Onko täällä naisia, jotka ovat muuttaneet elämäänsä?

Saatan kysyä tätä jo toista kertaa, mutta kyse on siitä että kaipaisin vertaistukea ja rohkaisua omalle yritykselleni.

Eli vaihdoitko alaa? Miten reagoi perhe, talous, puoliso, vanhemmat, sinä itse? Tuliko ero? Miten pääsit eroon hankalasta suhteesta, mitä hyvää sen myötä tuli?

Minä en nimittäin jaksa enää. En vain uskalla luovuttaa, mutta todennäköisesti kuolen kohta tilanteeseeni. Käsi on tulehtunut, iho. Stressaan työtäni, joka vaatii enemmän kuin mihin minut on luotu ja annettu koulutus.

Mieheni ei ymmärrä, ei halua jutella. Ja kaikkein pahinta on ettei minulla ole naisystävää jonka kanssa jutella jostain muusta kuin työstä. Mieheni on nimittäin nyt jossain semmoisessa vaiheessa, että kaikki aloittamani keskustelunaiheet ovat painostusta, rahanmenoa tms. APUA!

Mitä minä haluan: että minun olisi hyvä olla sydämessä. Tietäisin tekeväni hyvää ja oikein. Haluaisin oppia, koska lapseni ovat nyt koulussa -minua kiinnostaa kasvatustiede, ehkä psykologiakin jollain tavalla muttei mitenkään filosofisesti. Joskus olen ajatellut, että haluaisin tutkia jotain tai opettaa...jopa ehkä uusia hoitajia!

Mutta en uskalla irrottautua! Pelkään mieheni synkkää olemusta ja kurttuja otsalla, ärsyynnyn kun hän elää ja minä en jaksa työn jälkeen kuin miettiä, että teinköhän taas ja mitä? Onko raha tähän ainut syy, ettei hän päästä minua? Hän haluaa minun olevan vaikka onneton, kunhan olen tässä lähellä ja tienaan, vaikka hän tienaa minua enemmän.

Pitääkö mies jättää? Onko meillä mitään yhteistä? Mistä nämä asiat voi selvittää? Miten voi jutella kun toinen vain sanoo, että yritetään nyt ja olisitko hiljaa Urholla alkaa matsi...

Minä en jaksa olla hiljaa, mutta nyt oikeastaa vaan alkaa itkettää. Olenko minä tuhma nainen, kun en ole onnellinen mistään niinkuin mieheni sanoo: "sinä et ole ikinä tyytyväinen." Kovasti haluaisin olla.

Anteeksi vuodatus, jos joku on kokenut samaa kuin minä niin kiitos kommenteista. Minä olen itseasiassa onnellinen lapsista ja miehestäkin silloin kun menemme yhdessä luontoon ja olemme yhdessä. Että kyllä minä jostain.

 

miten jaksat kirjailla noin paljon? jaa, enpä paljokaa oo elämääni muuttanut... :xmas:

 

Hankin ensin hyvän koulutuksen ja työn, jota todellakin haluan tehdä. Sitten vasta perheen. Ymmärrän, että ahdistaa. Mutta tosiasia kuitenkin on, että pienten lasten äidin on vähän vaikeaa alkaa ottamaan elämässä ihan uutta suuntaa. Oletko miettinyt mihin paineeseen miehesi joutuu, jos lähdet opiskelemaan? Hän joutuu raatamaan hullun lailla elättääkseen teidät, ja myös sinulla (lainkin mukaan) on velvollisuus osallistua perheenne elatukseen kykysi mukaan.

 

Ehkä kannattaa tosiaan kuunella sydämensä /intuitionsa ääntä ja seurata sitä.

 

Itse olen tehnyt täyskäännöksen parikin kertaan elämässä. Ensimmäinen oli kun muutin ulkomaille ihan tosta noin vaan. Sitten tietenkin paluu Suomeen.
Ja kolmantena tulee mieleen kun päätin vaihtaa alaa ja aloin 25-vuotiaana lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Opiskelija elämää tässä vietetään melkein kolmekybäsenä mutta mä vaan en jaksa tuhlata elämää jossitteluun ja voivtteluun. Olen kyllä kyennyt tekemään ohella osa-aikaisesti töitä sillä asuntolainaa on aika hurjasti.

