Onko kahden pienen lapsen kanssa elämän niin kamalan vaikeaa ja rankkaa?

Itse odotan toista ja päädyin kaikenlisäksi vielä yh:ksi juuri ja nyt sitten viimeksi tänään juttelin yhden kaverin kanssa, jolla on myös 2 lasta suht samalla ikäerolla kun mitä noille omille tulee, että hän ei ikinä olisi tehnyt toista lasta, jos olisi tajunnut miten rankkaa tää on.
Kyseinen kaveri ei esim. voi näiden kahden lapsen kanssa lähteä kotoa mihinkään ilman miestä, koska se on niin rankkaa ja hankalaa ja minua yrittää koko ajan pelotella, että se ei sitten tule olemaan helppoa.

Minä en vain oikein osaa ainakaan vielä suhtautua asiaan niin, että se on ihan kamalan rankkaa, sitten sen näen mitä tuleman pitää ja eletään sen mukaan.
Mun kaverin mielestä kyllä jo yhden lapsen kanssa oli rankkaa, mutta minusta taas ei.

 

ihan helvettiä (tänään leivänmuruja silmästään huuhtonut)

 

Voihan se olla.

 

Oli se. Mutta ei enää kun kouluiät alkaa lähestyä. Meille ei ole suotu kovin tyytyväisiä lapsia.

 

Meillä on tyttöjen ikäero 1v3kk. Enkä mä ole kokenut että olisi erityisen rankkaa. Tai ehkä se 2kk oli kun vauvalla ei ollut vielä mitään rytmiä ja oli aika itkunen. Mun mies on paljon poissa kotoa ja kyllä mä ainakin liikuin paljonkin niiden kahden kanssa. Kaksosten vaunut kun on niin kyllähän niillä on helppo kulkea. Kyllä se on paljon omasta asenteesta kiinni. Meillä on siis nyt neljä pientä lasta ja mä kuljen paljon näidenkin kanssa yksin

 

Tää mun kaveri tekee aina muutenkin kaiken niin hankalaksi. Eilen kävi vanhemman lapsen kanssa tuossa piipahtamassa ja kun lähtivät, niin sillä meni varmaan ainakin 15 minuuttia kun se sitä lasta sinne auton istuimeen laittoi ja kyse ei ollut siitä että se lapsi olisi tehnyt siitä hankalaa.

 

Mulla oli aikanaan kahden vilkkaan pienen kanssa rankkaa. Väsymys painoi ja hetkeäkään ei saanut rauhaa. Mutta kyllä mä liikuin poikien kanssa. Kotona oli paljon rankempaa, kun pojat vain sotkivat ja varsinkin kun yritin jotain kotihommia tehdä, niin pojat vain sotkivat lisää. Yksin mä tein ruokaostokset poikien kanssa ja matkustin usein junalla isovanhemmille yms.

 

Ei ole... mutta me ollaan erilaisia ja lapset on erilaisia. Meillä kuuden syntyy pian, kaikki suht pienellä ikäerolla enkä ole kokenut rankaksi.

 

Mun mielestä se on asenteesta kiinni, toisen mielestä jo yhden kanssa liikkuminen on vaikeaa ja koko elämä NIIIN rankkaa ja toisen mielestä kahden tai useamman lapsen kanssa pääsee tosi helposti liikkumaan ja elämä on kivaa

 

Meidän vanhimmalla muksuilla ikäero 1v4kk ja se "vauva"-aika ei ollut yhtään vaikeaa/rankkaa.
Nyt kun 6 ja 5 vuotiaita,niin raskasta tuo ainainen erotuomarina olo!!!!!!!!!!!!!

 

Olet todella urhea minna! mä tekisin itsemurhan jos ois 4 pientä yksin hoidettavana...:O

 

Välillä joo, useinmiten ei mutta kyllä yhden kanssa oleminen oli aivan eriasia kun se että on kaksi. Yhden kanssa pystyy hetken mielijohteesta vaan ottamaan ja lähtemään, mutta kahden kanssa ei talvella pääse alle puolentunnin ovesta ulos

 

ajoittain mut ei se aina sitä kaaosta ole. Riippu aika pitkälle lasten luonteesta ja ominaisuuskista ja omasta pärjäämisestä ja asenteesta. Ja ilman apua ei silti kenenkään tarvi pärjätä,et saa pyyttä apua.

 

Minä olen tuon yhden kanssa liikkunut vaikka missä, ollaan käyty 2 kertaa etelänlomallakin ja kaikki on mennyt hyvin ja helppoa on ollut, tuo esikoinen on todella helppo matkakumppani. Kaverini juuri sanoi, että hän ei ikipäivänä voisi kuvitella lähtevänsä mihinkään matkalle lapsen kanssa.

Kyllä minä sen uskon, että kun nyt yksin olen sitten noiden lasten kanssa, niin kyllähän se aluksi voi olla todella vaikeaa ainakin hetkittäin, mutta onneksi mulla on sen verran hyvät tukijoukot, että saan tuolle esikoiselle hoitoa, jos siltä tuntuu, että itse tarvin unta.

