onko sektioon päättynyttä synnytystä oikeus surra?

Tottakai sairaankin lapsen äiti voi surra sektiotaan, edelleen MINULLA ei siihen ollut tarvetta.

 

Saa sitä surra. Itse onneksi ehdin käsitellä pettymyksen ja surun tunteet jo ennen sektiota, koska siitä ruvettiin puhumaan noin kuukausi ennen la:a. Esikoinen oli perätilassa eikä häntä saatu käännettyä, joten sovittiin vain leikkauspäivämäärä. Olisin ehdottomasti halunnut alatiesynnytyksen, tai siis olin aina kuvitellut, että jos lapsia saan, ne syntyvät alakautta. En voinut kuvitella, että tarvitsisin sektiota, koska en pelkää synnytyskipua tms. Järkytys oli suuri, kun sektiosta ruvettiin puhumaan.

Nyt on toinen lapsi tulossa (la noin kuukauden päästä) ja synnytystapa-arvio on parin viikon kuluttua. Toivon alatiesynnytystä, koska lapsikin on raivotarjonnassa, mutta olen yrittänyt pitää mielen avoimena myös sektiolle. Sitä en haluaisi, mutta jos lantio todetaan liian ahtaaksi tai lapsi liian isoksi lantioon nähden, niin eihän siinä muukaan auta. MAhdollisimman turvallisesti kuitenkin haluan lapseni maailmaan.

 

Eiköhän jokaisella ole oikeus surra niitä asioita joista kokee sitä surua? Tietenkin jos asiaa jää ihan hirveästi vaivaamaan, voi olla hyvä jossain vaiheessa miettiä onko se oikeasti kaiken sen surun arvoinen vai voisiko jo päästää pikkuhiljaa irti.

Kotiäiti keskisuomesta kuvasi tuossa mielestäni hyvin asiaa, eli se suru mitä sektioon joutumisesta tuntee on varmasti suhteessa siihen miten ylipäätänsä on alunperinkin suhtautunut sektioon/synnyttämiseen. Itse kuulun tähän ryhmään joka ei ole koskaan halunnutkaan synnyttää ja on aina salaa (ja välillä julkisestikin) toivonut sektioa. Siksi luonnollisesti kummankaan lapsen kohdalla nuo sektiopäätökset eivät tuntuneet musertavilta. En ole menettänyt mitään sellaista kokemusta minkä olisin halunnut käydä läpi ja kun sektiot vielä sujuivat hyvin kummankin kohdalla, en koe jääneeni mistään paitsi.

Tottakai tilanne on täysin erilainen äidillä joka on aina halunnut synnyttää lapsensa alakautta - ehkä jopa mahdollisimman luomusti muutenkin - ja ajatuskin sektiosta on ahdistanut ja pelottanut. Tältä äidiltähän on sektiossa viety pois se tärkeä kokemus ja hän on joutunut vielä läpikäymään jotain mitä ei olisi ikinä halunnut kokea. Tottakai hänellä on oikeus surra tätä.

Mitä tuohon terve lapsi/ sairas lapsi vastakkainasetteluun tulee niin toki silläkin on merkitystä. Äidille jonka lapsi sitten syntyy siinä sektiossa sairaana tai vammaisena luonnollisesti nousee suurimmaksi suruksi ja huoleksi lapsen vointi. Tottakai siinä sektio pienempänä pahana jää taka-alalle, harva varmaan vakavasti sairaan lapsensa vuoteen ääressä jaksaa itsekä sitä kuinka kamalaa oli joutua sektioon. Tuon pettymyksen tämä äiti saattaa kohdata sitten myöhemmin, ehka seuraavan raskauden yhteydessä tai kun lapsen tila on vakiintunut. Mutta sille terveen lapsen saaneelle äidille se sektioon joutuminen on varmaan se suurin epäkohta sillä hetkellä.

Ja lopuksi ihmiset on erilaisia, jotkut vaan ahdistuvat pienemmistä asioista kuin toiset ja toisaalta jollekin surussa kieriskely on tapa käsitellä asiaa ja päästä siitä yli.

 

Hei, tottakai sitä saa surra, mutta toisaalta kannattaa muistaa, ettei niitä turhaan tehdä. Sektio on kuitenkin niin suuri leikkaus, että sen tekoon on aina painavat syyt. Tärkeintä on kuitenkin että lapsi on elossa. Jos lapsi selviää elävänä, niin loppujen lopuksi synnytystapa ei ole se kaikkein tärkein asia.

R

 

Mua ihmetyttää, miksi sitä pitäisi surra. Aina on painava syy, miksi sektioon päädytään. Kyseessä on kuitenkin sinun ja vauvasi elämä. Miksi surra sitä, että lääkärit päättävät tehdä asian toisin kuin ajattelit pelastaaksesi jomman kumman tai molemmat. Ehkä pitäisi olla onnellinen, että on mahdollista saada sektio. Mikä olisi vaihtoehto? Ehkä sektio ei ole toivottu, mutta minusta tärkeintä pitäisi olla sen lopputuloksen. Jos lopputulos menee pieleen, niin sitä saa surra. Nauti mieluummin lapsestasi kuin käytät energiaa turhaan - tapahtunutta et voi muuttaa, ymmärtää voit.