Onko mitään positiivista hoidoissa?

Paljon ottaa hoidot päähän ja joutuu piinailemaan ja pettymään, mutta onko kellään mitään mukavaa ja positiivista sanottavaa hoidoista?
Vähä tuolle kiukkuketjulle vastapainoo...! Eihän tahattomasta lapsettomuudesta voi repiä mitään positiivista, mutta voihan olla että joku haluaa avautua onnistumisesta ja onnistuneesta hoidosta.

 

Me ainakin ollaan hoitojen ja tahattoman lapsettomuuden vuoksi jouduttu miehen kanssa keskustelemaan hyvinkin pohja mutia myöten aiheista, joista ei muuten olisi koskaan tullut keskustelua. Esim miksi olemme yhdessä, kestäisikö suhde myös totaali lapsettomuuden, mitä haluamme suhteeltamme...
Eli olemme puhuneet yhdessä olomme syistä ja tulevaisuuden toiveistamme. Vastapainoksi olemme oppineet kertomaan toisillemme pettymyksen tunteista, kiukusta yms. Ne keskustelut ovat vahvistaneet ja lujittaneet meidän suhdetta. Pystyn luottamaan, että mies on minun rinnallani vaikeissa asioissa. Ja tiedän, että tuo mies on minun puolellani, jos joskus tarvitsen tukea muiden ihmisten 'hyökkäyksiltä'.

 

Meillä kans on jouduttu keskustelemaan paljon asioista. Meillä ns. vika on miehessä ja hän sanoi, että minun pitää olla varma haluanko olla hänen kanssaan vaikka vika löytyi hänestä ja lapsen saanti on epävarmaa. Todellakin haluan jakaa elämäni hänen kanssaan, kaikesta huolimatta.
Meillä on poika 1v 5kk ja saatu IVF:llä. Ja aivan todella onnellisia pienestä ihmeestä olemme. Kaikki nämä kokemukset ovat saaneet suhteestamme lujemman ja tiedämme nyt varmasti halumme elää yhdessä ja olenkin jo vilautellut naimisiinmenoa !!!
Yksi kaverini tietää ongelmastamme ja on todella mukana kaikessa ja auttaa paljon lapsen kanssa, kun minulla on polilla käyntejä ja mies on töissä.
Hoidoista en keksi mitään huonoa sanottavaa..meidät on aina otettu hyvin vastaan ja hyvillä mielin aina tutkimuksin/hoitoihin menen. Meillä mies on vähemmän ollut mukana polilla, koska hänen on käytävä töissä, mutta joka kerta kyllä kyselee tarkkaan mitä on tapahtunu ja mitä seuraavaks tapahtuu.
Kevään viimeiseen PAS:iin menossa toukokuussa ja odotukset korkeella....

 

Meillä myös tahaton lapsettomuus on vahvistanut suhdetta ja pysytään kyllä varmasti yhdessä tuli lapsia tai ei. Henkisesti minulla on nyt helpompi olla kun ollaan päästy hoidot aloittamaan. Silloin kun ei vielä hoidossa oltu oli henkisesti paljon raskaampaa, kun aika varmaa oli ettei luomuna raskaaksi tule. Näin alkuvaiheessa usko hoitojen onnistumiseen on tietenkin aika kova, en tiedä miten käy jos parin vuoden päästä ollaan samassa pisteessä.

 

Juu, ja näin meidän oman alan lehdessä (oli joko Tehyn tai Superin lehti) tutkimuksen aiheesta. Eli lapsettomuudesta kärsineet parit ovat "parempia" vanhempia sitten kun lapsen saavat. Lisäksi parisuhde on vakaammalla pohjalla "yhteisen taistelun" vuoksi.

Lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat olivat jaksavampia ja reippaampia vauvansa hoitajia , eivätkä kärsineet esim. synnytyksen jälkeisestä masennuksesta niin usein.

-B

 

Positiivista oli että mun mies toi mulle usein aamukahvin ja piikkisetin sänkyyn.

