Pärjääkö vauvan ja taaperon kanssa kaksin?

Tiedän joitakin tapauksia, jossa äiti ei pärjää kotona vauvan ja taaperon kanssa yksin, vaan isompi lapsi on päivät hoidossa ja illalla isän pitää joko ottaa taapero menoihinsa mukaan tai hommatta sille hoitaja. Koko kuvio näyttää tosi hankalalta. Meillä on toinen lapsi harkinnassa ja olen ajatellut hoitaa heidät yksin kotona, en tahdo laittaa lasta hoitoon niin pienenä. Kokemuksia?

Meillä on lapset 2v ja pian 6kk. Minusta kahden kanssa on osin jopa helpompi kuin oli esikon kanssa aikanaan... Ekan kanssa oli sellasta opettelua, hän nukkui lyhyitä päikkäreitä, ei nukkunut öisin kovinkaan hyvin, oli koliikkinen ja kitisi paljon. Kuopuksellakin ollut omat allergiansa, yms. mutta ite oon osannu ottaa paaaljon rennommin toisen kanssa. Ja meillä vauva ainakin on aivan hurmaantunut isommastaan, seuraa ja viihtyy kun vanhempi sählää ja säätää, tanssii ja laulaa. Päivän parhaat hetket on ne aamut kun kolmistaan maataan sängyssä yökkärit päällä ja tytöt kikattelee toisilleen. Rytmit alkaa sujumaan ittestään jossain vaiheessa, olihan se aluksi meilläkin aikamoista hakuammuntaa.

Tsemppiä, päivääkään en vaihtaisi pois

 

Kyllä kahden suht normaalin lapsen kanssa mun mielestä täytyy normaalijärkisen, terveen aikuisen pärjätä yksin päivät.

... niin siis jonkinhan täytyy olla epänormaali... voi näitä äitejä.

No ohhoijjaa...
Tarkoitin nyt lähinnä sitä, että jos lapsissa (tai aikuisessa) ei ole mitään sellaista erityistä piirrettä (onko tämä riittävän asiallinen sanavalinta?), että sitä hoitoa ja huomiota vaatisi jompikumpi tai molemmat enemmän, kuin nyt yleisesti ottaen lapsia hoidetaan ja huomioidaan.

 

No kyllä tavallisesti pärjää ihan hienosti. Eikä se syy, että isompi lapsi on hoidossa ole muuten aina se, että äiti ei pärjää niiden kahden kanssa vaan muitakin syitä voi olla, esim. sellainenkin syy, että ei halua menettää jo olemassa olevaa hyvää hoitopaikkaa. Hoitopaikkaa ei menetä, jos lapsi on siellä vaikka osa-aikaisena. Muutenkin voi olla hyvä, että lapsi jatkaa hoidossa, jos esim. äidillä on tarkoitus palata pian taas työhön. Tämä oli vain yksi esimerkki.

 

Mulla itselläi tulee olemaan (mikäli kaikki menee hyvin) että meillä on n.1.3kk ikäinen ja vastasyntyneet kaksoset.. Repikää siitä! ja kyllä me ajateltiin pärjätä (kunhan alkujärkytyksestä selvitään )

 

Mulla itselläi tulee olemaan (mikäli kaikki menee hyvin) että meillä on n.1.3kk ikäinen ja vastasyntyneet kaksoset.. Repikää siitä! ja kyllä me ajateltiin pärjätä (kunhan alkujärkytyksestä selvitään )

Mulla oli 10vuotias, 2 vuotias ja erittäin itkuiset kaksoset, yössä nukuin 2-3 tuntia eikä minkäänlaista tukiverkostoa ja mieskin aina välillä viikon työreissuilla ja pärjättiin silti.

Joskus tuntuu että tämän päivän vanhemmat ei tahdo pärjätä ollenkaan jos lasta tai lapsia ei saa lähes päivittäin pois jaloista että voi tehdä kotityöt ja levätä rauhassa, mitään ei voi tehdä jos lapsi kotona.

 

On onnistunut miehen työmatkoilla jne. olla vuorokaudet ympäri vauvan, taaperon ja kolmen muun lapsen kanssa yksin. En voi ihan ymmärtää miten kädetön voi ihminen olla, jos ei työpäivää pärjää... Anteeksi kommenttini, mutta herää vain ihmetys.

 

Esikoinen täytti 2 v juuri ennen kuopuksen syntymää, olin lasten kanssa 6-7 päivää viikossa ihan yksin lähes 24/7 ja hyvin pärjättiin.

