Onko oikeutta surra

Viikko sitten ultraäänessä todettiin että raskaus oli pysähtynyt heti alkuunsa. Itse ehdin haaveilla tästä ensimmäisestä vauvasta 13 viikoa. Lääkäri pyysi odottelemaan josko kohtu tyhjentyisi itsellään koska kaikki merkit viittasivat siihen. Odottelin pari päivää ja vuotoa oli tosi niukalti. Vatsakivut yltyivät ja olo oli muutenki surkea.

Olen yllättynyt mieheni ja läheisteni reaktioista tilanteeseen. Heti asiasta kuultuaan kaikki ovat olleet kyllä pahoillaan mutta seuraavaan hengenvetoon olen kuullut kymmeniä lauseita että uutta kehiin vaan, kyllä seuraavalla kerralla onnistuu, kyllä te vielä lapsia saatte, piankos olet taas raskaana. Jokainen lause tekee kipeää ja tuntuu vievän oikeuden surra, itkeä tai olla edes pettynyt. Eniten satutti lause että ei tämmösistä pikkujutuista kannata masentua. Mieheni alkoi epäillä jo ääneen että mahakivut taitavat olla henkistä laatua ja taidat olla tosi masentunut kun sairaslomalla vaan olelet.

Eilen kuitenkin varsinainen keskenmeno tapahtui ja kaikki tuli kerralla ulos suuren verimäärän kanssa. Vedin mieheni kädestä pitäen katsomaan vessaan kun lattia ja pönttö olivat aivan veressä että tässä on mun todellisuuteni. Kivut ovat todelliset ja keskenmeno on muutakin kuin vain haaveiden kariutumista. Mieheni oli loppupäivän hiljaa.

Nyt kun kaikki alkaa olla käytännössä ohi alkaa itsellekin tulla jo pirteämpi mieli ja suunnitelmia kesäksi ja uuden vauvan saamiseksi alkaa kehittyä. \|O Kuulutan \|O kuitenkin että keskenmenoa on oikeus surra ja antaa tunteiden tulla ulos. En ymmärrä miksi heti pitäisi hymyssä suin unohtaa kaikki. Toivon että saan levätä ja tehdä jotain mukavaa tämän muutaman sairaslomapäivän ajan ilman omantunnontuskia "vaan oleilusta".

Voimia kaikille keskenmenon kokeneille!

 

Tottakai on oikeus surra, oli keskenmeno tapahtunut kuinka alussa tahansa :attn: Ja voin kertoa, että sitä suremista ei yleensä ymmärräkkään ne joille ei ole itelle sitä sattunut. Minun vauva kuoli kohtuun rv27. eikä minun suremistani ymmärtänyt monikaan.Varsinkin vanhat ihmiset toitottivat, että "uutta putkeen vaan, kun olette noin nuoria vielä".
Ei lapsenteko ole mitään sarjatuotantoa...eikä se ole niin itsestään selvää, että kaikki menee hyvin. Surra saa ja pitääkin. Voimia :hug:

 

\

Minun vauva kuoli kohtuun rv27. eikä minun suremistani ymmärtänyt monikaan.

voi vain ihmetellä, miten käsittämättömän typeriä ihmisiä onkaan olemassa.. sen vielä voin jotenkin ymmärtää, että jos ei ole vastaavaa kokenut, niin ei välttämättä ymmärrä, että jopa aikaistakin keskenmenoa voi ja SAA surra, menetys se on sekin ja pettymys kova.. mutta ettei sinunkaan tapauksessasi löydy ymmärtämystä.. grrr, ihan vihaksi pistää.. \|O lapsenteko ei todellakaan ole tehtailemista, eikä mikään tai kukaan voi menetystä korvata. jokainen lapsi, joskin vielä keskentekoinen, on ainutlaatuinen ja ikioma, elävä olento jonka kanssa on jo saanut matkaa tehdä... mielestäni edes lemmikkieläintä ei voi korvata toisella vanhan kuoltua, miten siis voisi pienen ihmisen...?!?!!? vaikkei näitä kokemuksia oikeasti soisi kenellekään, niin kyllä silti pakostakin toivoisi, että nämä ääliöt saisivat edes hitusen maistaa sitä surua, minkä oman, syntymättömänkin lapsen menettäminen aiheuttaa..

