rakastatko miehesi lasta/lapsia?

En rakasta minäkään mieheni tytärtä. Meillä on yksi yhteinen lapsi ja miehen tytär viettää keskiväärin pari-kolme päivää viikossa luonamme. Valehtelisin jos väittäisin tuntevani samanlaista äidinrakkautta miehen tytärtä kohtaan kuin omaa lastani, ja uskon etten ole ainut (edell. vastauksistakin se on luettavissa). Silti saan kuulla miehen exältä säännöllisesti, että olen todella omituinen, kamala, epänormaali, hirveä, itsekäs jne, uusperheen äiti kun en rakasta hänen lastaan. Vaatimuksia satelee miehelleni ja minulle aikamoista vauhtia, mutta mitään oikeuksia meillä ei ole. Ei edes miehelläni, sillä exällä on yksinhuoltajuus.

Yhdyn niihin edellisiin kirjoittajiin, jotka ovat sitä mieltä, että luojan kiitos tälläisella palstalla saa asian rehellisesti myöntää.

:headwall:

 

En rakasta, vaikka mies on sitä mieltä että minun pitäisi jos en rakasta hänen lastaan en hänen mielestään rakasta häntäkään mikä on mielestäni perin kumma ajatustyyli.
Miehen lapsi on meillä 40 prosenttia ajasta käytännössä kaikki viikonloput ja myös viikolla päiviä. Mies maksaa kunnon elarit ja käytönnässä myös ostaa kaiken lapselleen pyöristä vaateista lähtien ja lapsi osallistuu aina kaikille lomamatkoille jotka teemme sehän on selvä. Ilman häntä emme lähde mihinkään, tämä on miehini periaate. Mies laittaa myös joka kuukausi pienen summan rahaa lapsen tilille tulevaisuutta varten. Meillä on nyt yhteinen yksivuotias lapsi. Olisi joskus kiva mennä matkalle tai viettää aikaa ihan vaan me kolme mutta sehän ei miehelleni käy olen yrittänyt selittää että onhan hänen aiempi lapsensakkin saanut nauttia pelkästään isänsä ja äitinsä huomiosta.

Hän ottaa lastaan meille vaikka itsellään olisi joku meno, jolloin minun on pakko huolehtia lapsesta vaikka ajattelisin että myös minä voisin lähteä tuolloin johonkin ja viedä oman lapsemme hoitoon. Jos mieheni kuulee että olen ollut vaikka kavereideni ja heidän lapsiensa kanssa huvipuistossa hän suuttuu kun en ole ottanut hänen aikaisempaa lastaan mukaan. Hän on ihan mahdoton ja yrittää väkisin tehdä minusta lapsen äitiä ja meistä "oikeaa" perhettä,
vaikka lapsella on jo ihan hyvä äiti.

 

Olen joskus miettinyt, että jos mieheni kuolisi, hänen tyttärensä (joka asuu luonamme ja tapaa äitiään ehkä kerran kuukaudessa) palaisi äitinsä luokse. Minullahan ei olisi mitään sanomista siihen. Ikävöisin häntä kovasti ja kokisin menettäneeni yhden lapsistani. Hän on asunut luonamme 2 vuotta ja täytti juuri 13. Onkohan tämä "oikeanlaista" äidinrakkautta?

 

\

Olen joskus miettinyt, että jos mieheni kuolisi, hänen tyttärensä (joka asuu luonamme ja tapaa äitiään ehkä kerran kuukaudessa) palaisi äitinsä luokse. Minullahan ei olisi mitään sanomista siihen. Ikävöisin häntä kovasti ja kokisin menettäneeni yhden lapsistani. Hän on asunut luonamme 2 vuotta ja täytti juuri 13. Onkohan tämä "oikeanlaista" äidinrakkautta?

Samaa olen minä miettinyt. Meillä puhuttu,että mieheni adoptoisi poikani...minulla yksinhuoltajuus ja poika ei näe bio.isäänsä.
Minä en voi adoptoida mieheni tyttöä...heillä yhteishuoltajuus.
Jos mieheni kuolisi tyttö menisi luultavasti äidilleen.
Vaikkakin tyttö pitää minua äitinä. Itku tulisi jos joutuisin "tytöstäni" luopumaan. Ja onhan tytön veljetkin täällä.
Mukava kuulla,että on muitakin jotka tuntevat äidinrakkautta miehen lasta kohtaan.
Eikä vain kiukkua ja katkeruutta,että miehellä on lapsi.

