Ihan normaalia. Ja suotavaakin siinä mielessä, että selvästikin ymmärrät elämäsi muuttuvan nyt aika totaalisesti ja pohdit asiaa mieluummin realistisesti kuin vaaleanpunaisten lasien läpi. Uskon, että synnytyksen jälkeinen masennus on todennäköisempää naisella, joka ei ole osannut etukäteen varautua vauvaelämän rasittavuuteen kuin sellaisella, joka tiedostaa, että elämä ei tule olemaan pelkkää hyväntuoksuisen ja hyväntuoksuisen vauva nuuhkimista ja kutittelua.
Sen verran varoitan vielä, ettei epävarmuus suinkaan haihdu parissa päivässä synnytyksen jälkeen
Jokainen kasvuvaihe tuo mukanaa uusia epävarmuustekijöitä ja lukuisia kysymysmerkkejä. Kukaan ei ole mestari syntyessään, vaan itsevarmuus karttuu vain kokemuksen kautta. Ja lohdutan vielä, että jokaisella on omat vahvuusalueensa vanhemmuudessa, joillekin vauva-aika on helppoa mutta taaperon kanssa ollaan sormi suussa tai leikki-ikäisen kasvattaminen tuntuu helpolta mutta murkkuikäisen lähettäisi mielellään kasvatuslaitokseen. Onneksi lapsen tulevaisuus ei ole muutaman itkun vuoksi vaakalaudalla, ja jos tuntuu, että se vauva-aika ei ole itselle "ominta" ja vahvinta vanhemmuudessa, niin voi lohduttautua myös sillä, että esim. taaperoaikana tai leikki-iässä saa aina jonkin verran korvattua sitä heikommin sujunutta aikaa.
Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, ja se riittää, että teet parhaasi. Kyllin hyvä vanhemmuus riittää, siis sellainen, jossa vanhempi yrittää asettua myös lapsensa asemaan ja vaikka muistella omia kasvukipujaan lapsuusajalta, sekin saattaa jo auttaa yllättävän paljon esim. uhmaikäisen raivareissa. Täydellisiä vanhempia ei olekaan, vaikka onkin helppoa laukoa esim. täällä palstalla kaikenlaista potaskaa ja neuvoja, joita harva sitten jaksaa johdonmukaisesti noudattaa elävässä elämässä.
Itse tukeuduin epävarmuudessa hurjan helposti kehityspsykologiaan, mutta jos nyt joutuisin valikoimaan yhden ainoan opuksen, valitsisin Bruno Bettelheimin kirjan Kyllin hyvät vanhemmat. Sitten muutaman kuukauden jälkeen itsevarmuus lähti pikku hiljaa kasvamaan, kun päivä kerrallaan oppi tuntemaan vauvaa aina vain enemmän.
Ihan käytännön tasolla voin kertoa omassa vauvastani sen verran, että hän oli maailman huonoin nukkuja, mutta että lamauttavastakin väsymyksestä selviää tietynlaisella asenteella. Ei kannata odottaa, että vauva nukkuu 5 tunnin yöunia (meillä ei sellaisia nukuttu lainkaan ekojen 18 kk:n aikana) eikä pitää vauvan kehitystä oman äitiyden mittapuuna. Oma vauvani oli huonosta nukkumisesta huolimatta siinä mielessä helppo vauva, että hän ei juuri itkenyt kunhan sai olla tarpeeksi sylissä (eläköön kantoliina, jossa asui käytännössä ekat 6kk, nukkui siinä päiväunensakin) ja tissia aina halutessaan eli n. 1,5 tunnin välein, yöllä väliin tiheämminkin.
Ja eka kuukausi on siinä mielessä pahin, että vauva on autistinen pökkelö, jolta ei saa muuta palautetta kuin sen itkun. Eli vauva elää mustavalkoisessa maailmassa, jossa asiat joko ovat hyvin (=ei itke) tai huonosti (=itkee). Kun vauva sitten 4-6 viikon iässä alkaa hymyillä, alkaa äitiyskin tuntua erilaiselta, kun vauvalta saa hymyn kaltaista positiivista palautetta ja varsinainen vuorovaikutus pääsee alkamaan.
Joka tapauksessa, jos kaltaiseni uusavuton, joka vaihtoi elämänsä ensimmäisen vaipan 36h vauvan syntymän jälkeen (onneksi mies oli jo vaipanvaihdossa konkari, sitten tokana yönä en viitsinyt herättää kesken unien vaan uskalsin käydä itse toimeen
) on saanut lapsensa hengissä ja hyväntuulisena vauva-ajan läpi, niin kyllä sinäkin siihen onnistut