 

Hankala tilanne. Minä haluaisin vielä opiskella mutta mies ei halua minun opiskelevan ja ymmärrän sen täysin. Meillä on uusi rakennettu talo, pari pientä lasta ja ihan kiitettävästi velkaa. Meidät on tällä hetkellä pelastanut se, että pystyin vaihtamaan työpaikkaa, jonka kautta kaikki työhön liittyvä on ainakin vähäksi aikaa "uusilla urilla".

 

Minulla on vähän sama tilanne. Hyvin vähän
Minulla ei ole ammattia, ei minkäänlaista koulutusta. Haaveammattini vaatisi todella monta vuotta koulutusta. Talous ei anna kuitenkaan periksi siihen.
Toinen haaveammattini on yrittäjyys että voisin olla myös kotona. Haluaisin olla kotiäiti ja yrittäjä yhtäaikaa. Jotenkin vain tuntuu ettei tunnit päivässä riittäisi niihin molempiin.
Mies haluaa että lähden töihin että saisimme enemmän rahaa. Kuitenkaan ilman koulutusta pienellä paikkakunnalla ei sitä työtä noin vain löydä. Etsinyt ja kysellyt olen, mutta korkeintaan 2 pvä kuukaudessa olisi ns. keikkahommia, ei se vielä meidän tuloja rikastuta!
Helppo on miehen käskeä töihin kun itse on voinut opiskella työnsä ohella vaikka pieniä lapsia onkin ollut. Ei kotiäiti niin vain opiskele pienten lasten kanssa. Mies on voinut lukea koulujuttujaan rauhassa vaikka toimistollaan. Missäs minä lukisin?
Miehen elämää on työ ja tulot.
Minun elämää on lapset, kodin laitto, siivous, pyykkäys, ruuanlaitto, sairaiden lasten hoito, koulu läksyissä auttaminen, hammaslääkärissä käynnit, neuvolassa käynnit.... Ei ole aikaa mihinkään muuhun!
Näin ollen toisinaan käy mielessä: MITEN HELPPOA OLISIKAAN ELÄÄ IHAN YKSIN!

 

Itse olen tehnyt täyskäännöksen parikin kertaan elämässä. Ensimmäinen oli kun muutin ulkomaille ihan tosta noin vaan. Sitten tietenkin paluu Suomeen.
Ja kolmantena tulee mieleen kun päätin vaihtaa alaa ja aloin 25-vuotiaana lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Opiskelija elämää tässä vietetään melkein kolmekybäsenä mutta mä vaan en jaksa tuhlata elämää jossitteluun ja voivtteluun. Olen kyllä kyennyt tekemään ohella osa-aikaisesti töitä sillä asuntolainaa on aika hurjasti.

Onko sinulla lapsia?

 

Itse olen tehnyt täyskäännöksen parikin kertaan elämässä. Ensimmäinen oli kun muutin ulkomaille ihan tosta noin vaan. Sitten tietenkin paluu Suomeen.
Ja kolmantena tulee mieleen kun päätin vaihtaa alaa ja aloin 25-vuotiaana lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Opiskelija elämää tässä vietetään melkein kolmekybäsenä mutta mä vaan en jaksa tuhlata elämää jossitteluun ja voivtteluun. Olen kyllä kyennyt tekemään ohella osa-aikaisesti töitä sillä asuntolainaa on aika hurjasti.

Onko sinulla lapsia?

Kaksi.

 

Silmukka saako kysyä minne päin maailmaa silloin muutit?