-pirpana-

 

Yhdyn kaikkiin edellisiin. Olen menettänyt kaksi vauvaa keskenmenon kautta ja vaikka viiemisestä on jo yli vuosi ja meillä on kuitenkin 2 ihanaa lasta olemassa, niin edelleen, joka ikinen päivä, nämä menetetyt vauvat ovat jollain lailla mielessä. Eli suren heitä koko lopun ikääni.
Ei täälläkään paljoo myötätuntoa saanut silloin, ei mieskään juuri ymmärtänyt. Paras ystäväkin alkoi odottamaan omaa lasta ja iloita siitä, mutta minun menetykseeni ei kukaan puuttunut millään tavoin.
Itse on saanut asian käsitellä.

 

Meillä ei oikein mies ymmärrä asiaa,toisaalta ymmärrettävää kun mies ei sitä odotusta voi kokea,mutta ihmettelee kun illalla itken. Mulla siis tuli km viikolla 8-9. Onneksi oma äiti ymmärtää kun itsekin on kokenut saman ja kun soitin neuvolaan ja peruin neuvolakäynnin niin neuvolatäti oli tosi ihana ja sanoi että jos yhtään siltä tuntuu että ei jaksa niin soita heti ja tulet juttelemaan. Onneksi on vajaa 2v poika niin on muutakin ajateltavaa.

 

On oikeus ja pitääkin surra :'(
Suurin osa ihmisistä ei ajattele mitä he sanovat.

Minullekin sanottiin synnytettyäni kuolleen pojan rv 22;"että pahempi olisi ollut, jos hän olisi ollut 2 vuotias". Minä olin odottanut saavani elävän vauvan, mutta minun vauvani syntyikin liian aikaisin ja kuolleena.

Monet tuntuvat ajattelevan, ettei se niin vakavaa ole, kun ei vauvaa edes vielä tunne, ja että ainahan voi yrittää uudelleen. Niin minäkin ehkä joskus ennen ajattelin, mutta minä itken vieläkin lastani ja minulla on siihen täysi oikeus.

Useimmat ihmiset yrittävät varmaankin puheillaan auttaa. He yrittävät vähätellä tapahtumaa saadakseen sinut tuntemaan olosi paremmaksi. "Hankitte vain uuden, sitten kaikki on taas hyvin". "Kaikki"ei kuitenkaan tule koskaan olemaan ennallaan. Menetyksen tunne pysyy. Vaikka kaikki ei koskaan olisikaan hyvin, olo kuitenkin helpottuu ajan myötä.

Voimia sinulle
Suru on yksinäinen prosessi. :hug:

 

samaa kommenttia täälläkin...
myös mulle on sanottu, että "olettehan nuoria, vielä te kerkiätte, eikun uutta putkeen vaan"... nuo sanat saavat minut raivon partaalle, ei paljon lohduta
mies täyttää 30v. ja minä 27v. ei tunnu enää niin nuorelta, vaikka yleensä kommentit tulevatkin meitä vanhemmilta ihmisiltä, heihin katsoen me olemme "nuoria".... sitäpaitsi mulla on endometrioosi, joka vaikeuttaa lapsen saantia ja kaksi menetystä takana, niin voi vaan jokainen kuvitella mitkä tunteet täällä myllää kun joku "antaa piristävää neuvoa" minä ainakin olen päättänyt että sanokoon ken mitä tahtoo niin oikeus on surra....