 

Mun pojilla on 1,5 vuotta ikäeroa, enkä mä ole mitenkään erityisen hankalaksi tai raskaaksi tätä kokenut. Kuopus on nyt vuoden ja esikoinen 2,5 vuotias uhmaikäinen. Tietty välillä toivoo, että olisi enemmän kuin kaksi kättä, mutta päivääkään en ole katunut, että näin pienellä ikäerolla lapset sain.
Tosin mä olen kyllä tottunut menoon ja meininkiin, itsellä viisi sisarusta ja liuta serkkuja, joiden kanssa on lapsuus remuttu Enkä kyllä yleensäkään koe mitään asioita erityisen hankaliksi, kaikkeen tottuu ja oppii. Lungisti vaan

 

Meidän lapsilla on ikäeroa 3v ja jäin yksin kuopuksen raskausaikana. Pelkäsin ihan hirveästi, miten selviän kahden kanssa, mutta pelko oli ihan turhaa. Hyvin meni niin kauan, kunnes kuopus täytti vuoden ja oppi käveleen ja kiipeen Viime kesä oli niin helppo, vauva vaan nukku tai köllötteli rattaissa, oli vaan yks jota vahtia. Tänä kesänä pitää juosta kahden perässä, muuten oikeesti ihan helppoa olla myös yksin kahden lapsen kanssa. ASENNE RATKAISEE!

 

tosi hyvä shitzu että saat apua, sitä kun täytyy jaksaa vuosia sitä touhua. Alkuun menee vauvan kanssa ihan onnessa (ainakin mulla näin)

 

No onhan se rankempaa. Kaikkea kaksin verroin. Omaa aikaa ei ole, mutta jos sitä ei kaipaa... Sitten on ihan käytännön ongelmia. Esimerkiksi juuri kaupassakäynti. Jos pitää vähänkin enemmän ostaa kerran niin menee jo vaikeaksi. Mihin laitat molemmat lapset? Kaikissa kaupoissa ei ole sellaisia kärryjä et siihen saa kaksi lasta. Jos isompi jo kävelee... no.. varmaan sitten tiedätkin että ei se aina kävele kiltisti vieressä Sitten kotona kun isompaa piti kantaa/taluttaa sisälle, vauva oli kaukalossa, kauppakasseja useita... Huhhuh... Kyllähän sitä pärjää tottakai, mutta rankkaa se on. Eikä mikään aikataulu koskaan pidä Ai hitto kun mä muistankin kuinka pinna aina talvella kiristyi kun ulos piti lähteä Jos puin vauvan ennen taaperoa, taapero tappeli vastaan ja huusi ja vauvalle tietty tuli tuskahiki ja alkoi huutamaan ja sitten piti vielä itsensä saada puettua Jos puin taaperon ensin ja sitten vasta vauvan, oli se jo ehtinyt vaatteita riisumaan sillä välin kun puin vauvan joten siitä seurasi aina taas se et puin taaperoa, se huusi, vauvalle tuli kuuma ja se huusi Ja itsensä piti taas saada puettua Heh, onneksi ei enää

 

No sehän riippuu paitsi ihmisen voimavaroista ja luonteesta, myös lapsista.

Voin sanoa, että itselläni se on rankkaa, esikoinen 2 v 9 kk ei puhu kunnolla ja on erittäin vilkas ja vielä uhmaikäinen. Vauva 5 kk on vaativa vauva (ei ole juuri koskaan tyytyväinen), joka ekat pari kuukautta nukkui päivisin vain 5(!) minuutin pätkissä, nykyään puolen tunnin pätkissä yhteensä 2 h päivän aikana. Kyllähän tää on ihan täysiaikaista työtä, aamusta iltaan ja yöllä imettämistä! Koko ajan on jommalla kummalla tai kummallakin (yleensähän se esikoisen tarve tulee just samaan aikaan kun oot jotain vauvalle tekemässä...) joku asia mitä pitää tehdä, syöttää, vaihtaa vaippa, käyttää pissalla, nukuttaa vauvaa jne jne jne Kyllä sitä työtä ainakin mulla on tuplasti kahden kanssa. Ja tuntuu, että esikoista saa nykyään kieltää IHAN koko ajan, iso tyttö jo ja kuitenkin kiipeilee koko ajan kiellettyihin paikkoihin jne.

Toisaalta kuitenkin tiedän, että tää vauva-aika on ohimenevä ja koko ajan helpottaa kun vauva kasvaa. Ja isompikin on varmaan jo muutaman kuukauden päästä taas paljon isompi. Eli jos sattuu vaativia lapsia, niin onhan se rankkaa, mutta myös ohimenevää.

