Onko kukaan yhdessä vain lasten vuoksi? Kun liitosta puuttuu läheisyys...

Ollaan oltu miehen kanssa naimisissa 10 vuotta ja seurustelu laskettuna oltu yhdessä 15 vuotta. Alusta alkaen, kun tutustuttiin, oli miehen tosi vaikea näyttää läheisyyttä ja sietää sitä. Esim kädestä pitäminen aiheutti hirveää ahdistuneisuutta. No, typeränä jaksoin sitten vaan odottaa ja ymmärtää....

Nyt meillä on kaksi lasta, 7- ja 10-vuotiaat tytöt. Arki pyörii ihan hyvin, mutta olemme kuin kaksi ystävää saman katon alla miehen kanssa. Mies ei edelleenkään näytä läheisyyttä tai tunteitaan. No, seksi kyllä kelpaa, mutta muuten. Seksiäkin on harvoin, koska en tunne mitään yhteenkuuluvuutta miehen kanssa läheisyyden ja tunteiden puuttuessa.

Me molemmat olemme kuitenkin lapsille tärkeitä. Ja lasten hyvinvointi on minulle tärkeintä. Siksi kai olen jaksanut olla tässä liitossa. Ollaan puhuttu asioista ja pohdittu muutosta, mutta aina se menee sitten samaan jullottamiseen. Ahdistaa, enkä jaksaisi tätä, ellei lapsia olisi. Olen päättänyt,että olemme yhdessä enintään siihen kun nuorempi täyttää 18-v. Tämä siksi, koska uskon lasten kuitenkin kärsivän avioerosta ja perheen hajoamisesta. Tästähän oli vastikään tutkimuskin.

Onko kohtalotovereita?

 

Täällä myös. Mies ei ole koskaan osannut näyttää tunteitaan, ei halua halailla, ei olla viereikkäin sohvalla, ei mitään! Ja nyt mulle onkin alkanut riittää. Meillä on kaksi pientä lasta ja siksi tämä onkin aika raastavaa. Tosin parempi meillä kaikilla on kun me ollaan kaikki onnellisia. Vituttaa niin suunnattomasti miksi tuo ei rakasta mua niin paljon että haluis tehä mun olon hyväksi.

 

Täällä myös. Mies ei ole koskaan osannut näyttää tunteitaan, ei halua halailla, ei olla viereikkäin sohvalla, ei mitään! Ja nyt mulle onkin alkanut riittää. Meillä on kaksi pientä lasta ja siksi tämä onkin aika raastavaa. Tosin parempi meillä kaikilla on kun me ollaan kaikki onnellisia. Vituttaa niin suunnattomasti miksi tuo ei rakasta mua niin paljon että haluis tehä mun olon hyväksi.

Meilläkin varmaan näennäisesti ollaan onnellisia. Mutta mua ahdistaa sisäisesti. Jotenkin myös vihaan miestäni siitä, kun hän on niin omassa itsessään ettei pysty näyttämään tunteitaan. Tai kieriskelee omissa traumoissaan, ahdistuksissaan, kuten on tehny jo tämän 15v ajan. Jep, käy kyllä terapiassa, mutta silti. Ja kaduttaa, kun en alunperin tajunnut olla alkamista tähän suhteeseen. Kaipa sitä jotenkin ajatteli, että mies kasvaa ja muuttuu... *tyhmäminä*

 

Minä olen miehen kanssa tätä nykyä vain lasten takia. Ei meillä ole isoja ristriitoja tai muuta. Mutta ehkä mentiin liian äkkiä yhteen aikoinaan, sillä parin viime vuoden aikana olen tajunnut, miten erilaisia loppujen lopuksi olemme. Mutta koska ei henkisesti ole paha olla, ainakaan vielä, niin minusta tämä ei ole hyvä syy erota. Ja saattaahan tämä mennä ohi, tämä olo.

