dapadapaduu
Mietin mielessäni että onko parisuhteeni ihan normaali. Olen ollut muutamassa pitkässä parisuhteessa ja tässä nykyisessä noin vuoden joten kokemukset edellisistä suhteista alkavat painua jo unholaan, ja mietin että olenko vain niin herkkä että otan kaiken itseeni vai onko parisuhteeni oikeasti vähän rempallaan.
Mieheni on sosiaalinen, hivenen päälle kolmikymppinen hyvätuloinen "tavallinen mies". Kavereiden, sukulaisten yms seurassa oikea unelmamies, todella kohtelias, miellyttävä ja hauska. Kuitenkin kun jäämme kahdestaan, mieheni naama suorastaan venähtää kotimoodiin, tämä tarkoittaa sitä että hän on tosi räjähdysherkkä, jos ei kaikki mene mieliksi niin sitten suuttuu. Asumme mieheni omistamassa asunnossa, hän osti asunnon uutena noin kolme vuotta sitten eli ennen kuin me tapasimme. Hän on todella tarkka siitä miltä hänen kotonaan näyttää, vaikka minäkin olen kuitenkin jo asunut täällä noin puoli vuotta. Muutamia huonekaluja on minun, piensisustusta vähän enemmän, mutta kaikki isot huonekalut, elektroniikka yms on miehen ja siihen minulla ei ole sananvaltaa. Mies on tarkka esim siitä että asunnossa on yhtenäiset verhot, joten verhoja en ole saanut vaihtaa, vaikka tämä on oma kotini... Mies ei anna periksi oikeastaan missään, kun hän on mieleisensä sohvapöydän ostanut niin asiaan ei ole mitään sanomista, vaikka vihaan kyseistä sohvapöytää ja olen tehnyt sen selväksi. Sama koskee tv-tasoa, sohvia, ruokapöytää yms. Kaikki on hänelle niiin rakkaita kapistuksia ettei minulla ole sananvaltaa. En maksa miehelleni vuokraa, mutta maksan ruokaostokset, puolet sähkölaskusta ja osallistun hankintoihin.
Mieheni on nalkuttaja pahimmasta päästä. Koska asunto on hänen, hänellä on valta kaikkeen. Minua käskytetään tekemään milloin mitäkin, hän ei itse todellakaan voi esim siivota keittiötä tai täyttää tiskikonetta vaan käskee minua tekemään kaiken. Joskus hän saattaa nukkumaan mennessäkin alkaa jäkättämään kuinka keittiö on siivoamatta ja uskokaa tai älkää, se keittiö pitää mennä siivoamaan heti, vaikka keskellä yötä. Hän voi itse jättää omat tavaransa levälleen mutta jos minun tavaroitani on muualla kuin niiden oikeilla paikoilla, saan siitä varmasti kuulla. Hänelle tuntuu olevan kummallisen tärkeää että tottelen häntä, tuntuu kuin olisin joku sätkynukke. En tunne oloani kotoisaksi, olen jatkuvasti varpaillani ja mietin että mitä minulta on jäänyt tekemättä, mistä hän seuraavat raivarit vetää.
Mies on luonteeltaan kehuskelija, kehuu siis kaikella omistamallaan ja kaikella mitä on tehnyt ja saanut aikaiseksi elämässään. Hän osaa ujuttaa tämän omahyväisyytensä normaaliin keskusteluun niin että vastapuoli alkaa ihailemaan miestä sokeasti. Tällä tavoin hän on saanut mm. isäni aivan totaalisesti koukkuunsa ja kerran riidellessämme hän sanoikin että jos uskallan mennä sanomaan hänestä mitään isälleni, hän saa isänikin kääntymään minua vastaan. Äitini on ymmärtänyt jutun juonen ja ei pidä miehestäni.
Saan kotona jatkuvasti kuulla kuinka olen laiska, aikaansaamaton ja epäsiisti. Hänen mielestään olen naurettava, säälittävä ja vaikea ihminen. Hän ei tule läheistensä kanssa kovin kummoisesti toimeen, äitinsä ja isänsä pelkäävät mieheni käyttäytymistä ja siksi tekevät kaiken hänen mielensä mukaan, mies siis pompottaa äitiään ja isäänsä jatkuvasti joka asiassa ja vanhemmat eivät uskalla sanoa mistään hänelle vastaan vaan tottelevat kiltisti.
Mieheni osaa olla myös ihana ja kiva, mutta tuntuu kuin hänellä olisi kaksi persoonaa.
En yksinkertaisesti jaksa enkä halua olla näin alistettu, itsevarmuuteni ja koko oma persoonani valuu koko ajan unholaan, olo on kuin olisin lapsi ja vieraana talossa josta jo haluaisin lähteä omaan kotiin.
