onko vaikuttanut parisuhteeseen?

me ollaan oltu mieheni kanssa ilman ehkäisyä jo puolitoista vuotta..
alussa olin aivan innoissani ja juttelin vauvoista yhdelle ystävälleni ja mieheni kanssa...
vauvaa ei kuulunut ja jokaikinen kuukausi oli kova pettymys, minkä täällä palstailevat tietysti tietävät hyvin..

no, kun olimme puolisen vuotta yrittänyt niin mieheni kosi kinua..päätimme mennä naimsiin ja noin..
oltiin tietysti onnellisia..
häiden aikaan olimme yrittäneet noin vuoden..
jotenkin on nyt elämä niin...en mä tiedä...hajalla..
siis että kun vauva ei tule ei sitten millään, niin tulee snaottua miehelle välillä pahasti ja niin hänkin minulle..
hän ei myönnä niinkään että riitelisimme paljon, ehkä ei juuri riidella mutta sanomista tulee todella usein..ja se sattuu..
olen jopa nyt vähän ihastunut toiseen..no en vähän vaan paljon..
en tiedä johtuuko tämä tästä lapsettomuudesta vai mistä...

ajattelen paljon tätä toista enkä jotenkin edes halua omaa miestäni..
nyt se on mennyt siihen että rakastelemme kun on otollinen aika, muuten ei.....

onko lapsen yritys saanut jonkun suhteen kariutumaan?
tuntuu niin pahalta että yhteinen haave ei ota toteutuakseen..

käy mielessä että eikö sitä ole tarkoitettu meille tulevan, ainakaan vielä..että pitäisikö nyt vain alkaa muuta ajattelemaan tai vaihtaa mies tai jotain..
kuten huomaatte,meidän suhteeseen tämä on vaikuttanut..

 

Moi.En nyt tiedä auttaako tämä sinua mutta kirjoitan nyt kumminkin mein lapsettomuuudesta.


Meillä yritettiin lasta 8v ja paljon mahtuu tuohon väliin mein elämästä. Avoliitossa asuttiin 4v ja kerran sen aikana kerittiin jo erilläänkin asua. Palattiin yhteen ja mentiin naimisiin. Lasta vaan ei kuulunut. (mulla poika ed suhteesta)

Aloitettiin elämämme uudestaan ja onnellisia oltiin. Mutta se yhteinen pikkuinen antoi vaan odotuttaa itseään. Suhteeseen alkoi tulla riitaa ja toisen loukkaamista. Ite halusin jo tauon ainaisiin riitoihin. Olin hakenut kursseille aiemmin jo ja satuin sitten pääsemään. Lähdin pojan kas toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kurssi kesti n 10kk.tta. Aluksi me kävimme joka toinen vko.n loppu miehen luona ja joka toinen vko.n loppu mies tuli mein luo.

Sitte tuli anoppi väliin... Olin huono vaimo ja huono äiti.. Suhteemme alkoi kariutumaan ja joulun alla kun olimme taas mieheni luona niin mies oli aika outo.. Puhelin äänettömällä ja viestiä puski koko ajan. Sain tietää että hällä suhde toisen kans ja silloin meidän tapaamiset harveni.

No, kurssi loppui ja muutimme takaisin miehen luo ja yritettiin rakentaa elämäämme uudelleen. Aloitettiin ivf hoidot ja ensimmäinen ei onnistunut ja hoito oli minulle aika rankka joten en voinut heti kokeilla uudelleen vaikka piikityksiä ei olisi ollutkaan. Taas alkoi mennä huonosti ja lisäksi sain tietää että miehellä ollu kaks eri suhdetta sinä aikana kun olin opiskelemassa. Tuli sitten avioero.

Oltiin yli vuosi erillään ja molemmat eli tahoillaan. Rakkaus roihahti uudelleen välillämme ja nyt on lapsikin tulossa. Helmikuussa olisi la. Saa nähdä mitä tämä nyt tuo tullessaan välillä on tietty niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta vielä ollaan niistä selvitty. Ja varsinkin kun minulla nämä hormoonit heittelee aika rajusti laidasta laitaan.....

ollaan tässä mietitty näin jälkeen päin että lapsettomuus koettelee aika rajusti parisuhdetta. Varsinkin sellaista jossa kumpikin käsittelee lapsettomuuden yksin omalla tavallaan. Mekin yritettiin alussa puhua tästä mein lapsettomuudesta mutta yleensä se päätyi riitaan ja toisen syyttelyyn.


