Onko kaikki perhekodissa / lastenkodissa asuneet ihan toivottomia tapauksia?

Oma lapseni asuu perhekodissa. Hänet sijoitettiin sinne avohuollon tukitoimenpiteenä n. vuosi sitten, koska käyttäytymisellä vaaransi terveytensä ja tulevaisuutensa. Myönnän, ettei keinoni ja voimani riittäneet hänen kasvattamiseensa.

Minun on todella vaikea puhua asiasta kenellekään. Vain lähipiiri tietää. Mutta tosiasiahan on se, että todella moni muukin tietää, jututhan liikkuu ja emme asu isossa kaupungissa.
Jotenkin on vaan sellainen olo että hävettää. Ammatti-ihmiset on sanoneet, että tämä on osoitus siitä että välitämme ja rakastamme. Silti tuntuu pahalle, tosi pahalle, vieläkin ...

Perhekoti on hyvä paikka, uskon että teinillä on siellä hyvä olla. Työntekijät ovat kivan tuntuisia ja mielestäni avoimuus puolin ja toisin on säilynyt. Olemme tervetulleita perhekodille käymään milloin vain ja joustavuus pelaa myös teinin koti"lomien" suhteen.

Teinihän tietenkin kapinoi, haukkuu välillä kaiken pystyyn mutta sitten välillä puhuu ihan positiivisestikin. On huomattavasti terveemmän oloinen ja näköinenkin nyt kuin silloin, kun hän perhekotiin lähti.

Olisi kiva kuulla teidän muiden kokemuksia tästä asiasta, miten olette itse hyväksyneet tämän riittämättömyyden tunteen äitinä tai isänä?

 

Olen äiti, joka ei hyväksynyt lapselleen (12 -vuotta) perhekotia.
Ero lapsesta tujntui liian pahalle. Toistaiseksi kokeilemme kotona uusia tiukempia sääntöjä ja tapoja elää. Ei poikakaan halua kotoaan pois.

 

[QUOTE="ae.";23194776]Olen äiti, joka ei hyväksynyt lapselleen (12 -vuotta) perhekotia.
Ero lapsesta tujntui liian pahalle. Toistaiseksi kokeilemme kotona uusia tiukempia sääntöjä ja tapoja elää. Ei poikakaan halua kotoaan pois.[/QUOTE]

Toivottavasti kaikki kääntyy hyväksi. Onko teillä kuitenkin tukitoimia apuna?
Me kokeilimme muita keinoja myös ensin, mutta kun alkoi olemaan ns. karkureissuja ja päihteet enenevissä määrin kuvioissa, en keksinyt enää muutakaan. Sairastuin itsekin masennukseen siitä kaikesta huolesta ja meillä on pienempiäkin lapsia, jotka kärsivät tilanteesta.

 

Ei ole.
Minä ainakaan en koe olevani toivoton tapaus, huolimatta lapsuushistoriani huostaanotoista.
Oman tieni kulkija olen ollut aina, nyt itse kohta kolmen lapsen, melko tavallinen äiti.

 

Ei tietenkään ole toivoton tapaus! Enemmän mielestäni on toivoa nyt kun lapsi saaa tarvitsemansa avun =) Eikä se tarkoita, että sinä olisit ollut jotenkin huono. Se ei vaan aina riitä ihan sama mitä yrittää... Hyvä asia, että saatte apua!

 

[QUOTE="ae.";23194776]Olen äiti, joka ei hyväksynyt lapselleen (12 -vuotta) perhekotia.
Ero lapsesta tujntui liian pahalle. Toistaiseksi kokeilemme kotona uusia tiukempia sääntöjä ja tapoja elää. Ei poikakaan halua kotoaan pois.[/QUOTE]

Millaista 12- vuotiaan elämä on jos on jo perhekotia ehdotettu... vaikuttaa nuorelle, useemmin perhekotiin kai menee sellaiset 14 v-->

 

Minulla kalvaa syyllisyys vielä senkin suhteen, että olen ANTANUT LAPSENI POIS avohuollon tukitoimenpiteenä sen sijaan että LAPSI OLISI VIETY POIS.

Huono äiti antaa lapsensa pois ... ?

Toisaalta tiedän että tämä oli ainoa ratkaisu.

 

Juu, on ne, ainakin kaikki jotka minä tunnen! Ne on aikuisenakin vähän sellaisia 2.lk:n kansalaisia, valitettavasti!

 

Hei älä syyllistä itseäsi, sinä oot tehny oikein ja niinku vastuullisen vanhemman kuuluuki jotta lapsesi tulevaisuus olisi parempi :hug:

 

Kyllä mä tunnen useammankin ihmisen, joilla on tuo tausta, ja he ovat kyllä ihan ok.

