Pää hajoo

Meijän likka 1.v 10kk ja jokapäiväistä "tappelua päivästä toiseen millon mistäkin asiasta hermo meinaa itellä olla jo tosi kortilla mihkään ei huvita mennä saan hävetä silät päästä kun likka raivoo kautta parkuu tosin eihän sitä pitäis hävetä kuuluu taudin kuvaan ns.uhmaan mutta miten saisin itteeni potkua että jaksaisin? tottakai hoidan aamusta iltaan tän jokapäiväisen rumban mutta olen niin ponneton jotenkin?!!Sitten kun likka untenmailla ja saan hengähtää olen itekkin poikki enkä jaksa valvoa.Mä sanon suoraan että oli virhe hankkia lasta,tosin tuo se iloakin mutta myös vuosi vuodelta vastuuta kai olen omahyvänen pas.a mutta ennen mua ei estänyt mikään nyt olen kuin häkkilintu.Ja oma olemus ihan retu perällä!Sekavaa on mutta toivottavasti joku edes kommentoi ja HUOM!tää on mun mielipide en tarvitse just,just kommentteja jokaisella oikeus tunteisiinsa :wave:

 

:wave: ja saman ikäinen tyttö!!Meillä kanssa tää arki on ihan kauheeta!Tuntuu ettei mua oo ees tarkoitettu äidiksi,kun en osaa olla tollaisen riiviön kans.Mulla palaa pinna todella usein ja siitä kärsii koko perhe.Ja itsellä paha mieli.
Olen vielä sellainen tunne ihminen,että masennun helposti "pieniin" vastoinkäymisiin.Pitäis vaan jaksaa tsempata itteensä.
Ja minäkin olen miettinyt että entäs jos....elämä olisi niin paljon helpompaa!!Mutta ei se auta kun eteenpäin mennä ,jos se joskus helpottaa ja saisi nauttia kunnolla.
Voimia sinulle kohtalotoveri :hug:

 

:wave: ja saman ikäinen tyttö!!Meillä kanssa tää arki on ihan kauheeta!Tuntuu ettei mua oo ees tarkoitettu äidiksi,kun en osaa olla tollaisen riiviön kans.Mulla palaa pinna todella usein ja siitä kärsii koko perhe.Ja itsellä paha mieli.
Olen vielä sellainen tunne ihminen,että masennun helposti "pieniin" vastoinkäymisiin.Pitäis vaan jaksaa tsempata itteensä.
Ja minäkin olen miettinyt että entäs jos....elämä olisi niin paljon helpompaa!!Mutta ei se auta kun eteenpäin mennä ,jos se joskus helpottaa ja saisi nauttia kunnolla.
Voimia sinulle kohtalotoveri :hug:

 

Ihan luonnollista että joskus tulee mieleen kuinka paljon helpommalla pääsisi jos ei lasta olisi tullut hankittua. Mutta ei todellakaan kannata hukata hetkeäkään sen miettimiseen, koska asiaahan ei saa tekemättömäksi ! Vaikka tuntuu fraasilta, kannattaa yrittää ihan laskemalla laskea kaikki positiivinen mitä lapsi on tuonut tullessaan, ja olla kiitollinen. Esim. kun lapsi on terve ! Sairaan lapsen kanssa elämä olisi vielä monin verran raskaampaa.

Omaa aikaa kannattaa yrittää järjestää ja panostaa näin omaan jaksamiseen. Kärsivällisyyttä :flower: Kyllä se siitä helpottaa, lapset eivät ole ikuisesti uhmaikäisiä.

 

Ensiksikin voimia teille ja kaikille meille!
Ap! Itsellä oli varmasti samanlaisia ajatuksia kun lapsi oli n. 1 v - 2 v. Olin väsynyt, koska nukun muutenkin huonosti ja lapsi heräili joka yö monta kertaa. Ajattelin joskus, että voi Juma... miks on pitänyt hankkia lapsi ja tätäkös tämä on sitten lopun elämää.... mutta nyt kun lapsi on 3 1/2 vuotta alkaa tuntua ihan eriltä. Nykyäänkin meillä kyllä nukutaan huonosti jolloin se näkyy minussa.... mutta nyt on kuitenkin erilaista ja vaikka uhmaakin on, lapsi ymmärtää kiellot ja puheet paremmin kuin pienenä jolloin ne menevät paremmin perille. Toki nytkin välillä ajattelen, että PLÄÄÄH.
Voimia sinulle ja yritä jaksaa, koko ajan menette "helpompaan" päin.