 

[QUOTE="Aapee";29467577]Meilläkin varmaan näennäisesti ollaan onnellisia. Mutta mua ahdistaa sisäisesti. Jotenkin myös vihaan miestäni siitä, kun hän on niin omassa itsessään ettei pysty näyttämään tunteitaan. Tai kieriskelee omissa traumoissaan, ahdistuksissaan, kuten on tehny jo tämän 15v ajan. Jep, käy kyllä terapiassa, mutta silti. Ja kaduttaa, kun en alunperin tajunnut olla alkamista tähän suhteeseen. Kaipa sitä jotenkin ajatteli, että mies kasvaa ja muuttuu... *tyhmäminä*[/QUOTE]

Ihan kuin mä lukisin omaa kirjoittamaa tekstiä. Mun miehellä myös ollut vaikea elämä ja siellä jyllätään edelleen. Mua myös kaduttaa että olen tuhlannut aikaa tässä suhteessa, tehden vielä kaksi lasta tuolle. Lapsia en kadu mutta sitä kadun että olen varmaan alitajuntaisesti aina tiennyt ettei tämä liitto loppuelämää kestä.

 

Niin, en minäkään lapsiani kadu, he ovat parasta ja ihaninta mitä minulla on Mutta myönnän, että usein sitten vaan nielen pahan oloni ja ahdistukseni, ettei perheidylli järkkyisi. Kaipa sitä kerkiää omaakin elämää elämään sitten kun lapset on aikuisia?

 

Täällä sama homma. Kerran muuan mummeli sanoi, ettei nykyihminen kestä pettymyksiä ja haasteita kuin ennen. Se lienee totta. Lisäksi hän otti kantaa nykyään niin yleiseen eroamiseen näin: Aikuisilta vie tovi tajuta, ennen kuin hoksaavat seuraavan; Oma paha olo ja ahdistus siirretään vain lapsen harteille. Vei sanat suusta ja veti hiljaiseksi. Tottahan se on joka sana. Odottakaa hyvät ihmiset, odottakaa.

 

Samaa täällä ja epäilen meitä olevan hyvin paljon. Mä tein päätöksen että olen tuhlannut ihan tarpeeksi monta vuotaa mun elämästä, mikä mä olen enää paapomaan aikuista ihmistä. Jokaisen on oltava vastuussa käytöksestään.

Eihän ne miehet meidänkään tunteita ajattele.

Mä olen sitä mieltä että lapset kärsii, jos äiti ei ole onnellinen. Joten mä en enää halua kärsiä.

Lapsilla on joka tapauksessa edelleen ne kaksi tärkeää vanhempaa, vaikka ei samassa osoitteessa asutakaan. Monella lapsella ei ole sitäkään.

 

Onhan meitä. Tavallaan. Olen yhdessä lastenkin
Vuoksi mutta myös siksi että olen sitoutunut tuohon mölliin.

 

Itse en vaan voi ymmärtää teitä. Miksi olla yhdessä ihmisen kanssa toisen ihmisen takia? Tuhlata vuosiaan onnettomaan parisuhteeseen? Voittehan te yhdessä asua tai lähellä toisianne, vaikka eroaisittekin. Näin olisitte lasten arjessa molemmat koko ajan mukana.

 

Joo, minä olen. Ei tää helppoo ole. Saa nähä miten kauan jaksan..lapset minuakin estää eroamasta. Huoli heistä. Riidellään ja ollaan välinpitämättömiä miehen kanssa. Ei puhuta,ei läheisyyttä..kökköä on.

 

Ollaan yhdessä lasten takia. Helppoa olla kun eio ole mitään riitoja ja arki toimii. Mutta tunteet puuttuu,mutta kaikkeen tottuu....

 

Miettikääs hetki eteenpäin. Lasketteko päiviä siihen hetkeen, kun lapset muuttaa pois niin pääsette eroamaan ja elämään omaa ihanaa elämää ilman sitä mörökölliä?

Tottakai ihminen muuttuu ajan ja parisuhteen myötä. Täytyy vaan itse miettiä haluaako sopeutua siihen toiseen ihmiseen ja ehkä pienen ohikiitävän hetken miettiä oletko mahdollisesti itsekin muuttunut jotenkin. Täytyy myös tehdä se päätös haluaako lähteä etsimään läheisyyttä ja hyvää oloa sen oman puolison kanssa ja sen eteen täytyy tehdä töitä, jo nyt kun lapset vielä on paikalla. Jos luulee kaiken muuttuvan siinä samassa kun lapsen muuttokuorma kaartaa pihalta, on auttamatta myöhässä.