 

Juuri nuo muitten kommentit heti keskenmenon jälkeeen ovat saaneet minut pitämään suutani kiinni. Hankalinta mielestäni on myös kun sukulainen menee vaikeaksi, kun ei tiedä mitä pitäisi sanoa.
Meillä raskauksista ei kerrottu edes omille sukulaisille kuin vasta viikoilla 20. Takana 2 km, 1 lapsi ja nyt LA 23.05.
Paljon mieluummin olen kirjoitellut ja lukenut näitä kakplus sivujen keskusteluja sekä täällä että odotuksen puolella.


:hug:

 

Mielestäni jokaisella on oikeus surra keskenmenoa, hassua olis jos se ei vaikuttais naiseen ollenkaan. Monet ajattelee et koska raskaus ei vielä ollut pitkällä (keskenmenohan tapahtuu usein ekan 12 raskausviikon aikana) niin kyseessä ei vielä ollut vauva vaan joku "alkio" tai vastaava, tai että äiti ei ollu vielä kiintyny lapseen. Näinhän ei ole kummassakaan tapauksessa, vaan kyseessä on oikea ihminen ja äiti voi olla hyvinkin kiintynyt lapseen. Ehkä se on myös vaikea aihe monelle. Toisaalta sillä lauseella "uutta putkeen vaan" ihmiset voivat tarkoittaa ihan hyvääkin, yrittävät ehkä jollain kömpelöllä tavalla lohduttaa ja kannustaa. Itse olin oman keskenmenoni jälkeen parin kuukauden verran muissa maailmoissa, millään ei ollut mitään merkitystä. Sitten aloin odottamaan uutta vauvaa ja kieltämättä elämä helpottui hieman ja siihen tuli sellainen sopiva tulevaisuusaspekti. Mutta jokaisen on saatava surra sellaisen ajan kuin kullekin on tarpeen muiden mielipiteistä ja kommenteista huolimatta.

 

Valtavan suuret kiitokset kaikille vastanneille!!!
Olen tuntenut olevani keskenmenon kanssa yksin, mutta kun olen lukenut päivittäin täällä sivuilla kokemuksianne olen saanut uutta voimaa jaksaa. Ihanaa kun on ihmisiä jotka välittävät!

:flower: KIITOS :flower:

 

No on oikeus surra!!! Mä ainakin suren lopun elämääni sitä pientä, joka jäi syntymättä! Ikävä jää, vaikka uusia lapsia syntyisikin... Voimia sulle!

 

Voimia kaikille keskenmenon kokeneille!

Meillä on nyt 2 poikaa, mutta ensimmäinen odotettu raskautemme päättyi keskenmenoon rv. 11+6. (Ultrassa todettiin ja muistan ikuisesti sanat: "Tämä sikiö on kuollut.") Silloin sain kuulla kaikenlaisia kommentteja, juuri näitä: "Hyvä, että se tapahtui nyt ja kamalaahan se vasta olisi ollut jos ja jos..." Toinen ärsyttävä kommentti oli: "Kyllä luonto hoitaa ja uutta yritystä vaan..."

Sikiömme tutkittiin (neulanäyte masun läpi lapsivedestä) ja syytä ei löytynyt. Näin jälkeen päin olen ihmetellyt, että pientä vauvanalkumme kuolemaa näin tutkittiin, mutta minun suostumuksella se tietenkin tehtiin ja saimme kuulla hänen olleen poika. (Laskettu aika 6.9.01) Tämä tieto antoi surulle enemmän mahdollisuuden päästä ikään kuin vallalle, mikä on mielestäni asian läpikäymisen vuoksi tärkeää.