 

"Ihanaa" lukea että muilla on samanlaista. Täällä myös 1v 10kk tyttö ja päivät on yhtä vääntämistä. Kaiken haluaa tehdä itse ja jos erehtyy jotain tekemään neidin puolesta niin ei kun alusta koko homma, neidin tekemänä. Joka asiasta saa vääntää ja päivään mahtuu miljoona kiukunpuuskaa (sekä tytön että äidin). Kun ei vaan tahdo jaksaa pomppia neidin pillin mukaan joka hetki niinkuin se vaatis. Sit on sellasta veivaamista tyyliin: "Isi laittaa kengät jalkaan", sit kun isi alkaa laittaa kenkiä niin: "Ei, ei, eiiiiii, äiti laittaa", ja sit kun äiti siirtyy taas laittamaan niin: "Ei, ei, eiiiiiiii, isi laittaa". Eli kokeilee tosi kovaa meidän hermoja, KOKOAJAN. :/

Mut mua ainakin lohduttaa tieto että tää on ohimenevää. Tyttö on normaalisti oikeesti tosi kiltti ja ihana ja yritän ajatella aina että minkäs se pieni uhmalleen mahtaa. Mielummin sekin viettäs äidin kanssa mukavia rauhallisia päiviä mut joku pirulainen vaan pistää kiukuttelemaan.

Yritetään jaksaa. :hug:

 

Kylläpä oli helpottavaa kuulla täältäkin että saman laista muillakin.
Meillä myös saman ikäinen neiti ja kyllä sitä tempperamenttiä löytyy! Meillä kun huudetaan ihan ilman syytä! Yksikin aamu köllöteltiin ihan normaalisti sängyllä ja katottiin piirrettyjä. Neiti alko ihan yhtäkkiä potkimaan ja kiljumaan ja karjumaan. Näihin kohtauksiin kun mikään ei auta, ja tätä kestää puolisen tuntia. Ihan tajutonta raivoa! Että kysyy hermoja ihan jonkin verran. Sitten loppu päivän saa olla todella varovainen sanomisissaan ja tekemisissään. Jos joku menee pieleen, kiukku alkaa taas! :'(

Välillä tosiaan tuntuu että miks rupesin edes tähän. Meillä on kaks lasta 1v2kk ikäerolla ja mä olen suurimmaks osaks niitten kanssa. Ja tuntuu todellakin että pää hajoaa!!! Mutta ei kai se auta kun katsoa tulevaisuuteen. Muutamien vuosien päästä on jo helpompaa...

 

Kuulostaapa erittäin tyypilliseltä ja noi tuntemuksetkin ovat ihan normaalia. Meillä tyttö on 1v3kk ja tosiaan ihme veivaamista välillä. Tyttö on todella vaoimakastahtoinen kuten kuulemma minäkin olen pienenä ollut. Itse olenkin ottanut aika tiukan linjan, ettei meillä tanssita neidin pillin mukaan ja kun huuto ja kiukuttelu alkaa odotan vain tyynenä niin kauan, että kiukuttelu menee ohi ja sitten vasta anna tytölle huomiota. Näin tyttö oppii, ettei huutamalla ja kuikuttelemalla saa A) huomiota ja B tahtoaan läpi (siis juuri näissä tyhjänpäiväisissä asioissa tyyliin takki on saatava päälle ja sitten se onkin otettava pois ja taas päälle...ihan täysin tarpeetonta pompostusta kun mikään ei muka ole hyvä vs. isi laittaa kengät-ei vaan äiti) Ja toisaalta kun tyttö on huutonsa huutanut ja tulee nyyhkivänä syliin, otan hänet avosylin vastaan. Silloin hän huomaa, että hyvällä saa paljon mukavamman tilanteen vaikkei ihan kaikki manakään oman tahdon mukaan. Meillä tämä on toiminut tosi hyvin, enkä ole lipsunut siitä oikeastaan julkisillakaan paikoilla. Aluksi kyllä hermoja raastaa ja tekisi mieli huutaa, mutta se kyllä tuottaa tulosta nopeasti. Voin siis komentaa kyllä aluksi, mutta jollei se tehoa, en vain regoi huutoon mitenkään.