 

Miettikääs hetki eteenpäin. Lasketteko päiviä siihen hetkeen, kun lapset muuttaa pois niin pääsette eroamaan ja elämään omaa ihanaa elämää ilman sitä mörökölliä?

Tottakai ihminen muuttuu ajan ja parisuhteen myötä. Täytyy vaan itse miettiä haluaako sopeutua siihen toiseen ihmiseen ja ehkä pienen ohikiitävän hetken miettiä oletko mahdollisesti itsekin muuttunut jotenkin. Täytyy myös tehdä se päätös haluaako lähteä etsimään läheisyyttä ja hyvää oloa sen oman puolison kanssa ja sen eteen täytyy tehdä töitä, jo nyt kun lapset vielä on paikalla. Jos luulee kaiken muuttuvan siinä samassa kun lapsen muuttokuorma kaartaa pihalta, on auttamatta myöhässä.

Anteeksi, mutta en ymmärtänyt. Miksi on auttamatta myöhässä?

 

[QUOTE="vvieras";29470290]Anteeksi, mutta en ymmärtänyt. Miksi on auttamatta myöhässä?[/QUOTE]

Koska yleensä siinä vaiheessa iskee tyhjän pesän syndrooma vaikka parisuhde olisi miten kuosissa. Jos ei ole vuosiin ollut muutenkaan muuta yhteistä tai puhuttavaa kuin lapset, on tosi vaikea lähteä etsimään läheisyyttä. Kynnys kattiloiden jakamiseen on huomattavasti matalampi

 

Koska yleensä siinä vaiheessa iskee tyhjän pesän syndrooma vaikka parisuhde olisi miten kuosissa. Jos ei ole vuosiin ollut muutenkaan muuta yhteistä tai puhuttavaa kuin lapset, on tosi vaikea lähteä etsimään läheisyyttä. Kynnys kattiloiden jakamiseen on huomattavasti matalampi

No eikö se nyt ollut tässä vähän niin kuin tarkoituskin, että ne kattilat jaetaan sitten, kun lapset ovat aikuisia. Ei tässä vissiin ollut tarkoitus siinä vaiheessa sitä parisuhdetta elvyttääkään.

 

Siitä saa lapset hyvän parisuhdemallin. On ihan normaalia, ettei vanhemmat halaile, pussale, istu lähekkäin, mököttää, äksyilee, ei puhu eivätkä muutenkaan osoita välittämisen merkkejä.
Kasvatatte lapsistanne samanlaisia mörököllejä.

 

[QUOTE="vvieras";29470321]No eikö se nyt ollut tässä vähän niin kuin tarkoituskin, että ne kattilat jaetaan sitten, kun lapset ovat aikuisia. Ei tässä vissiin ollut tarkoitus siinä vaiheessa sitä parisuhdetta elvyttääkään.[/QUOTE]

Miksi kitua niin kauan? AP:n tapauksessakin kärsimystä kestää vielä vähintään 11 vuotta. Lapsi ei nimittäin lakkaa olemasta lapsi sinä päivänä kun täyttää 18. Enemmän se lapsi kärsii kireästä ilmapiiristä ja onnettomista vanhemmista kuin kahdesta tasapainoisesta kodista

 

[QUOTE="Joopajoo";29470337]Siitä saa lapset hyvän parisuhdemallin. On ihan normaalia, ettei vanhemmat halaile, pussale, istu lähekkäin, mököttää, äksyilee, ei puhu eivätkä muutenkaan osoita välittämisen merkkejä.
Kasvatatte lapsistanne samanlaisia mörököllejä.[/QUOTE]

Ai että lapsille pitäisi oikein opettaa, miten parisuhteessa ollaan?

 

[QUOTE="vvieras";29470348]Ai että lapsille pitäisi oikein opettaa, miten parisuhteessa ollaan?[/QUOTE]

Ai meinaat että lapset ovat niin tyhmiä ettei ne huomaa huonoa parisuhdetta? Kyllä se ihan kaikesta välittyy.

 

Huonoa parisuhdetta alkaa pitää normaalina.

