onko sektioon päättynyttä synnytystä oikeus surra?

Kuopus syntyi kiirellisellä sektiolla 8tunnin supistelun päätteksi, syynä virhetarjonta.

Välillä musta tuntuu, että olen ihan tyhmä, kun mua itkettää se miten synnytys meni. Ja se, etten saanut tämän vauvan kanssa kokea niitä ihania ensihetkiä synnytksen jälkeen, ja ensi imetyskin tapahtui vasta seuraavana päivänä.

Kun tuntuu, ettei mulla ole oikeutta tuntea näin, kun kerta kaikki lopulta kuitenkin meni hyvin, ja molemmet säilyttiin terveinä ja hengissä.
Ja monilla kuitenkin on paljon rankempiakin kokemuksia, niin olenko mä vain turhasta kitisijä?

 

Tottakai saa :hug:

 

mulla esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla ja ite jouduin olemaan yön yli teholla ja näin vauvan kunnolla ensimmäisen kerran vasta aamulla, ja kyllä mua harmittaa edelleen tosi paljon että en saanut kokea hänen kanssaan niitä ihan ensimmäisiä hetkiä. tän toisen kohdalla toivon että ei tarvis sektioon mennä

 

Kyl mun mielest on. Mulla oli sektion uhka päällä ku synnytys ei edenny. Ja oisin ollu kyl tosi pettyny jos ois sektio tullu. Sillo rukoilin, et ei tulis. Ja mie kummiski oon simmone, joka on oikeestaa lähinnä tapakristillinen vaa enkä rukoile juuri koskaan

 

No ihan turha sitä on surra!!!
Minulta muutama kätilökin kysyi, että harmittaako kun synnytys päättyi (18h urakan jälkeen) sektioon. No ei todellakaan harmita, ihmettelin vaan, että olisiko sitten kuitenkin pitänyt harmistua, kun kerran kätilötkin niin ajattelivat. Ehkä minä sitten vaan ajattelen vähän eri lailla, kun minulle tärkeintä oli lapsen ja itseni terveys, ei niinkään synntystapa.

 

Et todellakaan ole ainoa joka suree. Minunkin esikoiseni syntyi kiireellisellä sektiolla. Henkilökunnan kannalta katsottuna kaikki meni varmasti ihan "sujuvasti" ja fyysinen toipuminen tavanomaiseen tapaan, mutta kokemuksena sektio oli yksi elämäni suurimmista pettymyksistä.

Tuollaisia typeriä "Turha sitä on surra, tärkeintä että lapsi on terve" kommentoijia tietysti riittää, mutta sellaiset voi jättää omaan arvoonsa. Lapsen syntymä on yksi elämän merkittävimpiä asioita, ja jos jokin siinä menee tavalla tai toisella pieleen, on suru maailman luonnollisin reaktio. Sellainen ajattelu, että lapsen syntyminen kuolleena tai vakavasti sairaana olisi muka ainoa asia mitä synnytyksessä saisi surra, on mielestäni käsittämätöntä. Tosiasia tietysti on, että sellainen ajatus on valitettavan yleinen myös naisten keskuudessa. Etenkin sellaisten, joilla omat synnytykset ovat sujuneet ok.

 

Saa.
Kyllä mun on pakko sanoa, että pikkasen se kaihertaa, etten saanu tätä viimisintä ja mahdollisesti viimeiseksi jäävää synnyttää normaalisti, vaan leikattin. Mulla tosin oli suunniteltu sektio ja sain vauvankin heti heräämössä rinnalle, mut silti...
Ei se nyt niin kuitenkaan ole, että "ei ole oikeutta surra, koska jollain toisella voi olla asiat viel huonommin". Parempi kaikki mieltäpainavat asiat on surra pois, koska jos niitä ei käsittele, vaan yrittää vaan unohtaa, niin sithän ne vasta alkaakin häiritä.

 

Mua ainakin suretti vastaavassa tilanteessa. Kohdunsuu oli täysin auki kun kärrättiin leikkaussaliin. :/

 

jotenkin sitä vaan meinaa verrata muiden kokemuksiin omaa, ja sitten tuleekin sellainen olo, että ihan turhasta tässä valittaa.
kuitenkin koko synnytystapahtuma jäänyt kaihertamaan, se kun ei ihan mennyt oppikirjojen mukaan, vaikka vaarassa nyt ei oltu minä eikä vauva missään vaiheessa. tai no lopussa vissiin alkoi vauvan sydän äänet laskemaan, tätä en tosin silloin tiennyt, vaan myöhemmin luin papereista.
lähinnä se, että synnytyksessä tapahtui käänteitä, joihin totutelta saikin sitten totulla uuteen ajatukseen. tavallaan siis ei henkisesti ehtinyt sopeutua mihinkään tilanteeseen, kun se muuttui koko ajan.

hmm. sekavasti selitetty.

yhtäkaikki synnytys/sektio on jäänyt kummitelemaan mielen pohjalle, mutta silti tunnen, ettei mulla ole oikeutta tuntea näin.