 

Ei todellakaan ole.Oma 15 vuotias teinini on paraillaan "pysäytysjaksolla" oman käytöksensä vuoksi perhekodissa.Tässä keväällä kotiutuu.
Paikka on hyvä,työntekijät ja muut nuoret kivoja.Koulunkäynti luistaa ja kotilomat joka viikonloppu.Nyt on hiihtolomaviikon kotona.
Ihan turhaan syyllistät itseäsi.Teineillä se kaveripiiri merkitsee niin paljon.
Minä ainakin näen hetkeksi "poisantamisen" teinin parhaana.Että asiat oikaistaan nyt kun se vielä on mahdollista.
Raskastahan tämä on ja ikävä kova,mutta kevätaurinko tuo nuorta joka päivä lähemmäs kotia
Voimia sinulle

 

tukitoimia on saatu, lähinnä koska sairastuin masennukseen ja jouduin alunperin sairaalaan. Meillä käy perhetyöntekijä joka viikko ja ollaan menty ihan hyvin eteenpäin. En usko että toivottomia tapauksia onkaan. Tukitoimet ovat lähinnä ennaltaehkäiseviä. Lapsi ei käyttänyt päihteitä eikä ollut itselleen eikä muille vaaraksi, jolloin tilanne olisi ollut toinen.

 

Ei ole. Kaikki miun tuntemat pärjää hienosti, suurin osa on samalla alalla nyt aikuisena, sosionomeja. Paitsi miä

 

Kyllä mieki lasken itseni ihan suht kunnollliseeksi ja tavalliseksi ihmiseksi,eli toivoa on!Mie kyllä jouduin sinne isän alkoholiongelman taki,en itseni.
Toivottavasti teini kasvaa pahimmasta vaiheesta ja alkaa voimaan paremmin

 

Eivät ole toivottomia!!

Tosi moni perhekotinuori on paremmin kiinni elämässä (ja heillä on monipuolisemmat kodinhoidon taidot ym.) kuin itselläni saman ikäisenä.. Ja jotenkin kadehdin heiltä sitä suhtautumista elämään, jota itse en osaa vieläkään. Siis sellaista, että otetaan asiat asioina eikä haihatella.

Tietysti laitostuminen saattaa näkyä nuoressa, mutta niitä tapauksia on oman kokemukseni mukaan vähemmän kuin ihan tavallisen oloisia, teräväpäisiä perhekotinuoria

Äläkä ainakaan syyllistä itseäsi siitä, että avohuollon tukitoimenpiteenä lapsesi on huostassa.. Sellaiseen päätökseen ei moni vanhempi pysty, mutta ainakin minä kyllä rehellisesti arvostan sitä, että lapsen hyvinvointi laitetaan oman sydänsurun edelle.

 

Minä jouduin lastenkotiin 9kk vanhana, ja vietin siellä noin vuoden. En tiedä millainen olisin, jos en olisi moista joutunut noin pienenä kokemaan, mutta tuskin sitä mistään päälle päin näkee

Veljeni kerran lohdutti minua, kun mietin miten taustani vaikuttaa ihmisten tapaan suhtautua minuun. Hän kertoi ettei yksikään niistä lapsista, joita hänen puolellaan oli, ole ongelmallinen aikuisena. Jokainen on tavallinen, jokainen on töissä omissa ammateissaan, melkein jokaiselle on jo perhekin.

Eli vastaus on että ei ole, ei tosiaankaan. (Ja ympäristö itse saa myös syyttää itseään siitä, miten suhtautuu ko. lapsiin ja nuoriin)

 

Olen jäänyt jotenkin risaiseksi kaiken jälkeen mitä lapsena/teininä jouduin kokemaan.
Ensin perheessäni esiintyi alkoholismia/väkivaltaa + koulukiusaamista (jota kesti 10 vuotta). Voin todella pahoin jo siinä vaiheessa kun äitini päätti (uhkaukseni jälkeen: Joko faijapuoli lähtee tai minä lähden) lähteä turvakotiin minun ja sisarusteni kanssa.

En käynyt enää koulussa ja muutuin agressiiviseksi kaikkia kohtaan, aikuiset olivat minulle suurin ongelma, en pitänyt heitä riittävänä auktoriteettina enää siinä vaiheessa kun yrittivät apuaan tarjota. Olin silloin 12-vuotias, jouduin ensin vastaanottokotiin, sen kautta jouduin sitten nuorisokotiin ja lopulta koulukotiin ja vasta koulukoti pysäytti minut. Noihin väleihin tuli vielä sairaalajaksoja/putkareissuja. Ikää oli kerennyt siihen mennessä tulla jo 17-vuotta. 18-vuotiaana pääsin pois...auton takakontillisen verran tavaraa. Yksiöön ns. tyhjän päälle. Ei ns. yhteiskuntaan takaisin sopeuttamista, meno oli enemmänkin: pois silmistä, pois mielestä. Kaiken tämän keskellä, 15-vuotiaana rakastuin kuitenkin nykyiseen aviomieheeni, hänen takiaan potkin itseni ylös suosta. 3kk ennen kuin täytin 19-vuotta syntyi esikoisemme, siitä 4 vuoden päästä kuopuksemme. Heidän myötä opin (jos näin voi sanoa) mitä oikea perhe-elämä on ja vihdoinkin voin sanoa olevani onnellinen. Ennen kuin tapasin mieheni...mietin itsemurhaa jos lähes päivittäin sillä elämäni ei ollut antanut minulle mitään muuta kuin pelkää kipua/tuskaa...Ehkä tällä kaikella oli tarkoitus?

