Moikka
Pitää hakea tätä kautta hiukan katsonta kulmaa omaan ongelmaani.
Ongelmaksi on muodostunut omassa suhteessani naiseni yhtäkkinen jarruttaminen ja vetäytyminen miettimään tuntojaan. Olen tästä täysin ymmälläni ja en todellakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä.
Josko jollain olisi samankaltaisia kokemuksia ja saisin sitä kautta suuntaa ajatuksilleni.
Taustaa: Olen reilu 40 v mies, omillaan asuva työssä käyvä, eronnut reilu 3 vuotta sitten. Alkoholia käytän hyvin maltilla, pidän itsestäni huolta. Lapset käyvät minulla kohtuu säännollisesti ja kaikki tuntuu toimivan.
Elelin yksin tähän asti jotta saan eron jälkeiset asiat käsiteltyä ja elämän raiteilleen joka suuntaan. En halunnut suhdetta kesken ero prosessin.
Kumppanin tausta hyvin samanlainen, toki yksin asunut jonkun matkaa pidempään. Asuu teini ikäisen tyttärensä kanssa.
Asumme hyvin lähekkäin ja olemme tunteneet tämän naisen kanssa ennen suhteen alkamista, istuneet joskus iltaakin puhuen elämästä ja elämän arvoista, tulevaisuuden toiveista ja haaveista hyvinkin avoimesti. Kemiat meillä on aina toimeet hyvin ja elämän arvot ovat hyvin samanlaiset, samoin tulevaisuuden haaveet. Löytää onnellinen, tasapainoinen suhde. Rakentaa kumppanin kanssa pikkuhiljaa yhteinen tulevaisuus. Saada rakkautta ja saada rakastaa, olla tasavertainen kumppani toisen rinnalla, pystyä olemaan oma itsensä.
Suhteemme alkoi viime vuoden lopulla kuin salama kirkaalta taivaalta, totesimme vain ns kuuluvamme yhteen. Matkan varrella suhde on syventynyt paljonkin ja pienintäkään kitkaa ei ole ollut missään asiassa, olemme paljon yhdessä mutta molemmilla on omatkin aikansa ja menonsa eikä kumpikaan ole näistä omista hetkistä ollut pahoillaan vaan päinvastoin. Suhteen aikana olemme puhunut todella paljon ja olemme rakentaneet ns pelisäännöt sulassa sovussa. Toista kuunnellen ja arvostaen.
Molempien ystävät ja sukulaiset ovat vain huokailleet kuinka hyvin sovimme toisillemme ja meistä välittyy toistemme arvostaminen ja rakastaminen.
Molempien lapset ovat hyväksyneet meidät hyvin, välillä olemme viettäneet yhteistä aikaa lasten kanssa, toisinaan taas täysin omiemme kanssa.
Naiseni on monesti sanonut minun olevan arvoiltaan, käytökseltään, olemukseltaan juuri sellainen mies jota on aina halunnut, mies joka näyttää tunteensa, huomio naisensa.
Kaiken tämän lisäksi seksuaalinen läheisyys on toiminut molempia osapuolia hyvin, hyvin tyydyttävästi.
Mutta nyt yhtäkkiä naiseni sulkeutui ja haluaa mietiä tuntojaan ja tunteitaan minua kohtaan, sekä sitä että jatketaanko tätä suhdetta vaiko eikö. En yksinkertaiseti pysty ymmärtämään mitä tapahtuu.
Kun hän kertoi että tämä on tilanne, hän tarvitsee aikaa miettiä olin romahtaa. Kuitenkin otin hänet syliin ja kerroin arvostavani rehellisyyttä ja annan aikaa, enhän minä muutakaan voi.
Itselläni on ainoa ajatus mikä pyörii: eikö rakkaus ole se kantava voima, jos se ei kanna niin mikä sitten.
En tiedä mitä tehdä...
Pitää hakea tätä kautta hiukan katsonta kulmaa omaan ongelmaani.
Ongelmaksi on muodostunut omassa suhteessani naiseni yhtäkkinen jarruttaminen ja vetäytyminen miettimään tuntojaan. Olen tästä täysin ymmälläni ja en todellakaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä tai olla tekemättä.
Josko jollain olisi samankaltaisia kokemuksia ja saisin sitä kautta suuntaa ajatuksilleni.
Taustaa: Olen reilu 40 v mies, omillaan asuva työssä käyvä, eronnut reilu 3 vuotta sitten. Alkoholia käytän hyvin maltilla, pidän itsestäni huolta. Lapset käyvät minulla kohtuu säännollisesti ja kaikki tuntuu toimivan.
Elelin yksin tähän asti jotta saan eron jälkeiset asiat käsiteltyä ja elämän raiteilleen joka suuntaan. En halunnut suhdetta kesken ero prosessin.
Kumppanin tausta hyvin samanlainen, toki yksin asunut jonkun matkaa pidempään. Asuu teini ikäisen tyttärensä kanssa.
Asumme hyvin lähekkäin ja olemme tunteneet tämän naisen kanssa ennen suhteen alkamista, istuneet joskus iltaakin puhuen elämästä ja elämän arvoista, tulevaisuuden toiveista ja haaveista hyvinkin avoimesti. Kemiat meillä on aina toimeet hyvin ja elämän arvot ovat hyvin samanlaiset, samoin tulevaisuuden haaveet. Löytää onnellinen, tasapainoinen suhde. Rakentaa kumppanin kanssa pikkuhiljaa yhteinen tulevaisuus. Saada rakkautta ja saada rakastaa, olla tasavertainen kumppani toisen rinnalla, pystyä olemaan oma itsensä.
Suhteemme alkoi viime vuoden lopulla kuin salama kirkaalta taivaalta, totesimme vain ns kuuluvamme yhteen. Matkan varrella suhde on syventynyt paljonkin ja pienintäkään kitkaa ei ole ollut missään asiassa, olemme paljon yhdessä mutta molemmilla on omatkin aikansa ja menonsa eikä kumpikaan ole näistä omista hetkistä ollut pahoillaan vaan päinvastoin. Suhteen aikana olemme puhunut todella paljon ja olemme rakentaneet ns pelisäännöt sulassa sovussa. Toista kuunnellen ja arvostaen.
Molempien ystävät ja sukulaiset ovat vain huokailleet kuinka hyvin sovimme toisillemme ja meistä välittyy toistemme arvostaminen ja rakastaminen.
Molempien lapset ovat hyväksyneet meidät hyvin, välillä olemme viettäneet yhteistä aikaa lasten kanssa, toisinaan taas täysin omiemme kanssa.
Naiseni on monesti sanonut minun olevan arvoiltaan, käytökseltään, olemukseltaan juuri sellainen mies jota on aina halunnut, mies joka näyttää tunteensa, huomio naisensa.
Kaiken tämän lisäksi seksuaalinen läheisyys on toiminut molempia osapuolia hyvin, hyvin tyydyttävästi.
Mutta nyt yhtäkkiä naiseni sulkeutui ja haluaa mietiä tuntojaan ja tunteitaan minua kohtaan, sekä sitä että jatketaanko tätä suhdetta vaiko eikö. En yksinkertaiseti pysty ymmärtämään mitä tapahtuu.
Kun hän kertoi että tämä on tilanne, hän tarvitsee aikaa miettiä olin romahtaa. Kuitenkin otin hänet syliin ja kerroin arvostavani rehellisyyttä ja annan aikaa, enhän minä muutakaan voi.
Itselläni on ainoa ajatus mikä pyörii: eikö rakkaus ole se kantava voima, jos se ei kanna niin mikä sitten.
En tiedä mitä tehdä...