Onko teillä kokemuksia tällaisista miehistä? Onko suhteella mitään mahdollisuuksia onnistua? Mitä hittoa teen?!
Mieheni on sosiaalinen, hivenen päälle kolmikymppinen hyvätuloinen "tavallinen mies". Kavereiden, sukulaisten yms seurassa oikea unelmamies, todella kohtelias, miellyttävä ja hauska. Kuitenkin kun jäämme kahdestaan, mieheni naama suorastaan venähtää kotimoodiin, tämä tarkoittaa sitä että hän on tosi räjähdysherkkä, jos ei kaikki mene mieliksi niin sitten suuttuu. Asumme mieheni omistamassa asunnossa, hän osti asunnon uutena noin kolme vuotta sitten eli ennen kuin me tapasimme. Hän on todella tarkka siitä miltä hänen kotonaan näyttää, vaikka minäkin olen kuitenkin jo asunut täällä noin puoli vuotta. Muutamia huonekaluja on minun, piensisustusta vähän enemmän, mutta kaikki isot huonekalut, elektroniikka yms on miehen ja siihen minulla ei ole sananvaltaa. Mies on tarkka esim siitä että asunnossa on yhtenäiset verhot, joten verhoja en ole saanut vaihtaa, vaikka tämä on oma kotini... Mies ei anna periksi oikeastaan missään, kun hän on mieleisensä sohvapöydän ostanut niin asiaan ei ole mitään sanomista, vaikka vihaan kyseistä sohvapöytää ja olen tehnyt sen selväksi. Sama koskee tv-tasoa, sohvia, ruokapöytää yms. Kaikki on hänelle niiin rakkaita kapistuksia ettei minulla ole sananvaltaa. En maksa miehelleni vuokraa, mutta maksan ruokaostokset, puolet sähkölaskusta ja osallistun hankintoihin.
Mieheni on nalkuttaja pahimmasta päästä. Koska asunto on hänen, hänellä on valta kaikkeen. Minua käskytetään tekemään milloin mitäkin, hän ei itse todellakaan voi esim siivota keittiötä tai täyttää tiskikonetta vaan käskee minua tekemään kaiken. Joskus hän saattaa nukkumaan mennessäkin alkaa jäkättämään kuinka keittiö on siivoamatta ja uskokaa tai älkää, se keittiö pitää mennä siivoamaan heti, vaikka keskellä yötä. Hän voi itse jättää omat tavaransa levälleen mutta jos minun tavaroitani on muualla kuin niiden oikeilla paikoilla, saan siitä varmasti kuulla. Hänelle tuntuu olevan kummallisen tärkeää että tottelen häntä, tuntuu kuin olisin joku sätkynukke. En tunne oloani kotoisaksi, olen jatkuvasti varpaillani ja mietin että mitä minulta on jäänyt tekemättä, mistä hän seuraavat raivarit vetää.
Mies on luonteeltaan kehuskelija, kehuu siis kaikella omistamallaan ja kaikella mitä on tehnyt ja saanut aikaiseksi elämässään. Hän osaa ujuttaa tämän omahyväisyytensä normaaliin keskusteluun niin että vastapuoli alkaa ihailemaan miestä sokeasti. Tällä tavoin hän on saanut mm. isäni aivan totaalisesti koukkuunsa ja kerran riidellessämme hän sanoikin että jos uskallan mennä sanomaan hänestä mitään isälleni, hän saa isänikin kääntymään minua vastaan. Äitini on ymmärtänyt jutun juonen ja ei pidä miehestäni.
Saan kotona jatkuvasti kuulla kuinka olen laiska, aikaansaamaton ja epäsiisti. Hänen mielestään olen naurettava, säälittävä ja vaikea ihminen. Hän ei tule läheistensä kanssa kovin kummoisesti toimeen, äitinsä ja isänsä pelkäävät mieheni käyttäytymistä ja siksi tekevät kaiken hänen mielensä mukaan, mies siis pompottaa äitiään ja isäänsä jatkuvasti joka asiassa ja vanhemmat eivät uskalla sanoa mistään hänelle vastaan vaan tottelevat kiltisti.
Mieheni osaa olla myös ihana ja kiva, mutta tuntuu kuin hänellä olisi kaksi persoonaa.
En yksinkertaisesti jaksa enkä halua olla näin alistettu, itsevarmuuteni ja koko oma persoonani valuu koko ajan unholaan, olo on kuin olisin lapsi ja vieraana talossa josta jo haluaisin lähteä omaan kotiin.
Onko teillä kokemuksia tällaisista miehistä? Onko suhteella mitään mahdollisuuksia onnistua? Mitä hittoa teen?!
