Meillä minä sairastin lasten kanssa yhdessä parvorokon marraskuun alussa, eihän siinä mitään ihmeellistä sinäänsä, mut olin raskaana. Soitin neuvolaan ja tuumasin et meillä taitaa olla parvorokkoa, tuumasivat ensin et huono tuuri täytyy olla jos sen saa. Mutta kuitenkin neuvolan täti teki lähetteen labraan ja kävinkin siellä heti seuraavana päivänä.
Marraskuun eka viikko pisti sitten meidän perheen tilan täysin sekasortoon ja mielettömän huolen valtaan, sillä viikolla tuli kylmää vettä niskaan useammasta suunnasta, mut tulevan vauvan kannalta olellisin asia oli se, että minä äitinä oli saanut tuoreen parvorokkotartunnan. Neuvolassa ei osattu juuri sanoa juuta eikä jaata, mut lähete äitipolille tuli kuiteski.
Äitipolilla tuumasivat, et parin viikon välein seurataan ja toivotaan parasta. Äitipolilla kätilö sano, ettei hänen uransa aikana ole koskaan ollu vastaavaa... Täytynee sanoa, et olin aivan hämilläni ja järettömän huolestunut asian vuoksi. Eka lääkäri, jonka luona kävin, oli todella tarkka ja huolellinen, ja pyrki kattoon ultranki tosi hyvin, soitti vielä jollekki toiselle lääkärille ja kysy et oisko vauvan sydämen virtauksia voinut mitata jollain tosi tehokkaalla laitteella. mut vauva oli liian pieni vielä siihen.
Toisella kertaa lääkäri oli sen näkönen niiku ois ryypänny viikon ja kauheessa kapulassa töissä. Hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin eikä mitään huolestuttavaa näkynyt viikkoja oli sillon 17+3 ja lääkäri oli sitä mieltä et vauva on suurempi eli vastais viikkoja 18+3. Kysyin häneltä et voisinko käydä meidän kotia lähempänä olevalla äitipolilla, ku matkoihin menee aikaa hurjasti, ja löytyyhän ne erikoislääkärit lähempääkin. Sain luvan käydä kotiamme lähempänä olevalla äitipolilla.
15.päivä oli sitten aika sinne...
viime viikon torstain ja perjantain välisenä yönä näin unen, että mulle sanottaisiin maanantain käynnissä, et meidän pikkuinen on kuollu ja sykettä ei enää ole. Koko viikonloppu oli yhtä miettimistä ja itkunsekaisia tunteita. Sunnuntai-iltana kysyin mieheltäni et pärjääkö hän meidän tyttöjen kans, jos joudun jäämään äitipolille...
No siellä äitipolin tutkimuspöydällä maatessani, vedet valuivat silmistä eikä itkusta tullut loppua kun huomasin, ettei sitä sykettä näy ultrassa, lääkäri yritti vaikka kuinka kauan saada sitä näkymään, mut mua on ultrattu 3 raskauden aikana jo niin monesti et tiedän sykkeen näkyvän aikalailla heti. Tutkiva lääkäri pyysi toisen lääkärin vielä paikalle, hän sitten vahvisti sen et meidän vauva on kuollu... ja taas vedettiin matto jalkojen alta, ihmeekseni pysytin soittamaan miehelleni(oli sovittu et soitan heti ku tiedän onko vauvamme ok) mut se itku ei loppunu ollenkaan. Käynnistys aloitettiin samantien, se oli kamalinta mitä olen ikinä joutunut tekemään... mut tutkittavaksi sitä meidän vauvaa ei laitettu, kun oletettavin kuolinsyy on se parvorokko, ite oisin halunnut et asia ois kuitenkin varmistettu. Meidän pikku enkeli meni sitten tuhkattavaksi, en kyennyt ajattelemaan hautajaisia, olo on muutenki aivan sekava. Niin antoivathan ne hoitajat siellä sairaalassa semmosia pillereitä, ettei maito alkaisi nousemaan, mut eilen sitten tuli se maidonnousun tunne ja hieman tihku maitoo, tissit kipeenä oltu sitte eilinen ja tää päivä.. Pahensi tuokin juttu tätä tyhjää oloa...