 

kuulostaa erittäin tutulta mulla on 1v6kk ole poika.
kala uhma päällä yritän saada sille jotain kuria kun tässä kuussa syntyy toinen.
se saa semmosia kivoja raivareita ja yrittää purra,potkia ja hakata jos ei saa tahtoo läpi.

 

Kuulostaapa erittäin tyypilliseltä ja noi tuntemuksetkin ovat ihan normaalia. Meillä tyttö on 1v3kk ja tosiaan ihme veivaamista välillä. Tyttö on todella vaoimakastahtoinen kuten kuulemma minäkin olen pienenä ollut. Itse olenkin ottanut aika tiukan linjan, ettei meillä tanssita neidin pillin mukaan ja kun huuto ja kiukuttelu alkaa odotan vain tyynenä niin kauan, että kiukuttelu menee ohi ja sitten vasta anna tytölle huomiota. Näin tyttö oppii, ettei huutamalla ja kuikuttelemalla saa A) huomiota ja B tahtoaan läpi (siis juuri näissä tyhjänpäiväisissä asioissa tyyliin takki on saatava päälle ja sitten se onkin otettava pois ja taas päälle...ihan täysin tarpeetonta pompostusta kun mikään ei muka ole hyvä vs. isi laittaa kengät-ei vaan äiti) Ja toisaalta kun tyttö on huutonsa huutanut ja tulee nyyhkivänä syliin, otan hänet avosylin vastaan. Silloin hän huomaa, että hyvällä saa paljon mukavamman tilanteen vaikkei ihan kaikki manakään oman tahdon mukaan. Meillä tämä on toiminut tosi hyvin, enkä ole lipsunut siitä oikeastaan julkisillakaan paikoilla. Aluksi kyllä hermoja raastaa ja tekisi mieli huutaa, mutta se kyllä tuottaa tulosta nopeasti. Voin siis komentaa kyllä aluksi, mutta jollei se tehoa, en vain regoi huutoon mitenkään.

Toimit todella järkevästi, ja voin sanoa kokemuksen syvällä äänellä, että toimit myös erittäin oikein. Pitkälläkin tähtäyksellä. Ja sen mun kokemus taas tulee siitä, että aikanaan, asuessamme kt:ssa jouduimme (tai niin meistä tuntui) saadaksemme esikon hiljaiseksi, tanssimaan usein pillinsä mukaan. Mutta sehän vaan lopulta pahensi asiaa ja huutoa. Sitä huutoa riitti ja riitti... Väliin se oli ihan järkkyä Mutta kun tyttö tiesi, että aikansa huudettuaan saa tahtoaan läpi, hän todella JAKSOI HUUTAA vaikka miten kauan. Ja sai "erävoittoja". Se oli raskasta. Ja siinä tunsi itsensä epäonnistuneeksi.

Nyt olemme hitusen viisastuneet, ja tämän kolmannen kohdilla emme enää anna huudon pyörittää huushollia. Tyyni linja, vaikka se ON vaikeaa. Menen vaikka toiseen huoneeseen. Kun lapsen raivo alkaa laantua, huomion siirtämistä muihin asioihin. Mutta se oma huomio, se annetaan lapselle vasta, kun huuto/inttäminen loppuu. Uhmassahan on kai kyse siitä "voimainmittelystä" siitä, kuka määrää tahdin, kenen on vastuu. Uhma ON rankkaa, ja varsinkin, kun siihen lisätään yölliset herätykset, vähät unet...

Onneksi (ainakin onneksi voi sanoa näin uhman kohdilla ) elämässä jokainen aikakausi ja ikäjakso joskus loppuu.

