Onko kellään muulla semmonen olo että...

eron jälkeen ei vois kuvitellakkaan enää pystyvänsä parisuhteeseen? että se tietynlainen luottamus vastakkaiseen sukupuoleen on niin romuttunu ettei pystyis avaamaan itteensä sen vertaa toiselle että vois parisuhteeseen enää astua?

vai olenko mie yksin näitten ajatusten kanssa?

ja erosta siis parisen vuotta aikaa.

 

no olen eronnut ja uudessa suhteessaki ehtiny oleen kohta vuoden ajan ja päinvastoin voisin sanoa. Kyllä niitä helmiäkin tuolla miesrintamalla näkyy olevan, vaikka eka ei sattunutkaan kohdalle sellasta..

 

En nyt puhu omasta kokemuksesta vaan avomieheni veljen tilanteesta. Erosi ehkä noin kuukausi sitten noin kymmenen vuoden suhteesta ja jo nyt etsii uutta naista. Tuli petetyksi ja hänen ex vaihtoi miestä lennossa.

 

Mulla on ollut tuollainen olo aina. Luottamus ihmisyyteen on mennyt. Varsinkin kun tätä palstaa ja miksei muitakin palstoja lukiessa ihmisestä piirtyy kuva jollaiseen ei haluaisi uskoa. Sitten kun vertaa itseään siihen kuvaan minkä muista saa, tuntuu ettei vastaa sitä oletusta jonka perusteella voisi kuitenkin ajatella, että ehkei se kuva minkä on saanut olekkaan oikea. Vaan, että "pahuus" ei olekkaan kollektiivista vaan yksittäiskohtaista tai yksittäisiä tapauksia koskevaa. Silti ne huonot kokemukset miehistä jää mieleen, vaikka pitäisi ottaa heidätkin aina yksilöinä.

 

About 10 vuoden suhteesta itsekin eronnut ja ainoastaan helpottunut. Ei ole yleisiä antipatioita vastakkaista sukupuolta kohtaan. Ainoastaan omia huonoja valintoja ja epäonnekkaita kohtaamisia on tullut mietittyä.

Kyllä sitä lasten takia on aiempaa kriittisempi. En heidän elämään ihan ketä tahansa halua. Lasten hyväksynnällä on miulle suurin merkitys. Eipä sitä kovin helposti vielä tässä vaiheessa uskaltaisi suhdetta ajatellakaan.

 

eron jälkeen ei vois kuvitellakkaan enää pystyvänsä parisuhteeseen? että se tietynlainen luottamus vastakkaiseen sukupuoleen on niin romuttunu ettei pystyis avaamaan itteensä sen vertaa toiselle että vois parisuhteeseen enää astua?

vai olenko mie yksin näitten ajatusten kanssa?

ja erosta siis parisen vuotta aikaa.

usko huvikses että tuon huomaa.
ihmisistä...

 

:wave:

Minä toivon että tämä on ohi menevää ja joskus uskaltaisin taas miehiin luottamaan. Kuitenkin nyt tuntuu sille ettei koskaan enää voisi kenenkään kanssa parisuhteessa olla. Kyllä mä jonkun kanssa voisin hauskaa pitää ilman mitään vakavaa, mutta liian rikki olen mihinkään muuhun.

Mä oon monesti miettinyt että tuleeko koskaan enää rohkeutta rakastua, tai rohkeutta jakaa elämänsä jonkun kanssa, vai olenko yhtä rikki aina. :/

Minun jarruni tässä asiassa on se pelko että tulee taas satutetuksi, että antaa itsestään kaiken sille toiselle ja rakastaa täysillä mutta mitä jos se toinen onkin yhtä feikki kuin edellinen?
Minulle on monta kertaa sanottu ettei ole tervettä jos ei uskalla luottaa enää miehiin, joten kait minä sitten olen vähemmän terve, mutta ikävä tosiasia on se että minun mies kokemukseni ovat olleet näitä joihin ei koskaan olisi pitänyt luottaa.