Ei ollut onneksi koliikkivauvaa, ei erittäin hankalaa kaksivuotiasta, ei synnytyksen jälkeistä masennusta tms...jos olisi ollut niin EN olisi pärjännyt.

 

Kunhan osaa asennoitua, eikä katsele ruusunpunaisten lasien takaa.

 

Meillä taapero vähän reilu 2v ja vauva pian 2kk. Ihan hyvin pärjätään, mutta kyllä rehellisesti sanottuna tuon taaperon kanssa riittää haasteita. On sellaista tyyppiä, joka osaa kyllä tavalla tai toisella kalastaa kaikkien huomion. Ja sehän ei hänelle passaa, että vauvakin tarvitsee äidin huomiota. Sekunniksikaan en voi jättää näitä kahta samaan tilaan ilman valvontaa tai edes selkääni kääntää heille, sillä heti alkaa tapahtumaan. Kaikessa pitää aina miettiä ja suunnitella päivää "pari askelta eteenpäin", muuten ei mistään tule mitään. Mutta nämäkin asiat riippuvat niin paljon omasta ja lasten temperamentista, mahdollisesta vauvan itkuisuudesta jne. Väsyttävää voi olla, mutta kyllä siitä normaalijärjellä varustettu aikuinen selviää.

 

Hyvin pärjäsi esikoinen oli 1v4kk kun toinen poika syntyi. Kun kolmas poika syntyi
esikoinen oli juuri täyttänyt 4v ja kakkonen oli vajaa 3v ja hyvin meni.

 

minusta lastenhoito on tosi raskasta työtä ja jos miehet olsiivat siitä päävastuussa, niin siitä maksettaisiin varmaan miljoonia. siis pärjäsin kahden alle kouluikäisen kanssa mutta rankkaa oli. Nyt on mainittava, eettä olen joissakin asioissa täydellisyydentavoittelija, välttelen lisäaineita ruoassa eli vältän eineksiä ja leivon itse kaiken jjne.

 

Minä ainakin pärjäsin mainiosti
Esikoinen oli 2v ja vauva 2kk kun mies lähti kertaamaan... lasten lisäksi oli koirat ja koko huusholli hoidettavana. Ei kertaakaan tullut mieleen, etten pärjäis. Loppujen lopuksi olin kotona lasten kanssa 5 vuotta, miehen tehdessä vuorotyötä.

 

Pärjään kolmen lapsen (pari kk, 4v ja 6v kanssa) ja kahden koiran kanssa. Mutta tiedän monta äitiä, jotka eivät pärjää edes yhden kanssa.

 

esikoinen oli 1v2kk, kuin kakkonen syntyi. ihan hyvin pärjäsin. mies joutui melkein pariksi viikoksi sairaalaan kakkosen ollessa n. viikon ikäinen ja silti pärjättiin. nyt lapset 2v11kk ja 1v8kk, kolmannen la ensi kuun alussa. toivottavasti pärjätään

 

Omilla lapsillani ikäeroa 1v2kk. Lasten ollessa pieniä oli tosi rankkaa, lasten Isä teki todella paljon töitä, eikä hänestä ollut lastenhoidossa apua. Kumpikaan lapsista nukkunut kunnolla öitään ennen kuin 4 ja 5 vuotiaana. Unikouluista ei ollut apua. Neuvolasta suositeltiin vanhemman lapsen hoitoon laittamista jo ennen toisen lapsen syntymää, jotta saisin nukkua edes päivällä. Silloin en tähän ymmärtänyt suostua, olisi pitänyt. Lasten parista ensimmäisestä vuodesta en muista mitään. Jos olisin nyt samassa tilanteessa, lähtisi vanhempi lapsista ehdottomasti hoitoon ja kaikilla olisi parempi olla. Molemmat lapset olivat hyvin toivottuja, mutta tilanne kävikin todella raskaaksi, enkä olisi ilman omien vanhempieni apua selvinnyt. Toiste en kahta lasta peräperään toivoisi, varsinkin jos ensimmäinen olisi huono nukkuja.

