Ajattelin tulla tänne kirjoittamaan, koska täällä on muita samankaltaisia. olen kirjoitellut jo tuolla elokuisten 2006 kerhosivuilla. minulla on siis esikoispoika topias, joka on 1v8kk. odotin siis toista lastani, jonka la oisi ollut 17.6.
tässä mitä olen jo kirjotellut kerhosivuille. tekstistä huomaa, että osioit on kirjoitettu eri päivinä.
19.4 lauantaina kävin äitiyspolilla. syy miksi sinne menin oli, että perjantai iltana kun olin uimassa, huomasin, että vauva ei liikkunut mahassa niin kuin yleensä. silloin illalla aloin miettimään olinko tuntenut liikkeitä koko päivänä. en ainakaan muistanut, että olisin. nukkumaan mennessä ja yölläkään en tuntenut. nukuin tosi huonosti. lauantaina päätin vielä tarkastella, mutta liikkeitä ei ollut. en ajatellut että vauva olisi kuollut ennemminkin olin vain huolissaan. äitiyspolilla kätilö kuunteli sydänääniä, mutta niitä ei kuulunut. silloin aloin pelätä pahinta. yleensä äänet on kuulunut neuvolassa heti. lääkäri etsi sydänääniä ultralla ja pelkäsin pahinta, mutta en uskonut sitä. lääkäri totesi hetken päästä vauvan kuolleen. menin täysin hysteeriseksi ja huusin ja itkin. en oikeasti voinut käsittää miten näin voi käydä. en oikeasti edes ajatellut mennessäni sinne, että vauvani olisi kuollut. vieläkin tuntuu että kohta tästä unesta herätään. en ikinä olisi voinut kuvitella,että näin käy itselle. synnytystähän tässä vaiheessa pelätään.
sunnuntaina 20.4 klo 9.00 siis aloitettiin käynnistys joka eteni ihan hyvin. Sain kipulääkettä osastolla ja minulle sanottiin että sitten jos lääkkeet eivät enää riittäisi, niin pääsisin synnytyssaliin ja saisin siellä epiduraalin. minun ei siis tarvitsi tuntea paljon kipua, koska vauvan terveydestä ei tarvinnut huolehtia. sain kerran kipulääkkeen tablettina ja kolme kertaa piikin lihakseen. kolmas kerta ei enää auttanut ja pääsin synnytyssaliin 20.35. olisi pitänyt vain mennä aikaisemmin. siellä odotimme kätilöä varmaan 10 min ja sen aikana supistukset kipenivät tosi koviksi. sitten kun kätilö ja gynekologi vihdoin tulivat en saanutkaan heti epiduraalia niinkuin olin luullut, eihän sitä oltu vielä edes kutsuttu. jonkun ajan päästä sain kohdunsuun puudutteen, mutta tiesin, että se ei auta niin kui ei topiaksestakaan. kätilö vain sanoi, että odotellaan. 10 min odotuksen jälkeen ei enää odoteltu vaan kutsuin kätilön takaisin ja laitettiin peräruiske joka olisi varmasti voitu laittaa jo osastolla? koska olin ollut koko päivän syömättä ja juomatta tipassa. menin pöntölle ja siellä kärvistelin supistelujen kanssa ja mietin kuinka kauan täällä pitää olla. kutsuttiin kätilö takaisin. (kätilö ei siis ollut meidän kanssa paljon ollenkaan vaan oli aina täyttämässä papereitani ja kutsumassa anestesia lääkäriä. hän sanoi, että voin nousta ylös jos mitään ei tule. sillä sanoin, että minulla vain lorisee. kätilö totesi, että se on vain peräruiske (en ole siis ikinä saanut peräruisketta niin en tiedä miten se kakka sieltä tulee.). ilmeisesti se oli lapsivesi mikä lorisi. kätilö poistui taas ja päätin vielä jäädä hetkeksi. sain yhden kakan ponnistettua ja ajattelin yrittää vielä kerran. sitten tuntuikin, että ei se olekaan kakka ja huusin miestäni kutsumaan kätilön. huusin vain että paina sitä nappia, nyt se vauva tulee. yritin pidätellä, mutta vauva syntyi hetkessä pönttöön. samantien kätilö tuli paikalle ja minä olin ihan hysteerinen ja huusin ja itkin, koska se oli syntynyt pönttöön eikä kukaan henkilökunnasta ollut edes paikalla. olin aivan järkyttynyt koska tulin synnyttämään kuollutta vauvaa ja minulle luvattiin, että en tarvi kärsiä kipua ja että kaikki menee hyvin. tuntui niin väärältä, että vauvan piti vielä kaikenlisäksi syntyä pönttöön. vauva syntyi siis puudutteen laiton jälkeen n. 30min päästä jolloin minulla oli 4cm auki. tämän vuoksi kätilö olikin ihmeissään, että se syntyi näin nopeaa. mutta eihän he tienneet alapään tilannetta, koska sitä ei sen jälkeen oltu katsottu. ja varmasti kyykkyasento pöntöllä edesauttoi etenemistä ja puudutekin varmaan auttoi etenemistä. kaikenlisäksi yritin muutaman kerran ponnistaa kakkaa, eikä minulla ollut aavistustakaan, etten olisi saanut ponnistaa ja että tilanne oli mennyt jo niin pitkälle.