ALKUPERÄISELLE vielä: sure niiiiin paljon kuin surettaa ja tämä on varmasti jo klisee, mutta saat tuntea kaikkia tunteita, siis aivan kaikkia. Aika auttaa, vaikka se ei nyt tunnukaan siltä. Toivottavasti saat kokea äitiyden vielä ihan olemassaolevien lasten tai lapsen kautta. :heart:

Voimia, sinulla on oma pieni enkelisi jossakin. :heart:

 

Mä itken vieläkin meidän pientä vauvelia,joka kuoli kohtuun rv 9+5 (todettiin rv 12+5). Joka kuukausi tulee hormoonimyllerryksen saattelemana itku ja kaipuu. Etenkin nyt on olo todella herkkä, koska mulla olisi laskettu aika 11.5.05
Ja mies ei tajua. Joka kerta kun itken, se kysyy, että en kai mä enää sitä vauvaa itke!!??!! Ja mun miehen äänessä on silloin aina semmoinen todella kamala sävy, semmoinen,joka leimaa mut heti hulluksi ja vähäpätöiseksi.
Mutta minähän se siihen tikkuun pissasin ja kaikki tunteet koin. Minähän se vessassa ravasin jatkuvasti ja silittelin kasvavaa masua. Esikoisemme tuli miehelleni konkreettiseksi vasta kun hän tunsi ekat potkut yms. Mutta mulle kummatkin lapseni ovat olleet todellisia ja oikeita heti plussauksesta. Se takia tää sattuu joka kuukausi yhtä paljon ja minä suren niin pitkään kuin itse tunnen sen tarpeelliseksi.
Onneksi tuo prinsessa on niin pieni ettei hänelle vielä tarvitse selittää miksi äiti itkee eikä myöskään tarvitse selittää miksi äidin masussa ei enää olekaan vauvaa.

 

Luin tässä juuri kaikkien teidän kirjoitukset ja tuntuu hyvältä kun toinen tukee toista näin vaikeassa asiassa. Minulla todettiin aivan yllätyksenä ultrassa sikiö, joka oli jäänyt viikolle 13+0. Mitään oireita ei ole ollut enkä ole moisesta mitään tiennyt. Meillä on jo viisi lasta, eikä tätä mitenkään oltu suunniteltu, mutta sillä hetkellä siitä tuli totta.Nyt olen sitten aivan pyörryksissä, kun eilen jouduin synnyttämään käynnistettynä vauvanalun. Ja kaiken kamalan huipuksi se syntyi niin että näin sen kaiken... Ei unohdu varmaan koskaan. Ja tuntuu tosi pahalta...Eikä sitä tunnetta voi oikein ymmärtää kuin sellaisen kokenut ihminen :'(

 

Kurjaa se on, kun muut eivät ymmärrä. Itsekkin sain kuulla samoja lauseita keskenmenon jälkeen kuin te muutkin. Keskenmenosta tulee kesällä 5 vuotta ja edelleen ovat asiat hyvässä muistissa. Raskausviikkoja oli kasassa tuolloin 12, kun pieni vauvani syntyi vessan lattialle. Siinä se pienen pieni ihminen oli pienine käsineen ja jalkoineen....jne. Ja minua ihmeteltiin miksi surin niin kovasti.?

 

\

Kurjaa se on, kun muut eivät ymmärrä. Itsekkin sain kuulla samoja lauseita keskenmenon jälkeen kuin te muutkin. Keskenmenosta tulee kesällä 5 vuotta ja edelleen ovat asiat hyvässä muistissa. Raskausviikkoja oli kasassa tuolloin 12, kun pieni vauvani syntyi vessan lattialle. Siinä se pienen pieni ihminen oli pienine käsineen ja jalkoineen....jne. Ja minua ihmeteltiin miksi surin niin kovasti.?

Siis edes mun mies ei tunnu ymmärtävän miltä musta tuntuu ja miltä sen pienen ihmisenalun näkeminen tuntui... En saa itkeä kuin yksin, koska hän ei kestä katsella sitä eikä halua muille lapsille selitellä mun oloja...Eikä yöllä pysty nukkuun kun aina näkee sen pienen...Voimia teille kaikille, sitä tunnutaan tarvitsevan kaikki! :hug: