Jotta onko, mitä ootte mieltä? Vai sataako kuraa niskaan aina vaan, eikä sen määrällä ole mitään rajaa eikä mittaa?
Mulla on ollut tää 30-vuotinen elämä yhtä taistelua ja tappelua. Tuntuu, että mulle ajoittain annetaan kaikki vaan että tietäisin mitä sitten menetän. Olin ihan ihmisraunio kun tapaisin miehen. Rakastuttiin, ostettiin talo ja siinä samassa sain unelmaduuninkin työttömyyden ja hajanaisten opiskelujen jälkeen. Sitten raskaus, lapsi.. kaikki oli ihan täydellistä. Silmänräpäys, ja menetin miehen traagisella tavalla. Olin ihan valmis pakkopaidassa pyöreään huoneeseen, mutta jotenkin sain itseni revittyä kiinni elämään ja järkiini, lapsen vuoksi. Vaan tajutakseni, että meidän taloudellinen tilanne oli niin karmea, että oksetti. Sen kun sain järjestettyä (ja maksan sitä hyvin pitkään), olikin kauan tasaista. Sitten taas.. tapasin miehen, sain koulupaikan siellä mistä olin aina haaveillut. Asutaan miehen kanssa unelmakodissa ja hän on vihjaillut kihloistakin. Nyt vaan kylmää, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Eihän tää nyt vaan voi mennä näin hyvin aina. Eihän? Vai olisko tosiaan sen huonon onnen määrällä olla joku raja. Jos mulla olis vaikka jo 70% lapioitu, kyllä mä sen lopunkin kestäisin. Jos vaan sais pitää tän pakahduttavan onnen. Ja ei, en edes ole mikään elämän ikuinen pessimisti, kyllä siperia on opettanut kaivamaan ne valopilkut vaikka umpipimeästä. Nautin nyt tästä tietysti, mutta joku mielessä varoittelee, että muistahan miten kävi edellisellä kerralla. Ja sitä edellisellä ja..
Mulla on ollut tää 30-vuotinen elämä yhtä taistelua ja tappelua. Tuntuu, että mulle ajoittain annetaan kaikki vaan että tietäisin mitä sitten menetän. Olin ihan ihmisraunio kun tapaisin miehen. Rakastuttiin, ostettiin talo ja siinä samassa sain unelmaduuninkin työttömyyden ja hajanaisten opiskelujen jälkeen. Sitten raskaus, lapsi.. kaikki oli ihan täydellistä. Silmänräpäys, ja menetin miehen traagisella tavalla. Olin ihan valmis pakkopaidassa pyöreään huoneeseen, mutta jotenkin sain itseni revittyä kiinni elämään ja järkiini, lapsen vuoksi. Vaan tajutakseni, että meidän taloudellinen tilanne oli niin karmea, että oksetti. Sen kun sain järjestettyä (ja maksan sitä hyvin pitkään), olikin kauan tasaista. Sitten taas.. tapasin miehen, sain koulupaikan siellä mistä olin aina haaveillut. Asutaan miehen kanssa unelmakodissa ja hän on vihjaillut kihloistakin. Nyt vaan kylmää, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Eihän tää nyt vaan voi mennä näin hyvin aina. Eihän? Vai olisko tosiaan sen huonon onnen määrällä olla joku raja. Jos mulla olis vaikka jo 70% lapioitu, kyllä mä sen lopunkin kestäisin. Jos vaan sais pitää tän pakahduttavan onnen. Ja ei, en edes ole mikään elämän ikuinen pessimisti, kyllä siperia on opettanut kaivamaan ne valopilkut vaikka umpipimeästä. Nautin nyt tästä tietysti, mutta joku mielessä varoittelee, että muistahan miten kävi edellisellä kerralla. Ja sitä edellisellä ja..