 

Miksi kitua niin kauan? AP:n tapauksessakin kärsimystä kestää vielä vähintään 11 vuotta. Lapsi ei nimittäin lakkaa olemasta lapsi sinä päivänä kun täyttää 18. Enemmän se lapsi kärsii kireästä ilmapiiristä ja onnettomista vanhemmista kuin kahdesta tasapainoisesta kodista

No niin sitähän tässä ilmeisesti pohdittiinkin. En vain tajunnut, mitä tarkoitit tällä lauseella: "Jos luulee kaiken muuttuvan siinä samassa kun lapsen muuttokuorma kaartaa pihalta, on auttamatta myöhässä." Tottakai kaikki muuttuu, miksei muuttuisi.

 

[QUOTE="Joopajoo";29470371]Huonoa parisuhdetta alkaa pitää normaalina.[/QUOTE]

Nyt menee vähän kliseet ristiin. Ensin sanot, että lapset huomaa huonon parisuhteen ja sitten sanot, että lapset alkavat pitää sitä normaalina. Mitä parisuhteesta sitten pitäisi lapsille opettaa? Minä en ainakaan ole täydellinen ihminen muutenkaan? Huomaavatko lapseni, että olen huonokuntoinen, olen köyhä, olen huono ruoanlaittaja jne. Ja mitäs lapset oppivat parisuhteesta, jos eroan? Pitääkö minun etsiä joku uusi mies, että voin opettaa, miten parisuhteessa oikeasti ollaan?

 

[QUOTE="vvieras";29470380]No niin sitähän tässä ilmeisesti pohdittiinkin. En vain tajunnut, mitä tarkoitit tällä lauseella: "Jos luulee kaiken muuttuvan siinä samassa kun lapsen muuttokuorma kaartaa pihalta, on auttamatta myöhässä." Tottakai kaikki muuttuu, miksei muuttuisi.[/QUOTE]

Meinaatko ettei ne lapset kärsi erosta vaikkeivat kotona enää asuisikaan? Entäs siinä kohtaa kun ne tajuaa, että vanhemmat on olleet onnettomia kaiken aikaa ja pysyneet yhdessä vain siksi että lapset on vielä kotona? Että koko perhe on ollut yhtä näytelmää ja farssia, vanhemmat on venanneet kieli pitkällä että lapset lähtee ja sit pääsee elämään omaa elämää? Se vanhemmuus ja vastuu ei pääty siihen kun lapset lähtee? Sillä tasolla mikään ei tule muuttumaan, ne lapset saattaa ottaa vielä raskaammin koko eron kun huomaavat että heitä syyllistetään siitä että jouduinpa teidän takianne katselemaan tuotakin mulkkua vuosikausia (kyllä lapsia syyllistetään vaikkei sitä koskaan ääneen sanottaisikaan)

 

[QUOTE="vvieras";29470406]Nyt menee vähän kliseet ristiin. Ensin sanot, että lapset huomaa huonon parisuhteen ja sitten sanot, että lapset alkavat pitää sitä normaalina. Mitä parisuhteesta sitten pitäisi lapsille opettaa? Minä en ainakaan ole täydellinen ihminen muutenkaan? Huomaavatko lapseni, että olen huonokuntoinen, olen köyhä, olen huono ruoanlaittaja jne. Ja mitäs lapset oppivat parisuhteesta, jos eroan? Pitääkö minun etsiä joku uusi mies, että voin opettaa, miten parisuhteessa oikeasti ollaan?[/QUOTE]

Sä vedit ton "opettaa" termin ihan ite nyt mukaan tähän. Ei siitä nyt välttämättä tarvitse "opettaa" mitään, mutta mun mielestä vanhemmuuteen kuuluu esimerkin näyttäminen. Kyse on mallista, parisuhdemallista. Vai kuinka moni tyytymättömässä suhteessa elävä haluaa samaa lapsilleen?
Ja jos tää tyt tähän asti vedetään niin kyllä lapset voivat ottaa mallia myös syn huonokuntosuudesta ja kokkaustaidoista, tottakai.

Ja ei tietysti tarvitse etsiä uutta miestä. Yksin onnellisena on parempi kuin parisuhteessa onnettomana.