kaiken hässäkän jälkeen saimme vauvan viereemme. pieni enkelityttömme Silja Serafiina syntyi klo 21.25. vauvalla oli painoa 1660g ja pituutta 43cm, pää 29cm. aluksi tuntui tietenkin järkyttävältä nähdä kuollut lapsemme. saimme viettää aikaa Siljan kanssa reilun tunnin verran. kosketimme häntä joka puolelta. hän oli ihan valmis vauva. täydellinen sormineen ja varpaineen. ensin tietenkin tuntui pelottavalta koskea kuollutta, mutta olihan hän meidän lapsemme. Siljalla oli leuassa kuoppa niinkuin minullakin. Kasvoissa oli paljon samaa kuin Topiaksessa. Siljalla meni alahuuli loppuvaiheessa hieman toisen huulen alle niinkuin Topiaksellakin vauvana, ihan niinkuin imisi sitä. Jalkaterät olivat pitkät, 7cm, eli 2cm pienemmät kuin Topiaksella. Hiuksia oli paljon ja olivat tummat, paljon tummemmat kuin Topiaksella. Myös kiharaa oli havaittavissa. Silja kapaloitiin ja sain hänet kainaloon. Hän näytti niin rauhalliselta ja aivan kuin olisi vain unessa. hän oli lämmin ja hänen ihonsa tuntui pehmeältä. sitä vain toivoi, että olisi nähnyt edes hänen silmänsä katsovan kerran minuun. mutta hän oli rauhallinen kuin olisi päässyt parempaan paikkaan. pidin häntä myös sylissä ja tuuditin häntä. hän oli kevyt. oli ihan katsella häntä ja silittää hänen poskiaan. välillä tuntui niin rauhalliselta ja onnelliselta maata hänen vieressään, olinhan saanut vauvamme viereen. hän oli niin kaunis ja täydellinen. yhteinen aikamme oli arvokasta, mutta jouduimme kuitenkin hyvästelemään hänet.
Ihana poikamme on auttanut eteenpäin. ilman häntä elämä tuntuisi varmasti tyhjältä. tuntuu paljon kiitollisemmalta kuin ennen, että meillä on hänet. vointi on vaihteleva. välillä melkein unohtaa tapahtuneen ja välillä pitää itkeä ja surra. kuitenkin voimme aika hyvin. aamulla olo on tyhjä, ei jotenkin usko tapahtunutta. ja niin kuin sanoin, välillä unohdan, etten olekaan raskaana enää. olemme mieheni kanssa puhuneet tästä lauantaista lähtien paljon ja uskon että selviämme tästä hyvin vaikka ikävä ei häviäkään koskaan. vaikeaa on varmasti kohdata ihmiset jotka eivät tiedä tästä ja silloin pitää kuitenkin kertoa. yleensähän oletetaan, että kun maha on poissa, niin vauva on syntynyt ja kaikki on hyvin. ehkä ensi viikolla menemme kerhoihin ja muihin. pakkohan ne on kohdata joskus. ehkä vaikeinta on kohdata toiset raskaana olevat ja vastasyntyneet vauvat. koska itselläkin sama piti olla edessä.
