksaa, vaikkei aina jaksaisikaan, ei ole vaihtoehtoja. He pitävät kiinni elämässä. Sellaista se äitinä oleminen on. =)

Otan syvästi osaa. Ennen, kun olin lapseton, ajattelin, että ne muut lapset korvaisivat yhden menetetyn, auttaisivat jaksamaan, nyt ymmärrän, ettei näin todellakaan ole. Poikasi kuolemasta ei kuitenkaan ole pidempää aikaa. Olet hakenut apua. Olet kuitenkin jaksanut elää eteenpäin. Mitä muuta voisitkaan?

On kurjaa, jos muut jo odottavat sinun päässeen yli kamalimmasta asiasta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Jos ei ole ketään muuta kuin hoitohenkilökunta kelle puhua. Onneksi edes he.

Vaikka kaikki ovatkin yhtä rakkaita, esikoinen on saanut enemmän huomiota ainutlaatuisena vauvana, lapsena, varmaankin yleensä.

Jaksamista. Kyllä lapsesi varmasti ymmärtävät sinua, ainakin jos joskus ovat vanhempia.