 

\

\

Taidan olla onnellisessa asemassa kun olen saanut äidinrakkautta omalta äitipuoleltani!
toivon että te äitipuolet ette näyttäisi ainakaan puolisonne lapsille noita tunteitanne!

Hmm..rakastatko äitipuoltasi kuin omaa äitiäsi?

KIITOS HYVÄSTÄ KOMMENTISTA!

kun "vaaditaan " että äitipuolelta rakkautta ja kunnioitusta miehen (viikonloppu)lapsia kohtaan, samaa pitäisi "vaatia" myös näiltä lapsilta äitipuoltaan kohtaan, vai??? :/

 

\

\

En rakasta.Vaikea edes sietää välillä vaikka kuinka yritän järjellä ajatella.Miehen exällä on 2 lasta.Molemmat hän on tehnyt miehiltä "salassa" yrittäessään pitää miehet luonaan(kyllä kyllä,käytän pillereitä...)Pojan isä ei ole missään tekemisissä poikaan tai tähän exään.Maksaa kyllä elatusmaksut.Mieheni epäilee että tyttö ei ole hänen.Exä ei suostu isyystestiin...Tyttö on luonamme joka toinen viikonloppu.Kaikki tytön haut ja muut pitäisi mennä niin kuin exä sanoo.Jos emme kykene tai suostu siihen niin exä uhkaa hakea yksinhuoltajuutta jne...Tyttö ei tunnu ymmärtävän että on tullut ISÄLLEEN vaan luulee että on vain jossain hoitopaikassa.Tyttö on myös aivan äitinsä näköinen...Minua ahdistaa että joka toinen viikonloppu meille tulee joku joka muistuttaa minua mieheni menneisyydestä..Tuntuu että emme pääse eteenpäin elämässämme kun joku aina vetäisee meidät takaisin menneisyyteen..Tuntuu kauhealta tuntea näin.En kumminkaan voi tunteilleni mitään.Rakastan miestäni aivan suunnattomasti ja meillä on yhteinen lapsi ja toinen tulossa.Alussa jos en olisi tuntenut miestäni kohtaan näin paljon niin en olisi aloittanut uusperhe elämää.Kohtelen tyttöä kumminkin kuin pitääkin eli en näytä todellisia tunteitani häntä kohtaan.On "huojentavaa" lukea että en ole ainut tunteitteni kanssa.Mieheni ymmärtää ja hyväksyy tunteeni.Luulen että perimmäinen syy tähän on se että olen mustasukkainen ihminen..

Mies voi vaatia isyystutkimuksen vaikka äiti kieltäytyisi jos epäilee isyyttään.Tuossa tapauksessa ehdottaisin että testataan koska äiti pistää hanttiin niin kovasti.

Niin on minunkin mieheni exä hankkiutunut raskaaksi valehtelemalla syövänsä pillereitä (olivat seurustelleet tuolloin n.3kk). Ja kas kummaa sitä tullaan raskaaksi ja kerrotaan vasta sitten, että ei niitä pillereitä tultu syötyä sittenkään. Kaiken kukkuraksi exä paljasti raskausaikana lapsella olevan toinenkin isäehdokas. Miehen exä oli tuolloin halunnut kovasti isyystestiä heti lapsen synnyttyä. Kuitenkin raskauden edetessä isyystesti unohtui ja miehenikin kasvoi isän rooliin yhdessä vatsan kanssa. Lapsen syntymän jälkeen mieheni exä oli vannonut, että lapsi on mieheni. Eikä mieskään sitä osannut/halunnut vaatia, olihan hän ollut mukana synnytyksessäkin ja tunsi olevansa isä.

Itseäni ko. asia kalvaa. Olen joskus varoivaisesti puhunut asiasta miehelleni, mutta hänelle tulee aina paha olo asian muistelemisesta ja epäilyistä, että lapsi ei olisikaan hänen. Tiedän, että minulla ei pitäisi olla syytä valittaa, sillä itsehän olen tieni valinnut. Totta! Mutta parempi se on täällä kaikessa hiljaisuudessa purkaa sydäntään ja mieltään pahoittamatta asianomaisten mieltä.

Mieheni suku ei tiedä isyysepäilystä ja tuskin hänen exänsäkään suku tai hänen nykyinen miehensä. Tuntuu vaan lapsenkin kannalta hiukan oudolta, että hänen isänsä ei ehkä ole hänen isänsä, vaan ehkä joku toinen mies(mieheni tuttu!!!!). Kummastuttaa kun toinen isävaihtoehdoista on tiedossa ja vieläpä tuttu, eikä silti ole haluttu edes lapsen kannalta ottaa selville biologista isää. Tämä tuttu tosin ei edes taida tietää mahdollisuuttaan isyyteen ja lapsen syntymästä on jo kohta 8 vuotta!! Eikös sekin olisi jo lapsen äidin kannalta noloa, jos lapsen isyyden suhteen tulisikin jotakin epäselvyyksiä jossakin elämän vaiheessa (esim. lapsen sairaudet).