 

Mä olen opetellut erilaisia pukemis- ja riisumisasentoja uhmaavalle lapselle.Meidän kuopus hakkaa otsaansa lattiaan,jos en tottele häntä.Saa aamuisin,kun muut vielä nukkuu,raivareita,esim. kun kysyn,otatko tällaista leipää? Niin sitten vaan sanoo,e-ei ja heittäytyy huutavana lattialle.siihen olen ottanut keinon,että taitaa olla ukkeli vielä niin väsynyt,että vienpä sut takaisin nukkumaan.Ja tutti suuhun ja sänkyyn.Huutaa siellä ja menen kysymään oletko nyt hiljaa.Niin sanoo aina joo,ja sitten kelpaa se leipä.Melkein joka aamu tuo sama juttu.
Isi sanoi,että ihan kuin äitinsä,ei uskalla aamusin kysyä juuri mitään,ettei räjähdä :saint:

 

Kiitos Tammikuu! On todella tarpeen aina väliin kuulla kannustavia kommentteja. Välillä poden huono omatuntoa, että on tällainen kylmä äiti kun en tyttöä ole huommavinaankaan kun hän raivoaa. (vaikkakin sisällä kiehuu äitilläki ja tekisi mieli karjua tytölle) Näin olen asian itsekin järkeillyt, että jos alkaa antamaan huudolle periksi, niin eihä sille sitten tule loppua. Kaiken lisäksi lapsi menee sekaisin kun välillä jokin asia onnistuu kiukuttelulla ja välillä ei. Kumminkin kun tuolla tytöllä tahtoa piisaa, niin välillä kun huuto jatkuu ja jatkuu, niin itselle meinaa tulla epäusko. Toisaalta tuloksiakin on saatu mm. nukkumaanmenon kanssa, joka sujuu nykyisin tosi hienosti. Sitä omaa tahtoa ja määräämistä kun täytyy näköjään yrittää jokaisen asian suhteen erikseen...ääh...pukemiset, riisumiset, pesulla käynnit, syömiset, portaissa leikkimiset, pihalta tielle juoksemiset...näitähän riittää!

 

Hurjalta kuulostavat nuo teidän juttunne. Onkohan minulla käynyt poikkeuksellisen hyvä tuuri, kun meidän 1 v 10 kk ikäinen neitimme on ollut elämäänsä varsin tyytyväinen, eikä turhista kiukuttele. Ehkäpä tilanne muuttuu, kunhan 2 vuoden uhma alkaa.

 

Kuulostais jotensakin siltä että kärsit lievästä masennuksesta. Otapa asia puheeksi neuvolassa jos saisit apua. Tai varaa aika lääkäriin. Kerro juuri tuosta väsymyksestä ja ponnettomuudesta ja muutenkin siitä miltä sinusta tuntuu, niin lääkäri voi diagnosoida masennuksen jos siitä on kyse. Itse sairastin masennusta 8 vuotta ennen kuin ymmärsin mistä on kyse ja alku oli juuri tuollaista. Kun saa lääkkeillä välittäjäainetta takaisin tuonne aivokoppaan niin kyllä alkaa elämä lapsen kanssa maistua aivan toiselta. Tsemppiä sinulle.

 

Tuttua, niin tuttua!!

Meidän nuorimmaisen elämä on ollut yhtä taistelua koko pienen historiansa (täyttää elokuussa 2v) Koskaan ei ole nukkuminen maittanut, ei edes aivan vauva-aikoina *huoh* Olen siitä joskus tänne kirjoitellutkin. Nyt kun hiukan nukkumis ongelmat helpottunut, niin tilalle tullut aivan järjettömän kauhea uhma.

Ellen omin silmin näkisi tuota tyttöä ja hänen kiukuttelua, niin en uskoisi tuon ikäisellä lapsella olevan tuollaista sinnikkyyttä ja omaa tahtoa. Saattaa huutaa ja rääkyä mitä pienimmistäkin asioista ja vaikka kuinka kauan. Kun äänikään ei ole sieltä pienimmästä päästä, niin suorastaan ihmettelen ettei vielä lastensuojeluviranomaiset ole olleet ovella naapureiden toimesta. Ääni nimittäin muistuttaa teurastettavaa sikaa.