Oikeasti, mulle hoitojen aloittaminen oli valtava huojennus. Jo päätos niiden aloittamisesta piristi, jo montaa kuukautta aikaisemmin. Tieto siitä, että pääsen tekemään jotain konkreettista lapsettomuudelle lievensi hurjasti sitä jokakuukautista menkkastressiä.

Vaikkei tästä vauvaa seuraisi niin ainakin tuntuu että olemme yrittäneet parhaamme!

 

ollut välillä hyvä syy kiukutella ja olla epäsosiaalinen ja perua kaikki menot Mut oikeesti kyllä koen että tämä vahvistaa ainakin tällä hetkellä suhdettamme ja opettaa todella nauttimaan pienistä arkisista iloista.

Hyvää on myös se, että on saatu tuolta polilta tukea, ja käyty parikeskusteluissa. Ja nyt menen ehkä vielä yksinkin sinne "avautumaan"

 

Meillä omilla omilla soluilla tehdyt hoidot eivät johtaneet tulokseen. Mutta alkioita kuintenkin saatiin ja mies antoi niille aina jonkinlaiset kutsumanimet piina-ajaksi. Hassu juttu, mutta minusta tuntuu, että hiukan ne muutaman solun alkiot olivat kuitenkin jo minun lapsiani, vaikka eivät sen pidemmälle jaksaneetkaan. Olen vähemmän lapseton nyt kuin olin ennen hoitoja.

Lisäksi hoidot antavat sen tunteen, että kaikki on tehty mitä on voitu eikä lapsettomuus ole ainakaan oman laiskuuden tai saituuden syytä.

 

1. Voimme olla tasan varmoja molemmat, että toinenkin oikeasti haluaa lapsen. Eli lasta ei tehdä siksi kun tuo toinen haluaa niin paljon enkä kehtaa sanoa vastaankaan.
2. Tiedämme, että me olemme toisillemme se ensisijainen ihmissuhde, eli toisen rakastaminen vaikeuksien aikana ja vaikeuksista huolimatta tuo varmuutta suhteeseen.
3. Puhumme enemmän tunteistamme nyt kuin ennen lapsettomuutta ja hoitoja.
4. Olen oppinut, että ketkä ovat niitä oikeita ystäviä.
5. Uskon, että osaan arvostaa raskauttani ja lapsiani enemmän kuin olisin osannut, jos kerralla olisi tärpännyt.
6. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tämä on helppoa nyt, kun olen hoitojen ansiosta vihdoin raskaana. Hoitojen aikana ei kyllä tuntunut positiiviselta juuri mikään.

Voimahalit hoitojen kanssa taisteleville :hug:

 

Hei hirmu hyvä ketju!
Tosiaan sitä niin usein hautautuu vaan kiukuttelemaan ja murehtimaan lapsettomuuden negatiivisia puolia. Jota asia tietysti ihan asiana on ja oikeuttaa jokaikiseen murinaan, tuskanparahdukseen ja itkuun. Mutta on tosi hyvä katsoa vaikeaa asiaa myös just tästä näkökulmasta!

Aika samoilla linjoilla täällä monen edellämainitun kanssa. Yhdessä miehen kanssa on kohdattu vaikea asioia, joka pakottaa miettimään, mitä oikeasti haluaa ja miksi sitä lasta niin palavasti haluaa. Moni ei ehkä sitäkään kovin perusteellisesti mieti, koska maailman luonnollisempana asiana niitä "vaan tehdään".

Samalla lapsettomuus on opettanut meitä arvostamaan sitä, mikä kaikki muu meidän yhteisessä elämässä ja parisuhteessa on hyvin.

MItäs vielä. Hoidot ovat opettaneet sietämään kipua, tutkimuksia ja kaikenlaista ronkintaa. Kynnys lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen melkein mihin tahansa operaatioon on aika pieni. Tähän liittyvä asia on myös opettanut, että aika hyvin sitä toipuu, löytää jostain ihmeellisesti voimavaroja ja selviää joten kuten, vieläpä hymyillen, läpi tämmöisen elämän kriisin.

Lisäksi hoidot tuovat mukanaa ihanaa extra-huomiota esim. punktioiden jälkeen, kun mies huolehtii niin täysillä, miten voin ja miten pieni matkalainen voi. Ihania pieniä liikuttavia eleitä.