 

Omilla lapsillani ikäeroa 1v2kk. Lasten ollessa pieniä oli tosi rankkaa, lasten Isä teki todella paljon töitä, eikä hänestä ollut lastenhoidossa apua. Kumpikaan lapsista nukkunut kunnolla öitään ennen kuin 4 ja 5 vuotiaana. Unikouluista ei ollut apua. Neuvolasta suositeltiin vanhemman lapsen hoitoon laittamista jo ennen toisen lapsen syntymää, jotta saisin nukkua edes päivällä. Silloin en tähän ymmärtänyt suostua, olisi pitänyt. Lasten parista ensimmäisestä vuodesta en muista mitään. Jos olisin nyt samassa tilanteessa, lähtisi vanhempi lapsista ehdottomasti hoitoon ja kaikilla olisi parempi olla. Molemmat lapset olivat hyvin toivottuja, mutta tilanne kävikin todella raskaaksi, enkä olisi ilman omien vanhempieni apua selvinnyt. Toiste en kahta lasta peräperään toivoisi, varsinkin jos ensimmäinen olisi huono nukkuja.

Ymmärrän. Tilanteet vaihtelevat eikä kaikille satu ns. helppoja tapauksia. Tarkoitukseni ei ole tuomita tässä ketjussa, halusin vain kuulla kokemuksia mitä vasten peilata. Yhtä oikeaa tietä tuskin on.

 

Pärjään hyvin kahden kanssa (nyt tasan 3v ja 1v3kk), meinaan pärjätä kolmenkin. Vauva syntyy kohta. Toki välillä on kiva saada olla ihan itsekseen tai vaan jonkun lapsen kanssa, mutta tokihan niitten kanssa nyt pärjää. Miksi ihmeessä ei pärjäis? Kahden kanssa oli jopa helpompaa kun yhden, kun sitä yhtä joutui viihdyttämään paljon enemmän. Nyt noi kaksi seuraa toistensa touhuja, eikä mun tartte ihan joa hetki olla jotain keksimässä.

 

No pärjäähän ihmiset kaksostenkin kanssa, en mää vaan ymmärrä mikä ongelma siinä ois

 

kyllä mie pärjäsin ku oli pakko mut nyt jos tulis vauva ni antasin isompien lasten olla osa hoidossa, koska viimeks äippälomalla alko olee jo aika loppuun kulunutta mammaa... :snotty:

 

Olen kotona kahta lastani hoitaen. Esikoinen täyttää pian kolme vuotta ja kuopus hiukan ennen sitä vuoden. Kun kuopus sýntyi, oli esikoinen kotona pari kuukautta mutta laitoimme mieheni kanssa hänet sitten takaisin hoitopaikkaan, jossa oli ennen äitiyslomalle jäämistäni. Hän käy oikein mielellään kahtena päivänä viikossa puoli päivää hoidossa, siis viisi tuntia kerrallaan. Meistä tämä järjestely on ollut oikein toimiva. Esikoisemme saa sopivasti kavereita (päivähoitopaikka on yksityinen ja ryhmä todella pieni) ja rakennetta päiviinsä. Jos hän olisi oirehtinut mitenkään kärsivänsä tästä järjestelystä, olisin perunut hoitosopimuksen.
Mitään vakavaa ei kuitenkaan ole ilmennyt ja olen todella tyytyväinen. Hoitopäivinä voin huolehtia kotitöistä ja keskittyä paremmin kuopukseen, joka helposti jää isomman jalkoihin. Levottomimpien öiden aikaan minulla on myös mahdollisuus ainakin parina päivänä viikossa nukkua päiväunia. Kävi nimittäin niin, ettei esikoinen malttanut enää nukkua päivisin, kun vauva tuli taloon, joten päivän rauhallinen hetki jäi uupumaan kokonaan. Hoitopaikassa esikoisemme nukkuu päiväunet lähes aina, joten hänkin saa lepohetkensä siellä.
Itse olen vakaasti sitä mieltä, että jonkinlainen apu on varmasti paikallaan, jos vähänkin siltä tuntuu. Meillä se on ostettua, toisilla vaikkapa sukulaisia.

 

No, miten sen nyt ottaa... Meillä lasten ikäero 1v5kk ja isompi kävi kyllä päivähoidossa. Mutta kyllä olin myös reilun viikon päiväkodin loma-aikaan ihan keskenäni näiden kanssa yötä-päivää kun kuopus oli 4kk. Mut täydellisten palstamammojen mielestä en varmaan pärjännyt...