Välillä tuntuu, että voimat loppuu just tuon tytön kanssa, mutta pakko vain päivästä toiseen porskuttaa. Onneksi palasin takaisin työelämään, että jaksaa vähän paremmin, kun ei tarvi kokoajan olla 24/7 tuossa tytössä kiinni. Tosin jaksaa kyllä hoitopäivän päätteeksi sitten kiukutella senkin edestä, kun on päivän "esittänyt" hoitajalle enkeliä :saint:

Isompi tyttö on ollut aina ns. helppo lapsi, joten varmaan kun tämä nuorempi tuosta kasvaa ja rauhoittuu, niin elämä muuttuu helvetilliseksi tappeluksi esimurkun kanssa...En jaksa kyllä edes ajatella elämää niin pitkälle.

 

Kuten mami sanoi, sairaan lapsen kanssa vielä hankalampaa... :attn:
itsellä 1v ( 10kk ) sairas tyttö joka vaatii huomiota ja äitiään joka ei kelpaa ja vain kärsii eroahdistuksesta. mihinkään en ollut viime huhtikuun jälkeen mennyt, kun kaikki vain kyselisivät ja pahoittelisivat jos kertoisin kaiken.. :'(
isä ei osallistu vaikka yhdessä ollaan. Jumpparilla 2x viikossa.. Hymyillen, vaikka voisin itkeä 3vrk tulevaisuuttani, etten halua tuota nähdä enää koskaan....
Eli masennusta ja stressiä on muillakin, koetappa kestää =)
ja ole onnellinen että tyttäresi on sentään terve = )))))

 

topelius4, olen pahoillani, että lapsesi on sairas ja sinulla on varmasti tosi raskasta, mutta tuo, että masentuneelle sanoo, että koetappa kestää, on kyllä yhtä tyhjän kanssa. Masentunutta ei varmasti auta yhtään, että hänelle kerrotaan jollain olevan asiat vielä huonommin kuin hänellä itsellään on. Lisäksi, masennuskin on sairaus tai voi olla oire jostain muusta psyykkisestä sairaudesta, ei välttämättä vain alakuloa huonon tilanteen vuoksi. Ihmiset kärsivät masennuksesta ja omaavat jopa itsemurha-aikeita, vaikka elämässä kaikki onkin periaatteessa päällisin puolin ihan hyvin. Itse jonkin asteista mesennusta sairastaneena tiedän, että "pirsty", "leuka pystyyn", "koeta kestää", ja "mulla on asiat suakin huonommin"-kommentit, ovat vihonviimeistä, mitä siinä tilanteessa haluaa/tarvitsee kuulla. Yhtään siis en halua vähätellä toisten vaikeaa tilannetta, mutta masunnuskaan ei ole ihan helppo tila, josta voisi vain tuosta vaan luopua tai "piristyä".

Jaksamista sinulle!

 

Usko pois, kaikilla on toi vaihe jossain vaiheessa. Eikä varmasti lohduta yhtään tieto, et toi uhma ja kiukuttelu tulee jatkumaan vielä pitkään...Meillä tytöt (2v2kk ja 10kk) alkaa pikkuhiljaa oppia "leikkimään" keskenään, eikä äitiä tarvita joka hetki (onneks!) Esikoinen on vauvasta asti ollut hyvin temperamenttinen ja vilkas lapsi (kuulemma tullut äitiinsä!!!)Siskon syntymän jälkeen meni yllättävän pitkään, ennenkun hulivilimme alkoi uhmailla ja tapella joka asiasta. Ja sitä jatkuu vieläkin. Esikoinen oppi nukkumaan läpi yön heräämättä n.1v6kk iässä, siihen asti heräili montakin kertaa ja se vei voimia koko perheeltä. Kuopus nukkui 4kk hyvin...sitten alkoi yöheräilyt, jotka jatkuu edelleen ja taas äiti ja isi on väsyneitä. Silti arkea on jaksettava pyörittää ja toivoa että joskus meilläkin nukutaan jotta jaksaa taas kinastella lapsien kanssa, koska välillä oon niin väsynyt, etten jaksa edes sitä ja hermostun pienestä. Onneks meidän perheessä osataan pyytää ja antaa anteeksi ja näytetään rakkautta myös niinä päivinä kun tekis mieli repiä hiukset päästäni! Rakastan lapsiani ylikaiken, enkä vaihtais elämääni kenenkään kanssa, vaikka tämä raskasta onkin. Voimia sulle, kyllä se joskus helpottaa!!