eilen oli sitten Siljan hautajaiset. päivä oli raskas ja rankka. saimme nähdä vielä pienen tyttömme, mutta hän oli muuttunut, mutta ei kuitenkaan pahannäköinen. minulle oli tärkeää saada nähdä hänet ja hyvästellä hänet vielä kerran. tuntui aivan käsittämättömältä, että arkussa makasi pieni tyttöni, jota en koskaan saanut luokseni. hän on nyt poissa, niin mahastani, kuin elämästämme. yritän ajatella, että hän on nyt paremmassa paikassa ja siellä hänen on hyvä olla, vaikka mielestäni hänen kuitenkin olisi parempi minun sylissäni. hän on nyt topiaksen suojelusenkeli. siunaus oli rankka kokemus, mutta pappi puhui kauniisti ja luki myös minun antamat kaksi runoa. itkin koko siunauksen ajan ja pahimmalta tuntui, kun laskimme mieheni kanssa yhdessä arkun hautaan. laitoin myös liinan itse takaisin siljan kasvoille ja arkun kannen takaisin paikoilleen. tuntui hirveältä, etten näe häntä enää ikinä. ehkä tietenkin sitten kun minun aikani on mennä pois. kävin tänään jo haudalla topiaksen kanssa. mies halusi päästä kalalle, missä saa tuulettaa omia ajatuksiaan. hän tietenkin suree omalla tavallaan. eilinen ilta oli aivan kauhea. olin menossa nukkumaan ja päässäni alkoi pyöriä kaikki ajatukset. minun oli pakko tulla koneelle katsomaan siljan kuvia, meillä on myös yksi kuva kehyksissä joka oli myös hautajaisissa. katsoin kuvia monta kertaa ja itkin varmaan tunnin verran. nyt jotenkin olen tajunnut tämän konkreettisesti ja paha olo melkein koko ajan. viime viikon olin varmasti vielä shokissa, enkä tajunnut täysin tapahtunutta, tietenkin itkin välillä, mutta olo oli välillä hyvä. nyt tuntuu, että en ymmärrä miten jaksan eteenpäin, enkä ymmärrä miksi näin piti käydä ja tapahtua itselle. nyt vasta ymmärrän täysin kuinka hirveää tämä on. ajattelin huomenna soittaa neuvolaan ja sieltä pyytää, että pääsisin puhumaan jollekkin. tuntuu niin pahalta. nyt tuntuu vain, että haluaisin vain hautautua jonnekin ja itkeä, mutta topiaksen takia on pakko jaksaa. välillä tuntuu, että en haluaisi ajatella koko asiaa, ettei tarvi itkeä, koska se sattuu niin paljon. ei oikein tiedä miten olisi. nyt on siis viikko siitä kun synnytin tyttömme. ei kai tässä auta kuin päivä kerrallaan mennä eteenpäin..
tässä mitä olen jo kirjotellut kerhosivuille. tekstistä huomaa, että osioit on kirjoitettu eri päivinä.
19.4 lauantaina kävin äitiyspolilla. syy miksi sinne menin oli, että perjantai iltana kun olin uimassa, huomasin, että vauva ei liikkunut mahassa niin kuin yleensä. silloin illalla aloin miettimään olinko tuntenut liikkeitä koko päivänä. en ainakaan muistanut, että olisin. nukkumaan mennessä ja yölläkään en tuntenut. nukuin tosi huonosti. lauantaina päätin vielä tarkastella, mutta liikkeitä ei ollut. en ajatellut että vauva olisi kuollut ennemminkin olin vain huolissaan. äitiyspolilla kätilö kuunteli sydänääniä, mutta niitä ei kuulunut. silloin aloin pelätä pahinta. yleensä äänet on kuulunut neuvolassa heti. lääkäri etsi sydänääniä ultralla ja pelkäsin pahinta, mutta en uskonut sitä. lääkäri totesi hetken päästä vauvan kuolleen. menin täysin hysteeriseksi ja huusin ja itkin. en oikeasti voinut käsittää miten näin voi käydä. en oikeasti edes ajatellut mennessäni sinne, että vauvani olisi kuollut. vieläkin tuntuu että kohta tästä unesta herätään. en ikinä olisi voinut kuvitella,että näin käy itselle. synnytystähän tässä vaiheessa pelätään.