 

Tottakai on :hug: Itelläni kanssa "tosi sujuva kiiresektio", itkin leikkausta valmistellessa ettei tässä synnytyksessä mikään mennyt normaalisti (vedenmeno ilman suppareita, käynnistys mikä ei toiminut, kasvotarjonta), mitä olisin toivonut vaikka ei kanssa suurta vaaraa ollut kummallakaan. Joku vanhempi täti siinä kysyi sitten terävästi että "Mikäs tässä ei nyt mennyt hyvin?" ja nuori miesanestesiologi säesti "Täähän on tosi normaalisti sujuva sektio!".. Näitä tölvijöitä riittää, äläkä jadal ainakaan itse mitätöi tunteitasi! Tottakai saadaan surra, kyllä sitä saa toivoa normaalia alatiesynnytystä/muuten erilaista synnytyksen kulkua ja todellakin saa käsitellä synnytystään ihan omana tunnekokemuksena eikä tarvi pelkästään olla kiitollinen terveydestä ja unohtaa heti koko asiaa. Halit vielä :hug:

 

toki surra saa mikä ikinä surettaakaan. Mut ei varmaan kannata jäädä sitä kovin pitkäksi aikaa murehtimaan...

mulla tämä esikoinen tuli suunnitellulla sektiolla kun oli perätilassa.
En muusta tavasta edes tiedä. Olin itse ihan tyytyväinen sektioon vaikka
aluksi harmittelin kaikkea mahdollista. Kyllä mä olen iloinen että lapsi tuli
ehjänä ulos ja mä säilyin aika ehjänä. leikkaus oli iisi juttu ja toipuminen helppoa ja nopeaa.
toisaalta mä mietin et miks surra asiaa jolle ei mitään voi... jos se sektioon päätyy niin
sitten päätyy. :/

 

mua ainakin vaivaa se, että mulle tehtiin sectio siis esikoinen ja ainut tällä hetkellä, siinä menee paljon ohi, vaikka mulle ei tehty hätäsektioo, mutta päädyttiin siihen, kun synnytys ei edistyny. MUlle kävi vieläpä niin, että MULLA LOPPU PUUDUTTEET KESKEN section, joten jos ei pakko ole niin mulle ei tehdä enään ikinä sectioo. Sitäkin mä olen miettinyt, että mä en ole edes nähnyt omaa lastani, kun se on juuri sieltä syntynyt, vain pikasesti naaman, no toivotaan ,että olisi parempi tuuri ensi kerralla =)

 

Mulla synnytys ei päätynyt sektioon vaan imukuppisynnytkseen. Lapsi vietiin nopeasti pois virvoitteluun ja näin vain noin sekunnin ajan. Myöhemmin näin noin minuutin ajan ennen kuin lähtivät viemään lastenteholle. Ja olen surrut sitä etten saanut lastani vatsanpäälle/syliin heti synnyttyään, en imettää enkä tutustua heti häneen. Vasta noin 5h päästä synnytksestä näin tytön happikaapissa . Kunnolla vasta pääsin imettämään reilu 2 vrk synnytksestä.. Ymmärrän siis harmituksesi siitä että "sinulta riistettiin" ne ensimmäiset hetket pois. Samasta syystä saan itse vielä itkun silmään =(. Eniten mua ahdistaa ajatus jos niin tulee uudestaan käymään (olettaen että meille vielä toinen pieni suodaa)...