 

Siis musta ei voi sanoa, että asenne ratkaisee, koska jokaisella on voimavaroja vaan rajallinen määrä. Sitten ei auta enää oikea asennekaan. Lastenhoitoapu on tärkeintä. Ja se, että alkujaankaan ei tee lapsia enempää kun jaksaa itse hoitaa. Se on rankkaa hommaa olla pienten lasten kanssa yksin, erilailla rankkaa varmasti myös murrosikäisten kanssa ainoana vanhempana perheessä.

 

Minä olen tuon yhden kanssa liikkunut vaikka missä, ollaan käyty 2 kertaa etelänlomallakin ja kaikki on mennyt hyvin ja helppoa on ollut, tuo esikoinen on todella helppo matkakumppani. Kaverini juuri sanoi, että hän ei ikipäivänä voisi kuvitella lähtevänsä mihinkään matkalle lapsen kanssa.

Kyllä minä sen uskon, että kun nyt yksin olen sitten noiden lasten kanssa, niin kyllähän se aluksi voi olla todella vaikeaa ainakin hetkittäin, mutta onneksi mulla on sen verran hyvät tukijoukot, että saan tuolle esikoiselle hoitoa, jos siltä tuntuu, että itse tarvin unta.

No meillä on kuusi lasta ja suht nopeella tahdolla syntyneet. Niin olemme me reissanneet. Tosin meitä on kaks vanhempaa,mut yksinkin pystyny liikkuun lähes missä on tarvetta ollut. Vaatii paljon ennakointia ja pitkää pinnaa. Ja joustoa.
Hienoa et sinulla on apuajoukkoja. Kyllä sä pärjäät

 

Sehän on ihan kiinni, lapsista, omasta asenteesta, tukiverkostosta.... Ja ties mistä kaikesta muusta.

Mä en ole yh, mutta meillä pyörii neljä lasta (6v, 3,5v., 2v. ja pariviikkoinen), kani, 4 kissaa, koira, 8 päinen kanala, 4 hevosta ja poni. Mies käy päivätöissä, mä pyöritän lisäksi omaa pikkufirmaa.
Eikä mun elämä mitenkään ylivoimaisen rankkaa ole, päinvastoin, oikein mukavaa ja useimmiten asiat hoituu ihan omalla painollaan.

Huonot päivät on tosin usein sitten tosi huonoja, kun kaikki kusee. Mutta niitä on loppujen lopuksi aika vähän.

 

Meillä on kaksi lasta ja ikäeroa heillä 2v8kk. En sanosi olevan vaikeata, tietty on päiviä jolloin ajattelee kuinka helpompaa olisi kun olisi vaan yksi mutta silti en ole hetkeäkään katunut ja haaveilen kolmannesta. Se miten meillä toisen tulo on "rajoittanut" elämää on se ettei samalla tavalla tule reissattua kun yhden kanssa ja syynä on se että esikoinen on aina ollut hyvä nukkumaan... nukahtaa autoon ja saa siirrettyä autosta iltaisin nukkuvana sänkyyn jos on esim illalla lähdetty mummilasta kotiin kun taas tää nuorempi on todella herkkäuninen eli jos nukahtaa hetkeksikin autoon niin menee pari tuntia et saa uudestaan nukkumaan ja muutenkin herää ääniin herkästi kun taas isompi ei herää yöllä vaikka mikä olisi. Päiväreissuja teen lasten kanssa itekseni mut yökylään ei tule kovin usein lasten kanssa yksin lähdettyä kun on oma raahaamisensa tavaroissa (matkasänky ym kun eivät osaa vieressä nukkua) ja kun kumpikin on tottunut nukkumaan omassa huoneessa niin on aina pientä kikkailua et miten saa lapset samaan huoneeseen nukahtamaan. =)
Kyllähän oma suhtautuminenkin vaikuttaa tosi paljon siihen et miten vaikeaa tulee olemaan kahden kanssa. Jos jo valmiiksi ottaa asenteen että on vaikeaa eikä pärjää niin varmasti onkin niin. Mutta kun ottaa vastaan sen mitä elämä tuo tullessaan ja ajattelee et jos tänään oli vaikea päivä niin aloitetaan huomisaamuna uudestaan puhtaalta pöydältä. Ja niistä hyvistä päivistä osaa ihan erilailla nauttiakin kun välillä on niitä haastavemoia päiviä.

 

Jaa en mä oo kokenu että olis rankempaa kahden kuin yhden kanssa. Ja kohta meillä on 3 lasta ja aion yhtälailla liikkua yksin kaikkien kolmen kanssa

 

Sitä pärjää jos päättää pärjätä! Ei mulla ole ollut hankalaa, kun olen ottanut sen asenteen, että tämä on nyt mun elämää. Vastaavasti kaveri, jolla on saman ikäiset lapset, on ihan kädettömänä ja rutisee koko ajan, miten on rankkaa ja raskasta. He eivät pääse edes leikkipuistoon treffeille ajoissa vaan ovat aina sen 15-30min myöhässä, kun "oli taas ihan hirveä kaaos".