sunnuntaina 20.4 klo 9.00 siis aloitettiin käynnistys joka eteni ihan hyvin. Sain kipulääkettä osastolla ja minulle sanottiin että sitten jos lääkkeet eivät enää riittäisi, niin pääsisin synnytyssaliin ja saisin siellä epiduraalin. minun ei siis tarvitsi tuntea paljon kipua, koska vauvan terveydestä ei tarvinnut huolehtia. sain kerran kipulääkkeen tablettina ja kolme kertaa piikin lihakseen. kolmas kerta ei enää auttanut ja pääsin synnytyssaliin 20.35. olisi pitänyt vain mennä aikaisemmin. siellä odotimme kätilöä varmaan 10 min ja sen aikana supistukset kipenivät tosi koviksi. sitten kun kätilö ja gynekologi vihdoin tulivat en saanutkaan heti epiduraalia niinkuin olin luullut, eihän sitä oltu vielä edes kutsuttu. jonkun ajan päästä sain kohdunsuun puudutteen, mutta tiesin, että se ei auta niin kui ei topiaksestakaan. kätilö vain sanoi, että odotellaan. 10 min odotuksen jälkeen ei enää odoteltu vaan kutsuin kätilön takaisin ja laitettiin peräruiske joka olisi varmasti voitu laittaa jo osastolla? koska olin ollut koko päivän syömättä ja juomatta tipassa. menin pöntölle ja siellä kärvistelin supistelujen kanssa ja mietin kuinka kauan täällä pitää olla. kutsuttiin kätilö takaisin. (kätilö ei siis ollut meidän kanssa paljon ollenkaan vaan oli aina täyttämässä papereitani ja kutsumassa anestesia lääkäriä. hän sanoi, että voin nousta ylös jos mitään ei tule. sillä sanoin, että minulla vain lorisee. kätilö totesi, että se on vain peräruiske (en ole siis ikinä saanut peräruisketta niin en tiedä miten se kakka sieltä tulee.). ilmeisesti se oli lapsivesi mikä lorisi. kätilö poistui taas ja päätin vielä jäädä hetkeksi. sain yhden kakan ponnistettua ja ajattelin yrittää vielä kerran. sitten tuntuikin, että ei se olekaan kakka ja huusin miestäni kutsumaan kätilön. huusin vain että paina sitä nappia, nyt se vauva tulee. yritin pidätellä, mutta vauva syntyi hetkessä pönttöön. samantien kätilö tuli paikalle ja minä olin ihan hysteerinen ja huusin ja itkin, koska se oli syntynyt pönttöön eikä kukaan henkilökunnasta ollut edes paikalla. olin aivan järkyttynyt koska tulin synnyttämään kuollutta vauvaa ja minulle luvattiin, että en tarvi kärsiä kipua ja että kaikki menee hyvin. tuntui niin väärältä, että vauvan piti vielä kaikenlisäksi syntyä pönttöön. vauva syntyi siis puudutteen laiton jälkeen n. 30min päästä jolloin minulla oli 4cm auki. tämän vuoksi kätilö olikin ihmeissään, että se syntyi näin nopeaa. mutta eihän he tienneet alapään tilannetta, koska sitä ei sen jälkeen oltu katsottu. ja varmasti kyykkyasento pöntöllä edesauttoi etenemistä ja puudutekin varmaan auttoi etenemistä. kaikenlisäksi yritin muutaman kerran ponnistaa kakkaa, eikä minulla ollut aavistustakaan, etten olisi saanut ponnistaa ja että tilanne oli mennyt jo niin pitkälle.
kaiken hässäkän jälkeen saimme vauvan viereemme. pieni enkelityttömme Silja Serafiina syntyi klo 21.25. vauvalla oli painoa 1660g ja pituutta 43cm, pää 29cm. aluksi tuntui tietenkin järkyttävältä nähdä kuollut lapsemme. saimme viettää aikaa Siljan kanssa reilun tunnin verran. kosketimme häntä joka puolelta. hän oli ihan valmis vauva. täydellinen sormineen ja varpaineen. ensin tietenkin tuntui pelottavalta koskea kuollutta, mutta olihan hän meidän lapsemme. Siljalla oli leuassa kuoppa niinkuin minullakin. Kasvoissa oli paljon samaa kuin Topiaksessa. Siljalla meni alahuuli loppuvaiheessa hieman toisen huulen alle niinkuin Topiaksellakin vauvana, ihan niinkuin imisi sitä. Jalkaterät olivat pitkät, 7cm, eli 2cm pienemmät kuin Topiaksella. Hiuksia oli paljon ja olivat tummat, paljon tummemmat kuin Topiaksella. Myös kiharaa oli havaittavissa. Silja kapaloitiin ja sain hänet kainaloon. Hän näytti niin rauhalliselta ja aivan kuin olisi vain unessa. hän oli lämmin ja hänen ihonsa tuntui pehmeältä. sitä vain toivoi, että olisi nähnyt edes hänen silmänsä katsovan kerran minuun. mutta hän oli rauhallinen kuin olisi päässyt parempaan paikkaan. pidin häntä myös sylissä ja tuuditin häntä. hän oli kevyt. oli ihan katsella häntä ja silittää hänen poskiaan. välillä tuntui niin rauhalliselta ja onnelliselta maata hänen vieressään, olinhan saanut vauvamme viereen. hän oli niin kaunis ja täydellinen. yhteinen aikamme oli arvokasta, mutta jouduimme kuitenkin hyvästelemään hänet.