 

Minulla on hyvä koulustus, mutta olen tahtomattani joutunut esimiestehtäviin oman työni ohessa, kaikesta kun säästetään. Minulla ei ole johtamisen koulutusta, enkä saa palkkaa henkilöstöhallinnnon tehtävistä. Olen aina ollut liian kiltti -SIIS liian kiltti. Vasta nyt reilu kolmekymppisenä olen tajunnut tuon. Meillä on kaksi koululaista, mieheni on hyvässä työssä -hänen oma aikansa lisääntyisi, jos opiskelisin. Meillä on omaisuutta, on velkaakin -mutta ei paha tilanne.
Mieskin on sanonut, että en saa mennä kauas -se olisi avioeron paikka. Hän ei pysty luottamaan -opiskelemaan lähteminen vaatisi 50-100km yhdensuuntaista matkaa ja ehkä omaa autoa. Pääsisin lasten luo illaksi ja todennäköisesti minulla olisi paljon etäpäiviä. Mutta myös uusia ystäviä, opiskelukavereita. Jopa miesopiskelukavereita...katsokaas kun ensimmäisestä työpaikasta jouduin luopumaan miehen mustasukkaisuuden takia -oli liikaa miehiä. Vaikken minä mitään niiden kanssa tehnytkään.

Mutta elämä on. Hei tiedoksi kaikille, minä aloitin harrastuksen miehen murinoista piittaamatta. Ehkä tämä on se askel...Kaikilla asiat eivät ole niinkuin kaikilla, monet naiset elävät hellan ja nyrkin välissä ja minun on vain todettava että olen ollut yksi heistä, vaikka mieheni on paljon sietänyt minuakin, eihän kaikki ole hänen vikansa. Ilman minun alkuperäistä alistumista ei oltaisi tässä onnettomuuden suossa.

Minä tykkään kirjoittaa paljon. Kun kukaan ei minua kuuntele.

 

Silmukka saako kysyä minne päin maailmaa silloin muutit?

Olen asunut pidemmän aikaa Briteissä ja Portugalissa. Muutaman kuukauden visiittejä muuallakin =)

 

Se, että on onnellinen miehen kanssa kun liikkuu ulkona perheen tykö, ei mielestäni ole riittävä peruste suhteen jatkamiselle. Tosin luokittelen toimivaan parisuhteeseen senkin, että ihminen on vapaa tekemään mitä haluamaan - sinun tapauksessasi opiskelemaan. Itse en tilanteessasi kestäisi, jos mies ei keskustelisikaan asiasta niin lähtisin läiskimään. Nimim. kokemusta on :xmas:

 

Kyllä mä sinuna Frau Maria ainakin alkaisin valmistautumaan pääsykokeisiin ja osallistuisinkin niihin. Ainahan voi olla ottamatta opiskelupaikkaa.Mutta ota ainakin tämä ensimmäinen askel..
Ja ne ihanat,komeat nuoret miespuoliset opiskelukaverit ovat kieltämättä mukava lisä. Niin mukavia että kaksi heistä tavattuaan on myös mieheni ystävystynyt heidän kanssaan alkumurinoitten jälkeen

 

Minäkin voisin sanoa että muutaman kerran olen muuttanut elämääni sillä minäkin olen muuttanut ulkomaille aikoinaan tuosta noin vaan ja sitten miehen kanssa ollaan asuttu monessakin maassa ja viimeisin muutos oli koko perheenä yhdessä kun päätimme lähteä miehen mukaan kun hän aloitti yrittäjä hommat 400km päässä kaikesta tutusta ja turvallisesta.Meilläkin on lapsia ja uutta elämää koko ajan tässä eletään ja en kyllä vaihtaisi mitään pois.On sitten vanhana mitä miettiä ja muistella.

 

Kyllä minä opiskelemaan lähden. Ensin aloitan tämän harrastuksen ja opettelen sanomaan EI. En tee tuota, itse asiassa tänään työpalaverissa jouduin sihteeriksi, mutta kieltäydyin jäämästä ylitöihin kirjoittamaan muistiota. (Muutos on siis tapahtunut sisälläni!)

Pitää maistella elämää...kiitos kommenteista, kyllä ne vähän potkua antoivat. Liika kiltteys ei ole yhtään hyväksi, siihen pitää jo meidän omat tyttäret opettaa. Tästä alkaa uusi sukupolvi.

Jaa-a pysyykö mies mukana? Se jää nähtäväksi, ehkä pieni kilpailu ei ole pahasta sekään.