Ja ennen kaikkea lapsettomuus on opettanut haaveilemaan ja toivomaan entistä lujemmin.

 

Mulle lapsettomuus on aika kova paikka. Ollaan vasta menossa ekaan ivf-hoitoon, inssejä takana. Yhtään plussaa emme vielä ole saaneet vaan sitäkin enemmän kyyneleitä.

Mutta on tässä tosiaan jotain hyvääkin ollut, mulle tämä kaikki on ainakin opettanut kärsivällisyyttä. Mä olen ollut maailman kärsimättömin ihminen aina, en koskaan ole malttanut odottaa mitään. Noh, nytpä maltan.

Lisäksi tämä kaikki on pistänyt mut miettimään itseäni, unelmiani ja sitä mitä todella haluan. Lopputulos on se että kyllä mun haave kaiken tän keskelläkin on edelleen tulla äidiksi. Kyllä se vielä jonain päivänä onnistuukin. Ja niin hassua kun se onkin niin tämän yrityksen aikana oon alkanut luomaan uraakin, sitä en uskonut koskaan tekeväni mutta näin vaan kävi. Ja hyvä niin =)

Lisäksi mä olen oppinut sitä että en vaan voi kontrolloida kaikkea. Pitää osata antaa muiden auttaa ja luottaa siihen että asiat menee hyvin.

Ja tottakai tämä on vaikuttanut parisuhteeseen. Me tiedetään että selvitään tästä lapsettomuudesta ja halutaan olla yhdessä. Mä olen avoimesti puhunutkin niistä tunteista ja ajatuksista joita tää on herättänyt, mutta mun mies ei ole ihan niin avoin. Sillä on siinä vielä vähän opettelemista, ettei käy niin että kumpikin "suree asioita" liian omillaan.

ja kuten Vaahtokarkkikin sanoi niin tämä on opettanut arvostamaan sitä mikä meillä on hyvin. Meillä on hyvä parisuhde, kummallakin vakkarityö jossa ei pelkoa tällä hetkellä irtisanomisista / lomautuksista ja ollaan matkusteltu ja koitettu nauttia tästä kahdenkeskisestä elämästä.

Ja varmasti tosiaankin osataan arvostaa sitä lasta ja vanhemmuutta sitten kun ne on käsillä. Ja ennenkaikkea kaikkien kavereiden raskausuutisten kuulemisen jälkeen (ja niitä on paljon) oon oppinut ja sisäistänyt sen että toisten onni ei ole multa pois. Kun olen asiaa sulatellut olen voinut olla vilpittömän onnellinen heidän puolestaan.

Vielä se onnistuu meilläkin, pitää vaan uskoa, luottaa, toivoa ja rakastaa :heart:

 

Ei oikein äkkiä muuta tuu mieleen paitsi nyt tietysti että ilman tälläsiä keksintöjä mun ei tarvis enää enemmistä lapsista haaveillakaan!
Erot on pohjimmiltaan johtunu tästä lastenhankinnan vaikeudesta, siis ilman tätä ongelmaa eroo tuskin koskaan ois tullu,..mutta ironista kyllä, nämä hoidot taas pitää meitä edelleen yhdessä.. jollei ois suostunu lahjottajaks niin tuskin enää muutenkaan nähtäis ja suhteen jatkokin vielä avoin.

Oon yrittäny miettiä myös että jos asiat joskus on toisin niin kaipaanko jotain tästä ajasta? Kenties täysiä yöunia ja omaa aikaa ja rauhaa..vapautta ja vaivatonta lähtemistä kauppaan ja muihin asioille jne.
Ainahan asiat vois olla myös huonommin ja on vaan koitettava olla tyytyväinen siihen mitä on tässä ja nyt.

 

Hoidoissa ei onneksi jouduttu kovin kauaa sitten olemaan (eli tehokkuus yksi plussapuoli ) mutta siinä epätietoisuuden ja odottelun tilassa parisuhde vahvistui. Juuri mies oppi avautumaan enemmän ja aika syvälle toistemme arvomaailmaan (esim. että halutaan(ko) olla yhdessä jossei lapsia tule) rehellisesti päästiin.