Jaksamisia sinulle mitä sitten päätätkin tehdä. :hug: :hug:

 

kokemusta on...
musta tuntuu että täällä tulee ero :'(
mä olen kovin tunteellinen ihminen, suren... itken...
mieheni kylmä ja itsekäs. ei osaa lohduttaa... ei halua. keskenmenosta seuraavana viikkona totes et hei siitähän on jo 4pvää...
ollaan niin eri aalto pituuksilla. riidellään ihan koko ajan. tääkin kuu on menny vaan helvetin stressi sumussa ja toistemme piikkittelyssä. en tiedä enää välitänkö tarpeeksi... siis mä en tiedä! nytkin itkettää toi itsekäs pa*ka!!!
tuolla on kun ei mitään ja taas riidelty koko päivä. ei taida mitään tulla... voimia sinulle ap!!

 

musta olis kiva vaihtaa kuulumisia vaikka sähköpostin muodossa..jakaa mietteitä...onnistusiko se "vieraan" kanssa?

 

Meillä tää lapsettomuusprosessi on kestänyt nyt viidettä vuotta ja rankkaa on ollut. Aikanaan kun naimisiin mentiin niin aina ajattelin että meitä ei erota mikään, oltiin niin onnellisia. Sitten alkoikin tää lapsettomuusrumpa ja nyt viimeisen vuoden aikana on ollut erityisen rankkaa kun tammikuussa meidän hartaasti odotettu pienokainen kuoli kohtuun. Koko ajan on tuntunut siltä että tää tilanne (lapsettomuus/keskenmeno) on ollut niin että minä vastaan muu maailma. Mieskin tuntuu katselevan kuin sivusta. Sitä on vaan niin yksin surun ja ahdistuksen kanssa.

Mut asiaan eli parisuhteen tilaan. Kuten yllä mainitsin niin tää vuosi melkein selätti mut mutta lähdin sitten syksyllä opiskelemaan ja tuntuu jotenkin kuin olisin herännyt henkiin uudelleen. Päätin lopettaa sittenkuin-elämän ja alkaa elämään tätä elämää. Minun elämää ja minua varten. Olen laihtunut ja ostanut uusia vaatteita ja itsetunto on noussut roimasti. Koulussa saan loistaa älyllisesti ja olla nainen, vastapainona sille ahdistuneelle ihmiselle mitä olen niin kauan jo ollut. Olen muutenkin pohtinut tätä elämäni tilaa ja muistellut niitä nuoruuden unelmia mitä mulla on ollut. Niin moni niistä on jäänyt toteuttamatta.
Elämääni on kävellyt myös mies, jonka mielestä olen haluttava ja ihana.Lähes täydellinen nainen.( ironista sillä lapsettomuuden syy on minussa) Kaikki on niin huoletonta. Emme ole tehneet mitään, olen kertonut olevani naimisissa mutta jo hänen ajattelunsa saa mut säteilemään.

Koko pakka on mennyt sekaisin. Hoidot pitäis käynnistää taas keväällä todenteolla ja itse en ole ollenkaan varma enään että haluaisinko olla raskaana juuri nyt. Tai tietenkin haluaisin mutta jotakin on muuttunut.
Tosi sekavaa tää mun teksti mut tää juttu ei ole auennut vielä ihan mullekkaan. Kiitoksia kuitenkin aiheen aloittajalle että nosti ns. kissan pöydälle. Kiitos että en taaskaan paini yksin näiden asioiden kanssa.

 

näköjään teillä muilla on tuota yritystä hieman enemmän takana kuin meillä mutta jostainhan tuo pitkä aikakin alkaa....

meillä itseasiassa kanssa on niin että kun tätä vaavia ei alkanut kuulua niin otin vastaan aika haastavankin työnkuvan kun sitä minulle tarjottiin..
joudun olemaan jonkinverran pois kotoa, mutta öitä joudun olemaan posi vain noin kerran/2kk
mies on monesti sanonut että miten nyt noin ja että jos se vauvakin tulee jne jne jne.
pelkää että löydän jonkun toisen..on sen sanonutkin ja yritän sitten sanoa että haluan elämältä nyt jotain enemmän mutta ei hän ymmärrä..

no tämä työhomma on kyllä sellainen homma että minut voi korvata toisella jos sikseen tulee mutta tykkään kyllä hurjasti homamsta
Siis tuntuu että eihän se elämä kaatusikaan vaikka ei tähän jamaan tulisikaan..

ja toisaalta aina kun ajattelee omaa lasta ja mitä sen kanssa saisi tehdä tai kun on muiden lapsien kanssa niin tulee mieleen että tottakai haluan lapsen..
Olisin niin mielelläni äiti ja tuki ja turva omalle pienokaiselle, ohjaamassa oikeaan...