 

Sektiossa menettää paljon, ja se voi jäädä surettamaan, vaikka vauvalla ja itsellä kaikki olisikin hyvin ja järjellä ajateltuna juuri se sektio on sen mahdollistanut, että kaikki on hyvin! Itse olin ensin helpottunut, kun kolmen päivän käynnistelyn ja n. 20 h synnytyssalissa kipuilun ja uupumuksen jälkeen "pääsin" leikkaussaliin. Vauva ei laskeutunut, ja oli tarjontavirheessä, ehdin avautua täydet 10 cm. Jälkeen päin olin kuitenkin hyvin pettynyt ja olisin halunnut kokea ponnistusvaiheen, vaikka se kivulias olisikin ehkä ollut. Olisi ollut ihanaa itse ponnistaa lapsensa maailmaan - nythän se tehtiin luonnottomasti puukolla... Myös se, ettei lastaan saanut heti syliin kuin minuutiksi, oli jälkikäteen ajateltuna surullista. Itse makasin heräämössä ihan tokkurassa, ja muistan, että vauva oli ajatuksissa jossain taka-alalla, kun keskityin vaan kipuihin ja janoon ym! Sain huumaavia kipulääkkeitä, enkä muista ensimmäistä kertaa jolloin vauvaani esim. imetin 6 h synnytyksestä, jolloin hänet sain ensimmäistä kertaa osastolla viereeni.

Sellainen äiti, jonka vauva on ollut hengenvaarassa tai joka on esim. joutunut synnyttämään sairaan lapsen, voi hyvin ymmärrettävästi ajatella, että mitä nuo valittavat synnytystavastaan, kun ovat saaneet terveen lapsen. Mutta ei suruja voi laittaa suuruusjärjestykseen. Jos on kuvitellut ponnistavansa vauvan maailmaan ja saavansa hänet rinnalle rauhassa viettämään ensimmäiset arvokkaat hetket, niin sektio voi olla suuri surua aiheuttava pettymys.

Itse ihmettelin pian synnytyksen jälkeen, kun aloin potea kovaa vauvakuumetta, haaveilin siitä, että olisin pian taas synnyttämässä uutta vauvaa. Luulen, että se johtui juuri siitä, että olisin halunnut ns. korjata synnytyskokemukseni ja saada synnyttää alakautta hieman luonnonmukaisemmin. Nyt oli sokeritippa, virtsakatetri, epiduraali, liikkumiskielto, spinaali, tarkka vauvan sykeseuranta, ja lopulta leikkaussaliin lähtö.

Te kaikki synnytystänne eri tavoin surevat, toivottavasti voitte käydä läpi asioita puhumalla ja puhumalla ja puhumalla... ja hyväksymällä sen, että teillä on sellainen synnytyskokemus kuin on, ja että olette siitä surullisia ihan "luvallisesti". Se voi auttaa. :hug:

 

Mutta oon vähän samoilla linjoilla siit kuin muutama aikaisempi kirjoittaja, ettei kauhean pitkäksi aikaa kannata jäädä suremaan. Ja edelliseen kirjoitukseen voisin lisätä, että todella tuntuu vähän hassulta, että joku suree synnytystapaa, kun lapsi on terve. Itselle tehtiin suunniteltu sektio perätilan vuoksi, mutta lapsi ei ollutkaan terve vaan melko vakavastikin sairas. Sain vauvani heti rinnalle, mutta suremista oli siinä, että vauvani vietiin pian TOISEEN sairaalaan, enkä nähnyt häntä kuin vasta seuraavana päivänä. Se että itselle on tehty sektio ei oole suremisen arvoinen juttu siihen verrattuna että saattelin 7kk poikani avosydänleikkaukseen, se on suremisen arvoinen juttu. Mutta kuten sanottu, sektiota toki saa surra jos se jotenkin helpottaa, jokainen kantaa sen minkä jaksaa..

 

Toki ymmärrän, että terveen vauvan saanut vanhempi olisi vielä surullisempi, jos lapsi ei olisikaan terve, tämä on päivänselvää. Mutta tarkoitin kirjoituksellani sitä, että myös terveen vauvan synnyttänyt voi olla hyvin pettynyt ja surullinen synnytyksen kulun vuoksi. Vertaan tilannetta vaikka siihen, että yksi nainen voi olla surullinen siitä, että parisuhteessa on ongelmia. Ja leskeksi jäänyt voi päivitellä, että mitä tuo nyt suree; olisi vaan onnellinen, kun miehensä sentään on elossa ja kotona.

Minullekin tokaistiin yhden ihmisen toimesta, että olisit nyt vaan tyytyväinen, kun sait terveen lapsen. Mutta onneksi suurin osa kätilöistä ymmärsi (ja osa itse otti sen vieläpä puheeksi), että sektiolla synnyttäneelle naiselle voi hyvin jäädä jonkinlainen haikeus siitä, että synnytyksestä jäi puuttumaan paljon. Ja se on ihan normaalia ja hyväksyttävää.