 

Mä oon ollut jokaisen eron jälkeen heti valmis uuteen parisuhteeseen :snotty:

Mutta mua ei oo koskaan petetty, huijattu tai jätetty. Enkä ole eronnut lasteni isästä.

 

Mie lähinnä ajattelen siten, että jos eroaisin, en haluaisi lasteni elämään enää muita aikuisia. Joten vakava suhde ei siis olisi siten mahdollinen.

 

Mie lähinnä ajattelen siten, että jos eroaisin, en haluaisi lasteni elämään enää muita aikuisia. Joten vakava suhde ei siis olisi siten mahdollinen.

Tuo on juuri se asia jonka kanssa itse kamppailen. Uskaltaako lasten elämään ottaa enää vastaisuudessa ketään muuta? Kyse kun ei ole vain omasta mielihyvästä ja läheisyydenkaipuusta vaan pelissä on myös lasten tunne-elämä. Mitään lisämuutoksia en heidän elämään halua pitkään aikaan.

 

eron jälkeen ei vois kuvitellakkaan enää pystyvänsä parisuhteeseen? että se tietynlainen luottamus vastakkaiseen sukupuoleen on niin romuttunu ettei pystyis avaamaan itteensä sen vertaa toiselle että vois parisuhteeseen enää astua?

vai olenko mie yksin näitten ajatusten kanssa?

ja erosta siis parisen vuotta aikaa.

usko huvikses että tuon huomaa.
ihmisistä...

niin muuten varmaan huomaaki. ja mie en oo ees kovin hyvä sitä peittämään. kun se luottamus on menny niin se on menny ja miun on ollu aina kauhian vaikia sitä rakentaa uuelleen. edellinen kerta vei 8 vuotta... paljonkohan nyt on tiiossa? 16?

eihän se kivalta itestäkään tunnu että sitä luottamusta ei vastakkaiseen sukupuoleen ole yhtään. vaan kun tuntuu ettei sitä voi pakottamallakaan saaha :/

 

:wave:

Minä toivon että tämä on ohi menevää ja joskus uskaltaisin taas miehiin luottamaan. Kuitenkin nyt tuntuu sille ettei koskaan enää voisi kenenkään kanssa parisuhteessa olla. Kyllä mä jonkun kanssa voisin hauskaa pitää ilman mitään vakavaa, mutta liian rikki olen mihinkään muuhun.

Mä oon monesti miettinyt että tuleeko koskaan enää rohkeutta rakastua, tai rohkeutta jakaa elämänsä jonkun kanssa, vai olenko yhtä rikki aina. :/

Minun jarruni tässä asiassa on se pelko että tulee taas satutetuksi, että antaa itsestään kaiken sille toiselle ja rakastaa täysillä mutta mitä jos se toinen onkin yhtä feikki kuin edellinen?
Minulle on monta kertaa sanottu ettei ole tervettä jos ei uskalla luottaa enää miehiin, joten kait minä sitten olen vähemmän terve, mutta ikävä tosiasia on se että minun mies kokemukseni ovat olleet näitä joihin ei koskaan olisi pitänyt luottaa.

:hug: ihan täysin samat kokemukset täälläki. on niinku suoraan minun päästä tuo kirjotukses :/

 

Mä oon ollut jokaisen eron jälkeen heti valmis uuteen parisuhteeseen :snotty:

Mutta mua ei oo koskaan petetty, huijattu tai jätetty. Enkä ole eronnut lasteni isästä.

niimpä. mie taas en ole muunlaisia eroja kokenukkaan ku niitä missä oon tullu petetyksi :/

 

Mie lähinnä ajattelen siten, että jos eroaisin, en haluaisi lasteni elämään enää muita aikuisia. Joten vakava suhde ei siis olisi siten mahdollinen.

Tuo on juuri se asia jonka kanssa itse kamppailen. Uskaltaako lasten elämään ottaa enää vastaisuudessa ketään muuta? Kyse kun ei ole vain omasta mielihyvästä ja läheisyydenkaipuusta vaan pelissä on myös lasten tunne-elämä. Mitään lisämuutoksia en heidän elämään halua pitkään aikaan.

niimpä.