Minkä ikäisiä olette?

minä olen 25 ja mieheni vuoden vanhempi...

 

Kai on tärkeää hakeutua ajoissa tutkimuksiin ja aloittaa hoidot. Ja samalla olisi hyvä miettiä, mitä vaihtoehtoja on (jos esim. miehessä vika ja IVF/ICSI ei ala onnistua, kuinka kauan yrittää, vaiko löhteekö adoptioprosessiin tai lainasolujen käyttöön). Aika kuitenkin kuluu. Tietysti 25-v. voi odotella aika rauhassa verrattuna 35-v.

Lapsettomuus ahdostaa ja varmaan se uuden kumppanin katselu on samalla myös toivoa päästä pois tilanteesta ja ehkä saada kumppani, kenen kanssa lapsia voisi saada.

 

Laitan tähän vähän sekavana omakohtaista kokemusta:
Itse eronneena voin myös kertoa omalta osaltani, että kyllä se lapsettomuus parisuhteeseen vaikuttaa. Meillä tosin eroon vaikutti muukin ns. "erilleen kasvaminen". Mikä tarkoittaa suoraan sanoen itselleni tullutta 30-kriisiä ja elämättä jäänyttä nuoruutta (mitä piti sitten elää) ja miehellä pelkkää töihin panostamista. Tyhmää mutta tämä yhdessä lapsettomuuden kanssa (lasta yritetty n. 2,5 vuotta) johti sitten siihen, että erohan siitä tuli.

Aivan kuten jotkut edellisetkin kirjoittajat minäkin tunsin silloin, että olen lapsettomuus asian kanssa yksin. Mies tuntui suhtautuvan asiaan niin, että "mitä siinä olkein vouhkaat". Jälkikäteen ajatellet ehkä se olikin miehelle niin kova paikka, että hän suri asiaa vai hiljaa itsekseen? Eroaminen on kuitenkin niin kauheaan, että miettikää kaksi kertaa ja yrittäkää puhua miehenne kanssa. Jospa pystyisittekin tukemaan toisianne?
No aina se ei onnistu. Aina siihen ei kykene. Tiedetään.

Ymmärrän myös sen, että ihastuu toiseen mieheen.. niin kävi minullekin. Minulle joka en ennen sitä ollut koskaan vilkuillutkaan toisia miehiä. Erohan siitä meille mieheni kanssa tuli. Ihastukseni kanssa en ryhtynyt mihinkään mutta pian eron jälkeen tapasin elämäni suuren ihastuksen .. miehet johon sitten rakastuin ja nyt olemme avoliitossa.

Nykyisen avomieheni kanssa lapsensaanti yritys on taas päällä. Yritän olla tekemättä samoja "virheitä" toista kertaa ja olenkin itse avoimesti puhunut asioista ja peloistani. Näin olan saanut miehenikin puhumaan vaikka nykyinen mieheni ei tosiaankaan ole mikään varsinainen tunteistaan puhuja.

Eli ette ole ongelminenne ja tuntemuksinenne yksin. Elämä menee niinkuin menee. Jokaisella vain yksi elämä ja se kannattaa elää. Mutta jospa minun kokemuksista viisastuneena pystyisitte puhumaan miehenne kanssa ja/tai jollekin ammattiauttajalle? Itse en aikoinaan terapeutin tai psykologin puheille mennyt ja sitä kadun. Tässä yritän ottaa itseäni niskasta ja mennä puhumaan asioista nyt etten lopun elämää kanna näitä asioista turhan suurena taakkana mukanani.

Niin paraneeko asia miestä vaihtamalla? Itse olen tyytyväinen elämääni nyt ja rakastan nykyistä miestäni kovin paljon.... enkä koskaan enää haluaisi erota. Mutta asiat rohkeasti kohtaamalla olisin voinut olla onnellinen exänikin kanssa. Ilman lastakin kun voi elää tai adoptiotakin kannattaa miettiä. Tosin monille miehille adoptio tuntuu olevan pois suljettu vaihtoehto, ainakin ennen kuin ajatus kypsyy. Tällaista tämä elämä on...

