Pohdintaa eron ääreltä

Älä anna periksi. Taistele. Luen ja kuulen tätä koko ajan. Kannustusta naiselle, jonka avioliitto näyttää päättyvän. Naiselle, joka on antanut periksi. Minkä jälkeen saa antaa periksi? Olen luovuttamassa kun parisuhde on vienyt minut terapiaan. Tehnyt minusta flegmaattisen paskan, joka vain istuu sohvalla ja konemaisesti nousee auttamaan lapsen potalle ja sieltä pois. Minä olen taistellut. Olen venynyt ja vanunut, antanut ja kestänyt. Kun ainoa jäljellä oleva tunne on halu päästä irti ja ahdistus saa minut oksentamaan niin olenko silloin yrittänyt tarpeeksi? Kun en voi enää luottaa enkä uskoa mihinkään niin olenko antanut tarpeeksi toisia mahdollisuuksia? Kuka on löytänyt rakkauden uudelleen vielä sen jälkeen kun puolison kosketuskin inhottaa? Miten minut nuijittiin näin alas ja miten joku voi kuvitella että voisin vielä taistella vähän lisää ja löytää "arkisen rakkauden ja kumppanuuden”?

Minä olen tullut niin pitkälle kun pystyn. Minä en nauti mistään enkä halua mitään muuta kun päästä eroon tästä suhteesta. Miksi nämä kehotukset taistella tuntuvat silti aina sanovan että en olisi yrittänyt tarpeeksi ja löydän itseni miettimästä voisinko vielä jäädä?

 

Viestisi kuulostaa kuin omaltani! Just sama tilanne täällä! En tiedä mitä tekisin, yritänkö vaan vielä...
Lasten takia lienee pakko ainakin jonkin aikaa.

Voimahalaus sulle!!!

 

Kuulostaa siltä että et voi enää jäädä, ja varsinkin jos sinä olet ainoa joka yrität, jos mies ei osallistuu niin aika toivotonta se on..Samoja asioita phodin, en ole vielä siinä inhoamisvaiheessa
Tsemppiä ja voimahalia !

 

Niin, ero. Itse erosin kumppanistani 7 vuoden jälkeen.

Vasta kun tajusin OIKEASTI että hitto, kyllä minä olen kaikkeni tehnyt, kaikkeni antanut, jopa enemmän! Jos se toinen ei sitä tajua, jos se ei halua nähdä vaivaa niin hittoako minä tässä elämääni tuhlaan!? Sne jälkeen päätös oli hyvinkin selvä ja helppo. ERO! Ja ihana vapaus! Vapaus olla oma itsensä, ja etsiä oma onni. Puoli vuotta tuosta löysin elämäni miehen jonka kanssa minulla on nyt kaksi ihanaa lasta ja ihana koti ja ihana tulevaisuus. Elämä hymyilee!

Se vaan on ensin itse tajuttava. Lapset selviää kyllä. Ihan varmasti jos vaan suhtaudutte eroon oikein ettekä tee lapsista pelinappuloita.

Voimaa se vaatii ja kestävyyttä. mielen lujuutta, mutta kun pääset irti niin siellä on uusi elämä vastassa. Äläkä pelkää pyytää apua! Martyyri ei saa olla. Apua on tarjolla aina.

Kyllä se siitä! Levitä siipesi ja lennä! Ei ero ole maailman loppu!

 

Kyllä munkin mielestä on aika erota jos on jo kaikkensa yrittänyt, eikä ole enää mitään fiiliksiä jatkaa. Jotta suhteen onnistuisi korjaamaan, molempien pitää haluta saada se korjatuksi. Kuulostaa siltä että sinä et (enää) halua.

Eikö se terapeutti ole käsitellyt sun kanssa tätä asiaa? mitä hän sanoo erotoiveisiisi? Onko hän sitä mieltä että pitäisi vielä yrittää, ja millä perusteella hän uskoo että tuosta voisi vielä hyvä tulla? Tietty jos sinulla on masennusta, voi olla että koko parisuhde näyttää paremmalta sitten kun paranet, mutta eihän se mikään tae ole (etenkään jos koko masennus on saanut alkunsa parisuhteen ongelmista). Mutta jos olet oikeasti masentunut (kuten vähän kuulostat kirjoituksesi perusteella), ei se pelkällä erolla parane, siihen tarvitaan myös hoitoa. Mutta ero voisi olla se ensimmäinen askel parempaan elämään.


Sulla on vain yksi elämä, tee siitä niin ihana kuin osaat! Voimia jatkoon.

 

Kiitän vastanneita!

Prosessi on ollut pitkä ja olemme päätyneet eroon. Päätös toi mukanaan suuren helpotuksen vaikka samalla pelkään mitä tämä tuo tullessaan. Suren myös sitä miten monen ihmisen elämää tämä myös epäsuorasti satuttaa. On kauheaa ymmärtää lapsen reagoivan toisen vanhemman puuttumiseen mutta myös ihanaa nähdä kuinka myös hänen silmänsä syttyvät kun äiti nauraa. Koskahan olen todella nauranut viimeksi?

Elämä ei todellakaan ole mustavalkoista. Terapia on opettanut minulle paljon itsestäni ja jonkin verran myös muista. Haimme toki apua myös parina mutta se ei kantanut kovin pitkälle. Uutta parisuhdetta en ole edes ajatellut enkä varmasti toviin ole sitä valmis rakentamaan.

Toivoin voimia ja viisautta kaikille saman asian kanssa painiville! Toivon myös että teillä, kuten minulla, on lähellänne rakkaita jotka ovat valmiita tukemaan ja kuuntelemaan.

 

Mukava kuulla että sait asian päätökseen ja tunne oli helpotus.Olen itse vielä siinä vaiheessa että mietin ketä satutan ja kuinka paljon , rohkeus lopullisen rutistukseen puutuu vielä. Tsemppiä sinulle ja uudelle elämälle !

 

Oli kuin omat ajatukseni rustattu... huhh.. nyt tunnen vaan niin paljon vihaa, joskus lyhyitä aikoja päivssä hymyilen hänelle mutta sitten taas kaikki hajoo..
Päässä mulla soi että lähde, kähde lätkimään. Lähdenkin heti lasten kanssa kun saisin sen asunnon.