 

ei kukaan meistä ole täydellinen, eikä aina tarvitse edes yrittää :hug: väsynyt saa olla ja apua hakea ja myöntää että on väsynyt :hug:
kyllä elämä opettaa kantapään kautta jos yksin yrittää selvitä :ashamed:

 

Haluaisin vielä korostaa, että muutamia aviokriisejä lähipiirissä todistaneena en pidä erityisen sankarillisena oman hyvinvoinnin uhraamista mm. lasten hoidon eteen. Totta kai lapset hoidetaan ja hoidetaan mahdollisimman hyvin, kun niitä on saatu mutta apua kannattaa hankkia ihan ennalta ehkäisevänäkin toimenpiteenä eikä vasta sitten, kun kaikki kaatuu päälle. Elämä pienten lasten kanssa on hyvin otollista aikaa parisuhteen unohtamiselle, toisen loukkaamiselle ja asioiden kärjistymiselle. Ongelmat voivat tulla vastaan sitten, kun lapset ovat isompia ja vanhemmat huomaavat ihmettelevänsä, miten yhtäkkiä ollaankin toisille vieraita. Satunnainen - tai säännöllinen - hoitoapu on ihan ok, jos se auttaa vanhempia toimimaan ihmismäisesti toisiaan kohtaan yövalvomisten lomassakin.

 

Minä en ajatellut edes "yrittää pärjätä". Esikoinen on tällä hetkellä päivähoidossa missä viihtyy ja vauva syntyy parin kuukauden kuluttua. Vauvan synnyttyä esikoinen jatkaa päivähoidossa osa-aikaisena.

Miksi näin? Miksikäs ei, koska tällä hetkellä esikoinen tyytyväinen lapsi emmekä halua menettää hyvää päivähoitopaikkaa.

Lisäksi esikoinen oli vaativa vauva ja viime kerralla tuntui ihanan rentouttavalta palata töihin vanhempainvapaalta. Jos uusikin tulokas on samaa laatua (koliikki, univaikeudet, tms), niin uskon osaavani ottaa viime kertaa rennommin ja vaikeuksista huolimatta nauttia vauva-ajasta. Sen kuitenkin tiedän että super-vaativa vauva + muutenkin voimakastahtoinen uhmaikäinen yhdessä vievät jaksamisen koville.

Luulen että olisin eri mieltä ja voisin jopa ottaa riskin päivähoitopaikan menettämisestä jos esikoisemme olisi "helppo tapaus". Tällainen helpompi lapsi varmasti sopeutuisi uuteenkin hoitopaikkaan hyvin eikä tutun hoitopaikan menettäminen siksi olisi mikään pelottava asia.

 

Kiitos vastauksista. Sitä minäkin, että pärjää. Vaikea sitä kai on toisten tilanteista sanoa, jotenkin tuntuu, että ne ketkä puhuu koko ajan miten hankalaa kaikki on ja lapset vaikuttavat olevan taakka, eivät ehkä ole tehneet lapsia "oikeista" syistä tai sitten heillä on ollut liian ruusuinen kuva asiasta. Tiedän, ettei se aina varmasti helppoa ole, mutta ei se nyt niin hankalaakaan voi olla. Ja totta, en tiedä onko näillä joillakin äideillä masennusta vai mitä. Olen kyllä miettinyt sitä mahdollisuutta. Noh, kukin taplaa tyylillään. Itse uskon, että ihan tykkäänkin olla kotona kahden kanssa. Kotikissa kun olen muutenkin ja vauvan kanssa mennyt hyvin. Joillakin ei meinaa onnistua edes yhden helpon lapsen kanssa vaan se pitää laittaa hoitoon, että äiti ja isä saavat siivottua tai jotakin muuta normaalia.

Ajattelen itsekin aika lailla näin.
Minulla on kaksi pientä lasta, masennustakin, ja hankin lapsia tietäen, että hyvä jos aina saan huolehdittua itsestänikin. Tilanne hankkia lapsia oli sinänsä vähän riskaabelia. Kuitenkin sen mahdollisti se, että mies on auttavainen. Voin sanoa, että minä en varmaan selviäisi yksin, vaan mies on kotona myös työttömyyden takia. (Sitä ei kyllä tiedetty kun toinen oli tulollaan!)

Mulla on ollut se käsitys, että naisen TÄYTYY jaksaa ko tilanne "koska ennenkin" jaksettiin jne. ja olen hävennyt sitä, että minusta ei ole siihen.

Mutta minusta kuulostaa siltä, että sinä kykenet, koska mikään ei ilmeisesti omassa olossasi varoita, ettetkö jaksaisi!? Minulla taas päin vastoin oli aina sellainen olo, että miten voin selvitä, epäilin sitä todella, perustuen omiin tuntemuksiini. Sinulla taas epäily johtuu toisten ajatuksista, siinä ero!

Mä ajattelin, että kai minäkin, kun kaikki muutkin, mutta se on vaarallinen tie, joka ei mene niin. Se vain yleisesti todettuna!