 

Vaikuttaahan se, miten voisi olla vaikuttamatta, kun koko elämä muuttuu niin radikaalisti. Juostaan lääkärissä ja syödään erinäisiä lääkkeitä. Rahat menee tähän. Mekin oltiin ensin aivan umpi suossa ja ajttelin etten kohta pääse enää eteenpäin. Tuntui että on yksin. Suhteesta lähteminen tuntui joskus houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska silloin ei tarvitsisi käydä tätä läpi, vaikka vika siis on vain minussa. Siinä mielessä tyhmä ajatus. Sinnikkäällä puhumisella ollaan myös päästy siihen tilaan, että mies on minun paras tukiverkkoni ja teitysti toisinpäin. Itse olen sellainen että puhun kotona koko ajan tunteitani, mies taas tarvitsee ensin aikaa miettiä yksinään, ja jos puhumiseen yrittää pakottaa, niin menee ihan lukkoon ja perheriita on päällä. Silloin taas tulee sanottua mitä sattuu, puolin ja toisin. Ollaan jouduttu opettelemaan sitä, miten kunnioittaa toisen tapaa surra ja käsitellä asioita. Joskus on niin että minä sanon sen tuskan ulso, molempien puolesta, eikä miehen tarvitse kuin olla hiljaa ja halata. Itselläni on ollut opettelemista siinä, etten tulkitse välinpitämättömyydeksi sitä, ettei toinen osaa pukea pahaa oloaan yhtä tehokkaasti sanoiksi. ja miehen tietysti pitää opetella myös jossain määrin puhumaan. Tärkeää on myös se, että molemmilla olisi joku ulkopuolinen, jolle puhua. Hakekaa ammattiapua parisuhteen pelastamiseen, jos siltä tuntuu, että pelastaminen kannattaa. Kaikki suhteet eivät tietysti ole tarkoitettuja kestämään, ja edessä päin voi olla jotain onnellisempaa. Mutta itsensähän sitä vie joka suhteeseen, joten oma itsensä kannattaa hoitaa kuntoon, on sitten kenen kanssa tahansa. Minulle suhteesta lähteminen olisi ollut näin jälkeenpäin ajatellen ääliömäistä, sillä olemme todella kasvaneet yhteen ja nyt onnellisia kaikesta huolimatta. Itselleni lähtö olisi ollut vain pakoa asioiden käsittelystä. Jokaisen tilanne on tietysti erilainen.

 

Kyllä todellakin on. Ensin oli keskenmenot, sitten tärppiä ei vaan
kuulunut enää. Mies ei suostu tutkimuksiin tai hoitoihin. Oikeastaan
koko lapsettomuushoitoprosessi on kiinni miehestä, ja se tekee
todella toivottoman olon minulle. Olimme jossain vaiheessa jo
lähellä eroa, muttemme siihen sitten pystyneetkään. Mies sanoi,
että jatkon ehtona on se, ettei tarvitse mennä hoitoihin. Minä
valitsin sitten miehen lapsen sijaan. Tunsin, etten voi siinä
tilanteessa vain lähteä ja epäonnistua siis kaikessa: lapsen
saamisessa ja jopa avioliitossakin.
Eihän sitä naimisiin mennessä tiennyt, että lapsen saaminen tulisi
olemaan niin vaikeaa. :'(
Jollain tasolla ehkä vieläkin toivon, että mies antaisi minulle
"armoa" ja suostuisi sittenkin hoitoihin tai edes tutkimuksiin.
Sehän tässä painaa niin kovasti kun ei tiedä, missä on vika.
Toisaalta, jos mies suhtautuu asiaan noin kakaramaisesti, onko
edes järkeä saattaa sellaista ihmistä isäksi? Kaikkea tällaista olen
miettinyt.