 

Itselläni oli suunniteltu sektio perätilan vuoksi 3v sitten. Se mikä harmittaa on se ettei mua saatu puudutettua 45min, kahden lääkärin ja spinaalin+epiduraalinkaan jälkeen ja päädyttiin nukutukseen. Mies oli jo salivaatteissa ja mulle vaan todettiin että nukutetaan,sillon tuli itku. Ja luonnollisesti en saanut lasta rinnalleni,ennen kuin vasta osastolla vaatteet päällä monen tunnin päästä. Ensimaidot lapsi sai mittakupista kätilöltä,kun ite vasta heräilin. Onneksi mies oli lapsen kanssa alusta saakka. Olen toki tyytyväinen kivuttomaan synnytykseen ja onnellinen lapsesta, mutta nyt jo stressaan tammikuuta tuleeko sektio. Ja etenkin jos pohtivat edellistä puudutusta niin päätetäänkö suoraan nukutuksesta?

 

Se että itselle on tehty sektio ei oole suremisen arvoinen juttu siihen verrattuna että saattelin 7kk poikani avosydänleikkaukseen, se on suremisen arvoinen juttu.

Tämä oli taas juuri tätä mistä useampi jo aiemmin mainitsi. "Tätä saa surra, mutta tätä ei." "Minun kokemukseni on rankempi kuin sinun kokemuksesi, joten minulla on oikeus surra mutta sinulla ei." Joitakin ihmisiä näköjään omat vastoinkäymiset katkeroittavat sillä tavoin, että kokevat sitten tarvetta mitätöidä toisten kokemia pettymyksiä tällaisilla lapsellisuuksilla...

 

omassa elämässä ei ole ollut tarvetta jäädä sektiota suremaan, koska oma lapsi oli sairas ja joutui paljon suurempaan leikkaukseen. Ja väitänpä, että Kotiäidillä Keski-Suomestakaan ei ole tarvetta omaa synnytystä/sektiota surra, jos oma lapsi olisi vakavasti sairas, mutta etpä taida sellaisesta elämästä mitään tietää, kun noin kärkkäästi lähdit kirjoitustani kommentoimaan. Sanoin, että jokainen kantaa sen minkä jaksaa. Ja jos sinä voit mua tuntematta tehdä diagnoosit, lapsellinen ja katkera, niin minä voin sitten tehdä susta diagnoosit, lapsellinen ja elämää kokematon. Mutta usko tai älä, et saanut mua loukattua tuolla kirjoituksellasi, et pilannu mun päivää.

 

Sectiostani on jo 2,5 vuotta ja surin sitä kauan. Nyt en sitä enää harmittele, vaan ymmärrän miksi lääkärin oli tehtävä se päätös. Nyt odotan toista vaikka vannoin etten lähde toiseen rääkkiin. Noin vuosi sitten sanoin siskolleni että kun minulta jäi kokematta kunnon synnytyskokemus, sisko siihen (synnyttänyt 3 lastaan alakautta, 2 viimeistä luomuna) sanoi että älä sitä mieti, ei tää synnyttäminen hienoa ole. Silloin vähän päätin etten halua enää raskautta, mutta kohtalo ja Taivaan Isä päätti toisin.Useasti alakautta synnyttäneet eivät ymmärrä että pelkän section kokeneet voivat tuntea riittämättömyyttä ja olen huomannut olevani alakautta synnyttäneiden ystävieni edessä hiukan toisen luokan äiti; minun synnytyskokemuksiani ei kysytä ja olen ulkona "oikeasti synnyttäneiden" keskusteluista.

Alusta asti olen kiittänyt Jumalaa siitä että jätti minut henkiin vaikka lieviä terveysongelmia siitä seurasi ja antoi terveen pojan. Siksi ymmärrän sinua"dica", että minustakin tärkeintä ei ole kuitenkaan se tapa millä lapsi tulee tähän maailmaan, koska se on vain pieni hetki ihmiselämässä. Isompi juttu on se millainen elämä me saadaan lapsen kanssa, onko se taistelua vakavasti sairaan lapsen kanssa vai normaalia lapsiperheen elämää terveen lapsen kanssa?