 

Oisimpa mäki noin hyvä äiti mitä te muut... Mä oon meinaan ihan yhtä raivo ku toi vuoden ikänen neitiki! Ja aluks jaksan sitä kitinää ja kiukutteluu mut monesti ku se menee siihen ihan raivoomiseen, niin mullakin menee pinna ihan totaalisesti! Ja sit tulee tosi rumaa tekstiä, hirveetä huutamista, ja joskus oon vähä kovakouranenki...... Kunnes molemmat itketään sylikkäin. Jotenki tuntuu etten ollenkaan hallitse itteeni ainakaan nyt ku on toinen tulossa vioelä kaiken kukkuraks! On tosi huono omatunto ja mietin monesti et mulle ois ihan oikein et tää vauva menis kesken, en ansaitsekaan tätä toista ku en osaa ees yhtä hoitaa! Huomenna on neuvola ja mun on oikeesti pakko saada rohkeutta puhua tästä siellä!!!
Oonko mä oikeesti ihan sairas/masentunu tai mitä tää on???

 

Hyvä, että aioit puhua tuosta asiasta neuvolassa. Kuulostaa siltä, että olet aika kovilla ja voisi olla hyvä saada vaikka vähän enemmän omaa aikaa ja apua lapsen hoidon kanssa. Et ole huono äiti. Jo se, että ymmärrät kyseenalaistaa omaa käytöstäsi ja potea huonoa omaatuntoa maltin menetyksistä, on merkki siitä. Voisiko miehesi, vanhempasi, ystäväsi tai joku muu läheinen auttaa sinua esimerkiksi juuri keventämällä hoitotaakkaasi. Sekin voisi auttaa kummasti, jos pääsisit välillä vähän tuulettumaan ja ihmisten ilmoille. En kyllä usko, että sellaista viilipyttyäitiä on olemassakaan, kuka ei koskaan menettäisi hermojaan tai huutaisi lapselleen. Sitä paitsi, olisihan se perin kummallista lapsenkin käyttäytymismallin kannalta, jos vanhemmat eivät mistään suuttuisi. Kyllä lapselle saa ja pitääkin näyttää tunteita ja suuttumusta ja ilmaista, milloin on menty liian pitkälle. Olisi kumminkin hyvä tehdä se siten, että itsellä pysyy kontrolli omaan käytökseen. Sinun tilanteessasi vielä lisäksi varmasti hormonit vaikuttavat itsehillintään, koska olet raskaana. Juttele tosiaan vaikka neuvolassa tai miehen tai jonkun ystävän kanssa. Asiantuntija voisi ehkä auttaa ja opettaa tekniikoita itsehillintään tms.

 

Niin ja voi se kyllä olla masennustakin!

 

Tuli kyllä taas tippa linssiin... Olin neuvolassa, mut siellä oli sijainen enkä sit mitään puhunu mun hermo-ongelmasta!
Mut otin opikseni: tänään en jaksanu alkaa komentelemaan tota pikkusta raivotarta vaan annoin huutaa omaa kiukkuaan. Sit ku halus syliin ni otin, ja annoin vielä huutaa...ja lopulta se rauhottu!!! Ihme ja kumma.
Mun mies tekee aika pitkää päivää, ja sisko sekä veli on nyt kesän muualla töissä, vanhemmat asuu kaukana ja ystävätki lähti lomalle! Ja kaikki vielä just nyt ku oon iteki vähä väsyneempi reissun jälkeen...
Nyt ku vähä rauhallisempana miettii ni tää on oikeesti tällasta vaan ku oon ite ihan väsy tai stressaantunu. Mut ko.hetkinä tuntuu et oon aina ihan hullu ja raivo äiti!
Mies kyllä hoitaa sit illat lasta et saan olla vähä rauhassa, mut jotenki ei tuu yleens' lähettyy vaan mihinkään...
Mut nyt mun pitää kyllä ottaa itteeni oikeen kunnolla niskasta kiinni!

Kiitos rohkaisusta!!!!!! :heart: