Olen ollut mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta. Hän on 39 v ja minä 29 v. Hänellä on kaksi lasta, joilla eri äidit. Tyttö, 7 v ja poika 13 v. Eli poika oli 6 v ja tyttö 6 kk kun aloimme tapailemaan. Suhteemme alkoi todella hidastempoisesti, koska mieheni oli hyvin varovainen. En myöskään tavannut lapsia ennekuin vasta n. vuoden kestäneen seurustelun jälkeen.
Lapset ovat meillä n. puolet kuukaudesta, tosin kun heillä on eri äidit eivät lapset aina ole keskenään samaan aikaan isällä.
Olemme asuneet saman katon alla virallisesti kohta kaksi vuotta, mutta ennen yhteenmuuttoakin elelimme hyvin tiiviisti miehen luona perheenä.
Mieheni tytärtä rakastan niin kuin voisin kuvitella omaa lasta rakastavani, olihn hän hyvin pikkuinen kun tapasimme. Olen siis vaihtanut vaipat, syöttänyt vauvamössöt ja seurannut taaperon kasvamista kouluikäiseksi söpölaiseksi. Mieheni ja tytön äiti ovat hyviä ystäviä, ja ovat kasvattaneet tytön yhdessä, vaikkeivat koskaan ole päivääkään asuneet yhdessä, käyden eläintarhoissa ja uimarannoilla ystävinä ja vanhempina.
Poikaa olen aina pitänyt "ihan kivana, hauskana tapauksena", ilman sen suurempia tunteita. Hän on joutunut kokemaan vanhempiensa riidat ja ollut välikappaleena vanhempiensa erossa. Äiti on todellakin käyttänyt poikaa pelinappulana. Tämä poika on kokenut kovia, koska hänen äitinsä toi heidän kotiinsa eron jälkeen useita eri isäpuoliehdokkaita, jotka useimmiten kohtelivat poikaa enemmän täi vähemmän kurjasti. Tälläkin hetkellä pojalla on ongelmia isäpuolensa kanssa.
Haluan korostaa vielä, että teini-ikäiseksi poika on kiva ja kiltti, herkkä ja hyvän mielikuvituksen omaava. Ei siis todellakaan mikään teinihirviö.
Kuitenkin... Hän saa minut raivon valtaan nykyään. Musta itsestä tulee oikea kauhea nalkuttava hirviöäitipuoli ja nipottava siisteysihminen, kun tartun kiinni joka ikiseen asiaan mitä poika jättää tekemättä. Hän on unohtelevainen ja jokseenkin saamaton. Mutta mieheni mukaan niin on pojan äitikin, josta malli on opittu. Huomaan nalkuttavani hänelle siitä kun jogurttipurkin pohjalle jää pari lusikallista jogurttia. Tai ihan sama mitä syö, aina on lautasella rippeitä. Sukat lentävät nukkumaan mennessä mihin sattuu. Housut tipahtavat kasaan lattialle. Kaiken hän jättää levälleen. KAIKESTA MAHDOLLISESTA TÄYTYY MUISTUTTAA TUHAT KERTAA JA SILTIKÄÄN ASIA EI MENE PERILLE. Seuraavalla kerralla täytyy taas muistuttaa samasta asiasta. Hän ei koskaan halua lähteä mihinkään tekemään yhdessä perheen juttuja, ja osaa olla muutenkin oikea vastarannan kiiski.
Minun sukulaisteni luokse ei koskaan voida lähteä kun poika on meillä, ettei hänellä vain ole tylsää. Eipä mieheni itsekään tosin innoissaan perheeni luona kyläile; Isä ja poika kun eivät kumpikaan ole kovinkaan sosiaalisia.
Kun hän herää, hän napsauttaa ensimmäisenä tietokoneen päälle ja alkaa pelamaan strategiapelejä. Pistää vihaksi. Mieheni taas ei välitä näistä asioita niinkään, koska viihtyy itsekin tietokoneella ja osaa olla myös aika suurpiirteinen. Mieheni huonot puolet ovat siirtyneet tuplana hänen pojalleen. Olen iloinen kun mieheni poika lähtee äitinsä luokse. Tulemme kuitenkin toimeen joten kuten. Tilanne ei ole aina ollut näin paha, päinvastoin. Ongelmani miehen pojan kanssa ovat kärjistyneet minun ja mieheni viimeaikaisten ongelmien myötä.
Tiedän olevani todella kalsea pojalle välillä, ja vihaan itseäni sen takia. Hän on kuitenkin vasta lapsi. Mieheni tytärtä taas aina odotan innokkaasti meille. Koen, että olemme onnellinen perhe mieheni tyttären kanssa, jonka arkea, rauhaa ja onnea mieheni poika tulee häiritsemään tasaisin väliajoin. Mieheni tytät taas on hirmu sosiaalinen ja aurinkoinen pieni kulta, joka on aina innoissaan kaikesta! Hänelle olen ihana äitipuoli joka halii ja pusii, laulaa unilaulut, ja keksii aina kaikkea kivaa tekemistä ja menemistä. Vaikka kuinka yritän olla järkevä aikuinen ja äitipuoli pojalle, epäonnistun siinä jatkuvasti. En oikein tiedä millä pääsisin eroon negatiivisista tunteistani poikaa kohtaan. Olisi kiva kuulla muiden samanlaisessa tilanteessa olevien kokemuksia ja miten ongelmista on selvitty.
Lapset ovat meillä n. puolet kuukaudesta, tosin kun heillä on eri äidit eivät lapset aina ole keskenään samaan aikaan isällä.
Olemme asuneet saman katon alla virallisesti kohta kaksi vuotta, mutta ennen yhteenmuuttoakin elelimme hyvin tiiviisti miehen luona perheenä.
Mieheni tytärtä rakastan niin kuin voisin kuvitella omaa lasta rakastavani, olihn hän hyvin pikkuinen kun tapasimme. Olen siis vaihtanut vaipat, syöttänyt vauvamössöt ja seurannut taaperon kasvamista kouluikäiseksi söpölaiseksi. Mieheni ja tytön äiti ovat hyviä ystäviä, ja ovat kasvattaneet tytön yhdessä, vaikkeivat koskaan ole päivääkään asuneet yhdessä, käyden eläintarhoissa ja uimarannoilla ystävinä ja vanhempina.
Poikaa olen aina pitänyt "ihan kivana, hauskana tapauksena", ilman sen suurempia tunteita. Hän on joutunut kokemaan vanhempiensa riidat ja ollut välikappaleena vanhempiensa erossa. Äiti on todellakin käyttänyt poikaa pelinappulana. Tämä poika on kokenut kovia, koska hänen äitinsä toi heidän kotiinsa eron jälkeen useita eri isäpuoliehdokkaita, jotka useimmiten kohtelivat poikaa enemmän täi vähemmän kurjasti. Tälläkin hetkellä pojalla on ongelmia isäpuolensa kanssa.
Haluan korostaa vielä, että teini-ikäiseksi poika on kiva ja kiltti, herkkä ja hyvän mielikuvituksen omaava. Ei siis todellakaan mikään teinihirviö.
Kuitenkin... Hän saa minut raivon valtaan nykyään. Musta itsestä tulee oikea kauhea nalkuttava hirviöäitipuoli ja nipottava siisteysihminen, kun tartun kiinni joka ikiseen asiaan mitä poika jättää tekemättä. Hän on unohtelevainen ja jokseenkin saamaton. Mutta mieheni mukaan niin on pojan äitikin, josta malli on opittu. Huomaan nalkuttavani hänelle siitä kun jogurttipurkin pohjalle jää pari lusikallista jogurttia. Tai ihan sama mitä syö, aina on lautasella rippeitä. Sukat lentävät nukkumaan mennessä mihin sattuu. Housut tipahtavat kasaan lattialle. Kaiken hän jättää levälleen. KAIKESTA MAHDOLLISESTA TÄYTYY MUISTUTTAA TUHAT KERTAA JA SILTIKÄÄN ASIA EI MENE PERILLE. Seuraavalla kerralla täytyy taas muistuttaa samasta asiasta. Hän ei koskaan halua lähteä mihinkään tekemään yhdessä perheen juttuja, ja osaa olla muutenkin oikea vastarannan kiiski.
Minun sukulaisteni luokse ei koskaan voida lähteä kun poika on meillä, ettei hänellä vain ole tylsää. Eipä mieheni itsekään tosin innoissaan perheeni luona kyläile; Isä ja poika kun eivät kumpikaan ole kovinkaan sosiaalisia.
Kun hän herää, hän napsauttaa ensimmäisenä tietokoneen päälle ja alkaa pelamaan strategiapelejä. Pistää vihaksi. Mieheni taas ei välitä näistä asioita niinkään, koska viihtyy itsekin tietokoneella ja osaa olla myös aika suurpiirteinen. Mieheni huonot puolet ovat siirtyneet tuplana hänen pojalleen. Olen iloinen kun mieheni poika lähtee äitinsä luokse. Tulemme kuitenkin toimeen joten kuten. Tilanne ei ole aina ollut näin paha, päinvastoin. Ongelmani miehen pojan kanssa ovat kärjistyneet minun ja mieheni viimeaikaisten ongelmien myötä.
Tiedän olevani todella kalsea pojalle välillä, ja vihaan itseäni sen takia. Hän on kuitenkin vasta lapsi. Mieheni tytärtä taas aina odotan innokkaasti meille. Koen, että olemme onnellinen perhe mieheni tyttären kanssa, jonka arkea, rauhaa ja onnea mieheni poika tulee häiritsemään tasaisin väliajoin. Mieheni tytät taas on hirmu sosiaalinen ja aurinkoinen pieni kulta, joka on aina innoissaan kaikesta! Hänelle olen ihana äitipuoli joka halii ja pusii, laulaa unilaulut, ja keksii aina kaikkea kivaa tekemistä ja menemistä. Vaikka kuinka yritän olla järkevä aikuinen ja äitipuoli pojalle, epäonnistun siinä jatkuvasti. En oikein tiedä millä pääsisin eroon negatiivisista tunteistani poikaa kohtaan. Olisi kiva kuulla muiden samanlaisessa tilanteessa olevien kokemuksia ja miten ongelmista on selvitty.