Niin ja ap. kysymykseen vastaan, että en rakasta mieheni lasta, enkä tiedä tulenko koskaan rakastamaankaan. Omat tuntemukseni ovat hyvin myrskyisät lapsen suhteen. Toivon sydämmeni pohjasta, että jonakin päivänä voisin todella välittää hänestä kuin omastani. Tällä hetkellä tosin lähinnä mietin, mihin olenkaan pääni tunkenut. Minulla on nimittäin kokemusta ilkeästä äitipuolesta, enkä todellakaan halua samanlaiseksi tulla. Ehkäpä ajan kanssa tunteeni muuttuvat. Suurin este niiden muuttumiselle on tosin juuri epätietoisuus lapsen todellisesta isästä.

 

No huh huh jokuvain. Mitä hyötyä olisi selvittää bio isä enää tässä vaiheessa?? Ajattelepa miten lapsi kokisi testin, jossa isä (tai isän uusi puoliso) haluaa varmistaa onko hän "oma". Mahtaisiko pudota pohja? Ja mitä sitten, jos isä ei olekaan isä?

Aivan suotta pahaa mieltä, minun mielestäni.

Meillä on siinä mielessä vastaava kuvio, että miehen ex on joskus (kännissä) väittänyt, että miehein ei olisikaan oikeasti lapsen isä, mutta kyllähän tosiasia on se, että oikeasti ISÄKSI tullaan ihan muulla tavalla kuin luovuttamalla siittiöitä.

Ja alkuperäiseen kysymykseen suora vastaus: en rakasta. Luulin, että rakastaisin, mutta ainakaan toistaiseksi ko tunteet eivät ole heränneet.

 

\

No huh huh jokuvain. Mitä hyötyä olisi selvittää bio isä enää tässä vaiheessa?? Ajattelepa miten lapsi kokisi testin, jossa isä (tai isän uusi puoliso) haluaa varmistaa onko hän "oma". Mahtaisiko pudota pohja? Ja mitä sitten, jos isä ei olekaan isä?

Aivan suotta pahaa mieltä, minun mielestäni.

Meillä on siinä mielessä vastaava kuvio, että miehen ex on joskus (kännissä) väittänyt, että miehein ei olisikaan oikeasti lapsen isä, mutta kyllähän tosiasia on se, että oikeasti ISÄKSI tullaan ihan muulla tavalla kuin luovuttamalla siittiöitä.

Ja alkuperäiseen kysymykseen suora vastaus: en rakasta. Luulin, että rakastaisin, mutta ainakaan toistaiseksi ko tunteet eivät ole heränneet.

En minä sitä tarkoittanutkaan, että isyys pitäisi selvittää tässä ja nyt. Ei sillä enää ole väliä kuka oikea isä on, ainakaan niin kauan kuin epäilykselle ei ole sijaa (juuri vakavat sairaudet, joissa tarvitaan esim. sopivaa luovuttajaa tms.). Eikä sitäpaitsi lapsi edes saa sanoa miestäni isäkseen lapsen äidin ja uuden isän mukaan. Joten lapsella taitaa olla jo muutenkin sekava kuva oikeasta isästään

Aiemmassa tekstissäni halusin sanoa vain sitä, että minun itseni on hankala hyväksyä sitä pientä viatonta ihmistä elämääni ja sydämmeeni juuri isyysepäilyjen takia. En vain voi olla toisinaan ajattelematta, että mieheni ei olekaan hänen isänsä, vaan joku toinen. Vaikea selittää vaikeaa asiaa.

Kummastuttaa kyllä myös mieheni hyväuskoisuus. Joskus hän selitti minulle, että isyystestiä ei tehtykään, koska hänen exänsä vannoi lapsen olevan mieheni heti synnytyksen jälkeen. (Vaikka exä aiemmin oli kiven kovaan halunnut teettää sen.) Kuka kumma uskoo vieraissa käynyttä...

Niin ja tekivätkö mieheni ja hänen exänsä oikein lapsen edun kannalta, kun eivät teettäneet isyystestiä aikanaan!? Se toinen mies oli kuitenkin ihan molempien tuttu ja kaveri ja varmasti yhtä "halukas" isäksi kuin mieheni.

Että sellaista.