 

musta ainakin tuntuu jotenkin hirmu pahalta tuollainen, että se oma kumppani menee ja laittaa jarrut päälle.. mä en ainakaan tiedä miten jaksaisin, jollei mies haluaisi lasta yhtä paljon kuin minäkin ja suhtautuisi tutkimuksiin (ja mahd. hoitoihin) avoimin mielin.. spermatestiä lukuunottamattahan hoidot kaikenlisäks (ainakin fyysisesti..) koskettaa lähinnä naista ja nainen se on, joka ne kaikki sivuvaikutukset ja muut ikävät asiat kropassaan ja mielessään kärsii.. mieluusti vaihtaisin sen yhteen masturbaatioon kupin kera.. :ashamed: senkin kun nykyisin voi hoitaa ihan oman kodin rauhassa..

koita vielä puhua miehesi kanssa ja saada hänet ymmärtämään myös sinun kantasi ja tunteesi. onko miehesi todella valmis luovuttamaan, eikö lapsi olekaan se mitä hän haluaa..?

toivon sulle todella paljon voimia jaksaa, tämä kun on rankkaa ilmankin.. :hug: :hug:

 

Tietysti on vaikuttanut parisuhteeseen.
Nykyjään kun hormoonit ovat pinnalla, ja lasta haluaisi kovasti. niin tulee kiukutelluksi turhasta. Välillä oikein haastaa riitaa, jotta saisi oman pahanolon pois. Kaikesta on selvitty, eikä mitään suurempaa ole ollut. En ole kertaakaan miettynyt lähteväni yhteisestä kodistamme, eikä ole ollut mielessäkään muita miehiä.
Meidän kohdalla ajattelen tämän kaiken vahvistavan meitä. niin paljon on ikäviä asioita vuoden aikana sattunut. siittäkin jo tietää suhteen lujittuneen.
en ikinä voisi kuvitella, että mieheni pyytäisi luopumaan lapsen hankkimisesta suhteen vuoksi.
Eikä hän sitä pyytäisikään, kun molemmat 100% mukana tässä.

Sinä joka luovuit miehesi takia hoidoista. Yrittäkää puhua asioista, ja miettiä mikä olisi hyväksi.
Sinua itseäsi voi joskus kaduttaa,harmittaa, ja voit syyttää itseäsi, siittä mistä olet luopunut miehesi vuoksi.

Jaksamisia

 

Meillä lapsettomuus ei ole vaikuttanut parisuhteeseen, liekö sitten siksi että sitä takana vasta kaksi vuotta.
Mies on sanonut että yhdessä ollaan vaikkei lasta ikinä saataisikaan ja se on kyllä tuntunut hyvältä, ei tarvi pelätä torjutuksi tulemista.
Paljonhan kuulee näitä erojuttuja ja onhan se ikävää että tällaisen asian tiimoilta ero tulee. Omalle kohdalle en pysty sitä ajattelemaan.

 

Meillä hoidot on vaikuttanut myös parisuhteeseen. "Vika" on minussa ja mieheni on ok. tarinani menee näin, aloitimme vaavihankkeen 03 ja ei alkanut kuulua mitään. Vuosi sitten menimme yhdessä väestöliittoon ja kummallakin oli yhteiset haaveet. Tuli kesä ja itte olin tosi maassa, ihastuin toiseen mieheen. Aviomieheni sai tietää tästä toisesta suhteesta, hoidot keskeytettiin. Loppukesästä muutimme erilleen ja haimme avioeroa. En kuitenkaan ollut onnellinen tämän toisen kanssa enää, välimme meni poikki. Saimme tilaisuuden puhua avioliitostamme, koska harkinta-aikaa oli vielä jäljellä. Sovinto tuli ja nyt vaavihanke on saanut uusia tuulia..

Näin jälkeenpäin ajatellen, meillä tämän tauon jälkeen on mennyt paljon paremmin kuin ehkä koskaan. Olemme toisillemme paljon avoimempia ja puhumme lapsettomuudestamme lähes päivittäin. Aiemmin se oli taustalla oleva mörkö..

:hug: ja tsemppiä kaikille.. :flower: =)

 

Meillä kuuden vuoden lapsettomuuden aikana asia ei vaikuttanut negatiivisesti suhteeseen. Mieheni sanoi että lapsettomuus ei vaikuta rakkauteen ja avioliittoon jonka on solminut minun kanssani ja lohdutti omalla tavallaan kun minulla oli vaikeita hetkiä. Omalla tavalla surimme ja kävimme asiaa läpi mutta ei annettu sen vaikuttaa meidän väliseen suhteeseen. Eipä käynnyt itselläkään mielessä missään vaiheessa ukkoa vaihtaa.