 

Itse en ole sektiota kokenut, mutta jos joutuisin nyt kolmannen kanssa sektioon ni olisin äärettömän pettynyt. Ensinnäkin olisin täysin paniikissa koska mulla on piikkikammo ja pelkään leikkauksia.
Kyllä jokaisella on oikeus surra mikä surua aiheuttaa. Ainahan löytyy joku jolla asiat huonommin tai pahemmin, mutta ei se minun suruja pois vie.
Tietysti asian yli kannattaa yrittää, että ei menetä vauvan kanssa ihania hetkiä siksi, koska suree sellaista mille ei enää voi mitään.

 

minulla takana 2 synnytystä eka päättyi imukuppiauttoon ja toinen oli sektio perätilan takia(yllätys sellainen).
minä olen näitä synnytyksiä jonkin verran surrut vaikka lapset ovat syntyneet terveenä ym.
kyllähän sitä saa surra asiaa kun asiaa vaikka toisilla olisi rankempia kokeumksia tai tapahtumia.

 

No saahan sitä toki surra, mutta miksi jäädä asioihin roikkumaan?

Omalla kohdalla kaksi sektioon päätynyttä yritystä. Toisella kerralla pelkäsin sektiota etukäteen kuollakseni, koska esikoinen silloin 1v 5kk ja mietin, et miten ihmeessä selviän kotona kuukauden niin, etten saisi häntä nostaa/ottaa syliin.. No, sektioon mentiin. Leikkaussaliin mennessä olin kauhuissani ja pettynyt, mut sittenpä energia pitikin suunnata siihen, miten tästä selvitään. Hyvin selvittiin, äitini tuli avuksi. Terve vauva syntyi enkä tuota sektiota ole semmin enää miettinyt.

 

Vielä jäi mainitsematta yksi mielestäni aika oleellinen näkökulma tähän asiaan. Nimittäin se, miten äidit etukäteen suhtautuvat ajatukseen synnytyksestä. Joillekin on oikeasti "ihan sama" mitä kautta lapsi maailmaan tulee, eikä heille ole niin väliä onko vastassa alatiesynnytys vai sektio. Sitten on niitä, jotka nimenomaan haluavat ehdottomasti sektion koska eivät tahdo synnyttää alateitse. Ja sitten tämä kolmas ryhmä, eli äidit jotka mitä hartaimmin toivovat hyvin sujuvaa alatiesynnytystä.

Juuri tällaisille äideille - joihin itsekin kuulun - sektioon päätyminen voi olla karvas pettymys. Siinäkin on varmasti suuria eroja miten kauan ja millä tavoin ketäkin tuollainen pettymys surettaa. Ihminen ei valitettavasti voi itse valikoida tunteitaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus tunteisiinsa, eikä niitä pitäisi kenenkään toisen lähteä mitätöimään.

Vertailukohdaksi tähän sopisi hyvin tilanne jossa nainen on lapseton. Joillekin lapsettomuus on tietoinen valinta. Joillekin on suhteellisen yhdentekevää siunaantuuko lapsia vai ei. Ja joillekin lapsettomuus on hyvin arka ja kipeä asia. Siinäkin on eroja kuka sitä suree minkäkin verran ja miten pitkään. Itse ajattelin vuosikaudet etten halua lapsia lainkaan, mutta eipä olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä mitätöimään niiden tuttavien tunteita joille lapsettomuus oli kipeä asia.

 

tännehän oli tullut vastauksia.

Tuohon, ettei sairaan lapsen synnyttänyt äiti sure sektiota, mun täytyy kyllä sanoa, että sekin on ihmisestä kiinni, ne surut on vaan erilaisia.
Nimittäin juttelin äidin kanssa joka sai parantumattomasti sairaan lapsen sektiolla, johon päädyttiin kun synnytys pysähtyi. Ja kyllä tämäkin äiti suri sitä, ettei saanut kokea sitä synnytystä loppuun saakka.


Nyt kun on mennyt muutama kuukausi, niin en mä sitä synnytystä sure päivittäin jne, ennemminkin sitä yrittää unohtaa koko hässäkän, mutta tietyissä tilanteissa se tulee mieleen. Sen kuitenkin tiedän, että parempi maku mulle olisi siitä jäänyt, jos olisin käynyt kunnolla läpi tapahtuneen joko neuvolassa tai kätilön kanssa.
Kyllä mua edelleen välillä harmittaa pienet asiat, kuten se, että ensi imetys tapahtui vasta seuraavana päivänä, näin vauvan vain vilaukselta leikkaussalissa peittoon käärittynä jne... Tavallaan multa jäi väliin vauvan ensimmäiset, tai melkeimpä ensimmäinen vuorokausi.