Joskus tulee aika jolloin lapseni haluavat tietää menneisyydestäni enemmän...tiedän jo suurinpiirtein miten tulen tästäkin seikkailustani menneisyydestä kertomaan. En mustamaalaa äitiäni, lasten mummia lasteni silmissä, silä äitini on myöntänyt tekemänsä virheet ja on niistä enemmän kuin pahoillaan. Mennyt on mennyttä, mutta omalta osaltani...olisin voinut itsekin päästää äitini ja sisareni helpommalla. Olin kuitenkin siinä vaiheessa mieleltäni hyvin epävakaassa tilanteessa ja koulukiusaaminen vain pahensi jo olemassa olleita ongelmiani. Koulu meni mönkään jonkun aikaa mutta onnistuin lopulta saamaan peruskoulun päättötodistuksen. Kun lähdin sitten opiskelemaan uudestaan peruskoulun jälkeen, olin suosituimpien oppilaisen joukossa...se oli hyvin outo kokemus kaiken sen jälkeen. Odotin että saisin kärsiä lisää mutta toisin kävi. Ehkä muuttunut olemukseni, kasvanut itsevarmuuteni näkyi muillekin. Tästä voisi melkein saada kirjan aikaiseksi mutta se olisi melkoisen rankka kirja kaikkine yksityiskohtineen luettavaksi.

Lopuksi haluan sanoa vain yhden asian: - Tehkää kaikkenne rakkaiden lapsienne vuoksi! On parempi lähteä huonosta suhteesta nopeasti kuin jahkailla vuosia, sillä aikuisten ongelmista kärsivät kaikkein eniten lapset...Monesti kuulee sanottavan: - että lapset ei tiedä isin/äidin ongelmista mitään, että heillä on hyvä olla. Sen sanon kuitenkin että lapsillakin on korvat ja he vaistoavat asioista enemmän kuin uskoisikaan. Heiltä ei salata pysty salaamaan mitään loputtomiin.

Joskus kuulen väheksyvän: - Sinä olet niin nuori vielä, et tiedä elämästä vielä mitään. Niinpä niin...olkoot siinä uskossa. Olen nähnyt liikaakin ja kärsin kaiken nahoissani. Opin myös omat läksyni mutta suurin syntipukki: - Isäpuoleni kuoli alkoholin aiheuttamiin ongelmiin vuoden päästä erosta...

Minun onneni taisi oikeasti olla se että sain välimatkaa perheeseni moen monituista kilometriä...

 

Kyllä mä tietääkseni olen ihan kunnollinen.
Mutta ikinä en tule antamaan äidilleni anteeksi sitä että laittoi mut pois. Mutta en myöskään anna äidilleni anteeksi sitäkään että siihen pisteeseen jouduttiin.

 

Minä jouduin sijoitukseen ollessani 14-vuotias. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen avioliitossa, kahden lapsen äiti. Omakotitalo ja farmariautokin löytyy. Hyvin normaalia perhe-elämää siis. Opiskellutkin olen, valmistun pian amk:sta.

Tiedän paljon kaltaisiani, jotka ovat pärjänneet elämässä ihan normaalisti. Mutta valitettavasti tiedän paljon myös niitä, jotka istuvat tällä hetellä linnassa/ovat kuolleet huumeisiin jne.

Vanhemmilleni en ole katkera. Ymmärrän täysin heidän ratkaisunsa, kun omat voimat ja keinot eivät ole enää riittäneet.

 

[QUOTE="Surusilmä";23194826]Minulla kalvaa syyllisyys vielä senkin suhteen, että olen ANTANUT LAPSENI POIS avohuollon tukitoimenpiteenä sen sijaan että LAPSI OLISI VIETY POIS.

Huono äiti antaa lapsensa pois ... ?

Toisaalta tiedän että tämä oli ainoa ratkaisu.[/QUOTE]

Huono äiti ei antaisi lasta pois, vaikka tietäisi ja ymmärtäisi sen olevan paras ratkaisu vallitsevissa olosuhteissa. Syyllisyys on tuossa tilanteessa ihan luonnollinen tunne. Sinun ei kuitenkaan tarvitse ruoskia itseäsi yhtään enempää kuin omatuntosi pakottaa, sillä pitkällä aikavälillä ajateltuna tuosta on hyötyä koko perheellenne.