Ehkä persoonallisen kehityksen kannalta se, että kun vika oli mun PCO:ssa ja sit lopulta kumminkin jo muutamien kuukausien klomifeeni auttoi, niin sain voimaa todella pohtia elämäntaparemppaa. Kunhan saan synnytettyä ja imetettyä niin ihan todella on nyt motivaatio laihtua ja liikkua, kun hoitovaste herätti toivon että ehkä voisin "korjata" itseni...

Pikkuasiat, ura jne. tosiaan asettui lapsettomuuden myötä terveempiin mittasuhteisiin.

 

Luottamus puolisoon on kasvanut, vaikka se aina välillä murenee. Minun on yleensäkin vaikea luottaa toisiin ihmisiin, joten se on syvältä tuleva puutteeni/ominaisuuteni, jota olen joutunut tarkastelemaan perusteellisesti. Tämä ketju auttaa tässäkin asiassa, kun luen teidän muiden kirjoituksia. Kiitos :flower:

 

Eilen nukkumaan mennessä tuli mieleen vielä sekin, että hoitojen vuoksi olen joutunut opettelemaan ajamaan yksin autolla Turun keskustassa Pikkupaikkakunnalla kasvaneelle iso juttu. Asutaan sen verran kauempana, ettei mies voi joka kontrollikäynnille lähteä kuskiksi. Hoidot on ollu se pakottava syy, miksi minäkin olen rohkaistunut ajamaan isossa kaupungissa, jopa ruuhka-aikana :ashamed:

 

Heippa,
nostetaan tätä pinoa, aihe tosi hyvä ja hyviä kommentteja täällä!
Kuten napsuneiti kirjoittikin, niin hoidot tosiaan tekee susta kärsivällisemmän. Mä olin kanssa aiemmin tosi kärsimätön ja kovasti suunnittelin elämääni (tyyliin ensi vuonna sitten vauva). Pari vuotta on tässä nyt mennyt lasta yrittäessä ja toinen ivf juuri meneillään. Pistänyt aika nöyräksi tämä homma, kaikkeen ei voi elämässä vaikuttaa. Nyt olen asennoitunut tähän hommaan, niin että tässä voi hyvinkin mennä vielä monta vuotta... Ikävää, mutta kylmä tosiasia. Muiden onnistumisia on kiva lukea näiltä palstoilta, jaksaa pitää positiivista mieltä yllä =)
Parisuhde tuntuu myös läheisemmältä. Mun mies on kiitettävästi hengessä mukana ja tukee mua. Yritämme tehdä asioita yhdessä, matkustella jne. jottei elämä pyörisi liikkaa tämän asian ympärillä. Olen myös aloittanut uusia, kivoja harrastuksia ihan vain siksi etten miettisi tätä asiaa 24/7. Muutoin ei olisi varmaan niitäkään tullut aloitettua.
IVF hoidon kokeneena on tullut myös rohkeutta. Mulla on gynekologikammo ja erityisesti piikkikammo. Olen joskus jopa pyörtynyt verikokeessa. En voi sanoa, että olisivat kauheasti vähentyneet tässä matkan varrella, mutta ainakin niihin on tottunut eikä niitä odota enää kauhunsekaisin tuntein. Ja olen ollut tosi ylpeä itsestäni, että pystyin piikittämään itseäni =)

 

Ihana ketju, ihan itketti lukiessa (niin kuin se nyt olisi mikään ihme kun itkeskelen ihan kaikelle aina). Mutta joka tapauksessa hyvää vastapainoa kiukkuketjulle, joka on mun toinen lempparini! Eli UP!

 

Hienointa on se, että kun joku päivä sen lapsen saa, sitä todellakin arvostaa. Eipä ole hetken huumassa hankittu!
Ja jos sitä ei saa, me pärjätään ihan hyvin kaksinkin, jos kerran ollaan näistäkin ajoista selvitty toisia arvostavina ja rakastavina puolisoina...