Ei todellakaan ollut kivaa kertoa lapsille et meidän vauva, jota niin odotettiin ei jaksanut, vaan siirty enkeliksi. Ja tää tunne mikä itellä nyt on, on jotain aivan järkyttävää... oon aina tuntenut suurta surua jos kaverille on tullut keskemeno, mut en ois ikinä voinu kuvitella tätä surun tuskaa, mitä se oikeesti on... Mulla on semmoinen olo, etten tästä kovi helpolla selviä, mieskin on tosi järkyttynyt, toisaalta noi tytöt helpottaa, kun vetävät väkisin takaisin arkeen, vaikka sinne ei haluais, voisin nimittäin vaan nukkua koko ajan ja itkeä. Ihmettelin ku eivät sairaalassa antaneet "mitään" eväitä tähän surun hoitamiseen. Mietityttää sekin et uskaltaako sitä enää edes haaveilla uudesta vauvasta yleensäkin ja vielä sekin et onkohan tuosta parvorokon sairastamisesta jokin yleinen varoaika... kukaan ei nimittäin kertonut.
Mut toi parvorokko... 30 vauvoista sairastuu, jos äiti sairastaa sen odotusaikana ja 10% noista 30% kuolee. meidän pikkuinen kuului tuohon huono-onnisten ryhmään, ei auttanut se että äiti toivo ja rukoili,et ois vauvamme kuulunut siihen 70% joka ei sairastu!! kyllä on tullu ärräpäitäkin päästeltyä, vaikka suurin osa ajasta menee siihen et yritän olla itkemättä ainakin lasten nähden, ku ei tytöt ymmärrä miksi äiti itkee koko ajan... vaikka tietävät et vauva on kuollut, mut heille pikkunen on nyt enkelinä taivaassa ja miettii mitä hän saa joulupukilta lahjaksi, kuulemma meidän pikkuinen pelaa taivaanisän kanssa muistipelejä ja muuta mukaavaa... ihana tuo lapsen logiikka!!
toivottavasti ei enää koskaan tarvisi kokea tätä tuskaa uudelleen, on tää sen verran kamalaa. Ja toivon kovasti ettei kenenkään muunkaan tarvisi tämmöisiä kokea!!
Marraskuun eka viikko pisti sitten meidän perheen tilan täysin sekasortoon ja mielettömän huolen valtaan, sillä viikolla tuli kylmää vettä niskaan useammasta suunnasta, mut tulevan vauvan kannalta olellisin asia oli se, että minä äitinä oli saanut tuoreen parvorokkotartunnan. Neuvolassa ei osattu juuri sanoa juuta eikä jaata, mut lähete äitipolille tuli kuiteski.
Äitipolilla tuumasivat, et parin viikon välein seurataan ja toivotaan parasta. Äitipolilla kätilö sano, ettei hänen uransa aikana ole koskaan ollu vastaavaa... Täytynee sanoa, et olin aivan hämilläni ja järettömän huolestunut asian vuoksi. Eka lääkäri, jonka luona kävin, oli todella tarkka ja huolellinen, ja pyrki kattoon ultranki tosi hyvin, soitti vielä jollekki toiselle lääkärille ja kysy et oisko vauvan sydämen virtauksia voinut mitata jollain tosi tehokkaalla laitteella. mut vauva oli liian pieni vielä siihen.
Toisella kertaa lääkäri oli sen näkönen niiku ois ryypänny viikon ja kauheessa kapulassa töissä. Hänen mielestään kaikki oli ihan hyvin eikä mitään huolestuttavaa näkynyt viikkoja oli sillon 17+3 ja lääkäri oli sitä mieltä et vauva on suurempi eli vastais viikkoja 18+3. Kysyin häneltä et voisinko käydä meidän kotia lähempänä olevalla äitipolilla, ku matkoihin menee aikaa hurjasti, ja löytyyhän ne erikoislääkärit lähempääkin. Sain luvan käydä kotiamme lähempänä olevalla äitipolilla.