Olenkohan minä maailman ainut nainen, joka on näin kiltti? Tai jaksanut olla näin kauan? Ja miksi onnellisuus on miehelle uhka? Ehkä hän on tottunut ainaiseen onnettomuuteeni, ehkä onnellinen nainen on vieras?

 

Hei kaivapa kirjastosta sellainen kirja kuin "Miehet jotka vihaavat naisia, naiset jotka rakastavat heitä. Kirjailija on Susan Forward."

Luin tämän juuri ja se avasi silmäni niin monille vääryyksille omassa suhteessani. Kirjan nimi on kärjistetty, siinä ei puhuta narsisteista vaan aivan tavallisista miehistä joissa on julma, epäempaattinen puoli vaikka he pystyvät myös hellyyteen, niistä miehistä joilla on kuin kaksi puolta.

Oikeasti, yritä löytää ja lukea vaikka salaa.

 

Itselleni tuli kerran tilanne, kun mies lähti (toisen naisen matkaan) ja jäin yksin lasten kanssa. Olin hieman masentunut ja työtön. Sain välttävän työpaikan heti, kun olin epätoivoinen ja hain työpaikkaa raivokkaasti. Myöhemmin sain työssäni ylennyksen, ja talouskin kohentui. Parin, kolmen vuoden kuluttua "kriisistä" aloin olla elämäni vedossa! En vaihtaisi päivääkään takaisin entiseen ja elämäni, itsetuntoni sekä elämänlaatuni on kaiken kaikkiaan parempi. Suureksi osaksi se johtuu henkisen väkivallan loppumisesta, jota koin avioliitossani. Tuskin olisin uskaltautunut kuitenkaan repimään muutosta itse, olisi ollut liikaa riskejä. Loppujen lopuksi kaikki päättyi hyvin; luoja siunatkoon pettäviä selkärangattomia miehiä! ;-)

 

ei taida sun profiili pitää paikkaansa? reilumies? ei siltä vaikuta. ystävän kanssa huplatus? eihän sulla ole ystäviä joiden kanssa puhua kaikesta, kirjotit ainakin

 

Olenkohan minä maailman ainut nainen, joka on näin kiltti? ,,,?

Miehesi taitaa olla liian kiltti.(?)

 

ei taida sun profiili pitää paikkaansa? reilumies? ei siltä vaikuta. ystävän kanssa huplatus? eihän sulla ole ystäviä joiden kanssa puhua kaikesta, kirjotit ainakin

Ethän sä tiedä mitä on huplatus.

Halaisitko?

 

Mä olin kolmenkympin paremmalla puolella, kun päätin päästä eroon kiltintytönsyndroomastani. Se ei ollut ihan helppoa ja suututinkin suurimman osan läheisistäni sillä, etten ollutkaan aina muiden käytettävissä. Kummasti ne kaikista läheisimmät ihmiset siihen kuitenkin sopeutuivat eikä pysyviä välirikkoja tullut kuin muutamaan ystävään.

Alaa vaihtamaan lähdin 38-vuotiaana. Olihan se tavallaan hyppy tuntemattomaan. Irtisanoa itsensä vakituisesta työstä ja alkaa tehdä jotain, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt. Päivääkään en ole alanvaihdostani katunut, vaikka talous menikin pariksi vuodeksi tiukille.

Olen joskus ennen lapsia elänyt parisuhteessa, joka alkoi käydä ahdistavaksi sen vuoksi, etten koskaan voinut etukäteen tietää, mistä suunnasta taas tänään tuuli ukon päässä puhaltaa. Musitan, miten töistä kotiin tullessani ja avainta kotioven lukossa kääntäessäni teki mieleni kääntyä kannoillani ja mennä takaisin työpaikalle. Päivän mittaan kertynyt hyvä tuuleni katosi askel askeleelta, kun kävelin kotia kohti. Miehessä ei sinällään ollut mitään varsinaista vikaa...ei siis ollut juoppo eikä väkivaltainen tai muutakaan sellaista... mutta mä en lopulta enää jaksanut katsoa sitä pessimisti-Perttiä vaan paiskasin ukon mäkeen ja jatkoin omaa elämääni.