 

Kyllä rakastan mutta en tietenkään yhtä paljon kuin hänen oma äitinsä. On oikein hyvinkasvatettu poika ja vielä samanikäinen kuin oma poikani ed. liitostani. Myös mieheni rakastaa omaa poikaani kuin omaansa ja omaa isää ei hänellä enää valitettavasti ole (kuollut). Meillä myös yksi yhteinen lapsi ja toinen tulossa. Olemme yhtä suurta ja onnellista perhettä. Säännöt sovittu yhteisymmärryksessä myös miehen ex:n kanssa ja kaikki pelaa aivan mainiosti. Kaikki tämä onnistuu paremmin kun ex puolisoiden välit on kunnossa, ei mustasukkaisuutta, kateutta tai muuta katkeruutta erosta. Uskokaa pois.

 

Toivokaa ettette eroa koskaan ja ettei miehenne ota samanlaista akkaa vaimokseen kun suurinosa täällä on! Järkyttävää sanon minä. Miettikää miltä teidän lapsesta tuntuisi kun joku äitipuoli olisi samanlainen kuin te. Hävetkää!!!

 

\

Toivokaa ettette eroa koskaan ja ettei miehenne ota samanlaista akkaa vaimokseen kun suurinosa täällä on! Järkyttävää sanon minä. Miettikää miltä teidän lapsesta tuntuisi kun joku äitipuoli olisi samanlainen kuin te. Hävetkää!!!

Olen siitä onnellisessa asemassa, ettei mieheni vaadi minua rakastamaan lapsiaan. Riittää, että siedän heidät, sanoo hän. Riittää siis, että hyväksyn heidän olemassaolonsa.
Näillä lapsilla on jo äiti. Minun tehtäväni ei siis ole jakaa heille mitään äidinrakkautta. Lisäksi he käyvät meillä vain tapaamisilla.. ja se on aika vähän loppunen lopuksi, jos ajatellaan minun ja miehen lasten välistä suhdetta ja sen luomista ja kypsymistä jne.

Eihän kukaan vaadi näiltä lapsiltakaan että heidän kuuluisi ehdottomasti rakastaa minua - kuten rakastavat äitiään! Miksi minun pitäisi olla "äiti " heille - eivät hekään ole "minun lapsiani". ??!!

Huolehdin heistä, otan heistä vastuuta - juuri sen verran kuin se minulle sopii. En ole lapsenvahtiautomaatti. He eivät tule tänne tapaamaan minua, vaan isäänsä.
Tapaamisten jälkeen he palaavat "viralliseen" kotiinsa, oman äitinsä hoiviin.

Ei miehenikään ole mikään isähahmo minun lapselleni. Heillä ei ole edes mitään isä-lapsi-suhdetta. Heillä on kaveri-suhde. Ja minun lapseni kuitenkin asuu ja elää arkeaan täällä meillä: lapsellani ei ole toista kotia, vain tämä yksi ainoa, eikä hänellä ole muita vanhempia kuin minä, ei myöskään muuta isän tai miehen mallia enää kuin se mitä mieheltäni saa. Silti tätä tehtävää ei mielestäni kuulu sälyttää mieheni harteille. Hän ei ole biologinen vanhempi eikä aio astua isän rooliin minun lapseni suhteen. Hän on isä omille lapsilleen.

Mies ei siis esimerkiksi aseta kotiintuloaikoja, siivousvuoroja tai sanktioita minun lapselleni. Ne ovat minun tehtäviäni lapsen virallisena huoltajana ja vanhempana.

Rakkautta tai rakastamisen tunnetta ei voi vaatia. Me emme voi vaatia toisiltamme, että "sinun on rakastettava minun lastani kuin omaasi" ja kun toimimme tältä pohjalta, saamme ihan itse luoda (vapaaehtoisesti) tunnepohjan kumppanin lapseen. Se on juuri niin syvä kuin se on.

Meillä on etuna sekin, että olemme "ottaneet opiksemme" aiemmista liitoistamme ja virheistämme. Osaamme keskustella, emme vain riitele ja syyttele ja vaadi.

Vietämme lomaa erilaisin kokoonpanoin. Vietämme lomaa ja vapaa-aikaa myös kahden, ilman yhtäkään lasta.

Meillä tämä on toiminut erinomaisen hyvin.

 

ai niin piti vielä sanoa, että ongelmilta ja riidoilta ei silti olla vältytty ja että nimimerkki on nyt vahingossa väärä, en tiedä mistä tuo "tyhmä " tuli :/ ehkä aloitin tyhmällä ajatuksella tämän kirjoittamista.. ei se tuo pitänyt olla.