15.päivä oli sitten aika sinne...
viime viikon torstain ja perjantain välisenä yönä näin unen, että mulle sanottaisiin maanantain käynnissä, et meidän pikkuinen on kuollu ja sykettä ei enää ole. Koko viikonloppu oli yhtä miettimistä ja itkunsekaisia tunteita. Sunnuntai-iltana kysyin mieheltäni et pärjääkö hän meidän tyttöjen kans, jos joudun jäämään äitipolille...
No siellä äitipolin tutkimuspöydällä maatessani, vedet valuivat silmistä eikä itkusta tullut loppua kun huomasin, ettei sitä sykettä näy ultrassa, lääkäri yritti vaikka kuinka kauan saada sitä näkymään, mut mua on ultrattu 3 raskauden aikana jo niin monesti et tiedän sykkeen näkyvän aikalailla heti. Tutkiva lääkäri pyysi toisen lääkärin vielä paikalle, hän sitten vahvisti sen et meidän vauva on kuollu... ja taas vedettiin matto jalkojen alta, ihmeekseni pysytin soittamaan miehelleni(oli sovittu et soitan heti ku tiedän onko vauvamme ok) mut se itku ei loppunu ollenkaan. Käynnistys aloitettiin samantien, se oli kamalinta mitä olen ikinä joutunut tekemään... mut tutkittavaksi sitä meidän vauvaa ei laitettu, kun oletettavin kuolinsyy on se parvorokko, ite oisin halunnut et asia ois kuitenkin varmistettu. Meidän pikku enkeli meni sitten tuhkattavaksi, en kyennyt ajattelemaan hautajaisia, olo on muutenki aivan sekava. Niin antoivathan ne hoitajat siellä sairaalassa semmosia pillereitä, ettei maito alkaisi nousemaan, mut eilen sitten tuli se maidonnousun tunne ja hieman tihku maitoo, tissit kipeenä oltu sitte eilinen ja tää päivä.. Pahensi tuokin juttu tätä tyhjää oloa...
Ei todellakaan ollut kivaa kertoa lapsille et meidän vauva, jota niin odotettiin ei jaksanut, vaan siirty enkeliksi. Ja tää tunne mikä itellä nyt on, on jotain aivan järkyttävää... oon aina tuntenut suurta surua jos kaverille on tullut keskemeno, mut en ois ikinä voinu kuvitella tätä surun tuskaa, mitä se oikeesti on... Mulla on semmoinen olo, etten tästä kovi helpolla selviä, mieskin on tosi järkyttynyt, toisaalta noi tytöt helpottaa, kun vetävät väkisin takaisin arkeen, vaikka sinne ei haluais, voisin nimittäin vaan nukkua koko ajan ja itkeä. Ihmettelin ku eivät sairaalassa antaneet "mitään" eväitä tähän surun hoitamiseen. Mietityttää sekin et uskaltaako sitä enää edes haaveilla uudesta vauvasta yleensäkin ja vielä sekin et onkohan tuosta parvorokon sairastamisesta jokin yleinen varoaika... kukaan ei nimittäin kertonut.
Mut toi parvorokko... 30 vauvoista sairastuu, jos äiti sairastaa sen odotusaikana ja 10% noista 30% kuolee. meidän pikkuinen kuului tuohon huono-onnisten ryhmään, ei auttanut se että äiti toivo ja rukoili,et ois vauvamme kuulunut siihen 70% joka ei sairastu!! kyllä on tullu ärräpäitäkin päästeltyä, vaikka suurin osa ajasta menee siihen et yritän olla itkemättä ainakin lasten nähden, ku ei tytöt ymmärrä miksi äiti itkee koko ajan... vaikka tietävät et vauva on kuollut, mut heille pikkunen on nyt enkelinä taivaassa ja miettii mitä hän saa joulupukilta lahjaksi, kuulemma meidän pikkuinen pelaa taivaanisän kanssa muistipelejä ja muuta mukaavaa... ihana tuo lapsen logiikka!!
toivottavasti ei enää koskaan tarvisi kokea tätä tuskaa uudelleen, on tää sen verran kamalaa. Ja toivon kovasti ettei kenenkään muunkaan tarvisi tämmöisiä kokea!!
ei siitä mitään aiheudu, sai oikein tapella että saiajan verikokeeseen ja sairaslommaa ettei tarvinnu mennä töihin niin kauna kun tartunta vaaraa oli....