Ihana poikamme on auttanut eteenpäin. ilman häntä elämä tuntuisi varmasti tyhjältä. tuntuu paljon kiitollisemmalta kuin ennen, että meillä on hänet. vointi on vaihteleva. välillä melkein unohtaa tapahtuneen ja välillä pitää itkeä ja surra. kuitenkin voimme aika hyvin. aamulla olo on tyhjä, ei jotenkin usko tapahtunutta. ja niin kuin sanoin, välillä unohdan, etten olekaan raskaana enää. olemme mieheni kanssa puhuneet tästä lauantaista lähtien paljon ja uskon että selviämme tästä hyvin vaikka ikävä ei häviäkään koskaan. vaikeaa on varmasti kohdata ihmiset jotka eivät tiedä tästä ja silloin pitää kuitenkin kertoa. yleensähän oletetaan, että kun maha on poissa, niin vauva on syntynyt ja kaikki on hyvin. ehkä ensi viikolla menemme kerhoihin ja muihin. pakkohan ne on kohdata joskus. ehkä vaikeinta on kohdata toiset raskaana olevat ja vastasyntyneet vauvat. koska itselläkin sama piti olla edessä.
eilen oli sitten Siljan hautajaiset. päivä oli raskas ja rankka. saimme nähdä vielä pienen tyttömme, mutta hän oli muuttunut, mutta ei kuitenkaan pahannäköinen. minulle oli tärkeää saada nähdä hänet ja hyvästellä hänet vielä kerran. tuntui aivan käsittämättömältä, että arkussa makasi pieni tyttöni, jota en koskaan saanut luokseni. hän on nyt poissa, niin mahastani, kuin elämästämme. yritän ajatella, että hän on nyt paremmassa paikassa ja siellä hänen on hyvä olla, vaikka mielestäni hänen kuitenkin olisi parempi minun sylissäni. hän on nyt topiaksen suojelusenkeli. siunaus oli rankka kokemus, mutta pappi puhui kauniisti ja luki myös minun antamat kaksi runoa. itkin koko siunauksen ajan ja pahimmalta tuntui, kun laskimme mieheni kanssa yhdessä arkun hautaan. laitoin myös liinan itse takaisin siljan kasvoille ja arkun kannen takaisin paikoilleen. tuntui hirveältä, etten näe häntä enää ikinä. ehkä tietenkin sitten kun minun aikani on mennä pois. kävin tänään jo haudalla topiaksen kanssa. mies halusi päästä kalalle, missä saa tuulettaa omia ajatuksiaan. hän tietenkin suree omalla tavallaan. eilinen ilta oli aivan kauhea. olin menossa nukkumaan ja päässäni alkoi pyöriä kaikki ajatukset. minun oli pakko tulla koneelle katsomaan siljan kuvia, meillä on myös yksi kuva kehyksissä joka oli myös hautajaisissa. katsoin kuvia monta kertaa ja itkin varmaan tunnin verran. nyt jotenkin olen tajunnut tämän konkreettisesti ja paha olo melkein koko ajan. viime viikon olin varmasti vielä shokissa, enkä tajunnut täysin tapahtunutta, tietenkin itkin välillä, mutta olo oli välillä hyvä. nyt tuntuu, että en ymmärrä miten jaksan eteenpäin, enkä ymmärrä miksi näin piti käydä ja tapahtua itselle. nyt vasta ymmärrän täysin kuinka hirveää tämä on. ajattelin huomenna soittaa neuvolaan ja sieltä pyytää, että pääsisin puhumaan jollekkin. tuntuu niin pahalta. nyt tuntuu vain, että haluaisin vain hautautua jonnekin ja itkeä, mutta topiaksen takia on pakko jaksaa. välillä tuntuu, että en haluaisi ajatella koko asiaa, ettei tarvi itkeä, koska se sattuu niin paljon. ei oikein tiedä miten olisi. nyt on siis viikko siitä kun synnytin tyttömme. ei kai tässä auta kuin päivä kerrallaan mennä eteenpäin..