Yritä jaksaa ja iloitse hyvistä tuloksista, joita jo kerroit havainneesikin.



Ehkä tuon toivottomuuden mielikuvan lastenkotilapsissa muodostavat ne, jotka on otettu huostaan väkisin ja usein liian myöhään. Silloin on vaikeampi katkaista ongelmien kierrettä. Sinun lapsellesi apu on todennäköisesti tullut ajoissa, joten ongelmien tien ei tarvitse jatkua ikuisesti.

 

En mä pidä itseäni toivottomana tapauksena. En ehkä olis hengissä jos en olis "joutunut" lastenkotiin ja sain sieltä hyvät valmiudet elämään. En pidä sitä sossun päätöstä mitenkään huonona, päinvastoin. Äiti on kokenut siitä syyllisyyttä mutta ei ole mun äidin vika että sairastui ja että mä yritin 12-vuotiaana tappaa itteni ja karkailin kotoa. Mun aikana samassa lastenkodissa asuneista varmaan 70-80 prosentilla menee hyvin, on työpaikka ja monilla perhe. Aika paljon voi omilla valinnoilla vaikuttaa vaikka olis huonot lähtökohdat. Ite oon ainakin pärjännyt suht hyvin elämässä, siitä huolimatta ettei ole ollut ketään tukena. On ihana mies, katto pään päällä ja vauva tulossa.

 

Kysymykseesi en osaa vastata mutta teinit on jo sen verran isoja että omaa vastuuta elämästään täytyy jo ottaa. Lapsesi pärjää kyllä ja stressaava kotiympäristö vakavine ongelmineen on kuitenkin aika huono vaihtoehto sekin. On suoraselkäistä myöntää että itse ei pärjää.
Itse olen omasta tahdostani muuttanut kotona heti peruskoulun jälkeen eikä minulla ole ollut kotona tai ylipäätään elämässä muutenkaan mitään ongelmia (= tarkoitan huumeita, rikoksia jne.). Tietty kaikki 15-16 v. eivät ole valmiita pärjämään omillaan mutta meillä maalla oli aika tavallista muuttaa peruskoulun jälkeen pois kotoa kun ei siellä korvessa mitään kouluja ollut. Ne jotka tässä vaiheessa jäivät kotiin, ovat siellä edelleen (pääsääntöisesti).

 

muistetaampa että lapsia sijoitetaan myös heistä riippumattomista syistä, kuten vanhempien alkoholismin takia. Ihan kelpo kansalaisia heistä suurimmaksi osin tulee, joku tarvitsee tukea enemmän ja toinen vähemmän.

 

Voisi kyllä sanoa, että lähes kaikki ovat. Kukapa olis enää normaali kun on lapsesta asti hyväksikäytetty.

"Joka toista kasvattilasta käytetty seksuaalisesti hyväksi Ruotsissa

22.10.2009 14:47 Helsingin Sanomat

Noin puolet lastenkodeissa ja sijaisperheissä kasvaneista lapsista on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi Ruotsissa. Tulokset käyvät ilmi Ruotsin valtion ja SVT:n tekemästä tutkimuksesta, johon haastatellaan kaikkiaan tuhatta kasvatuslasta.

Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa, millaista valtion vastuulla olleilla lapsilla oli kasvaa aikuisiksi 1920–1990-luvuilla Ruotsissa.

Noin neljästäsadasta haastattelusta on tehty yhteenveto. Niiden perusteella joka toista haastatelluista on lapsina joko käytetty seksuaalisesti hyväksi tai heidät on raiskattu.

"En osannut odottaa, että tällainen olisi voinut olla näin laajaa", sanoi tutkimusta johtanut Göran Johansson SVT:lle.

Monilla seksuaalisesti hyväksikäytetyillä ei ollut ketään, kenelle puhua asiasta.

"Uskon, että monet, jotka ovat joutuneet seksuaalisesti hyväksikäytetyksi lapsuudessa, ovat halunneet unohtaa asian, eivätkä ole halunneet puhua siitä edes lähimmäisilleen", Johansson sanoo.

Tutkimuksesta julkistetaan ensimmäinen raportti vuodenvaihteessa. Haastatteluja jatketaan vuoteen 2011 asti. Sen jälkeen hallitus ottaa kantaa kasvattilasten korvausvaatimuksiin."

 

[QUOTE="ae.";23194776]Olen äiti, joka ei hyväksynyt lapselleen (12 -vuotta) perhekotia.
Ero lapsesta tujntui liian pahalle. Toistaiseksi kokeilemme kotona uusia tiukempia sääntöjä ja tapoja elää. Ei poikakaan halua kotoaan pois.[/QUOTE]

no ihme