Minun tilanne: yritystä loppuvuodesta 2011 asti. Minä olen 36v, mies 40v. Gynen kautta lapsettomuustutkimuksiin ja -hoitoihin nyt tammikuussa. Yritettiin ehkä turhankin kauan luomusti, vaikka ikää molemmilla. Meillä ei mitään selkeää yksittäistä ongelmaa, mutta useampia hedelmällisyyttä heikentäviä juttuja: miehen sperman liikkuvuus huono (ja siittiöistä normaalimuotoisia 0%), minulla reilusti ylipainoa ja toinen munatorvi tukossa. Kesällä 2012 oli yksi biokemiallinen raskaus - siis niin varhainen keskenmeno, että ellei olisi tullut heti ensimmäisenä luvallisena päivänä testanneeksi, ei tietäisi koko asiasta.
Meillä lapsettomuuden käsittelyyn vaikuttaa henkisesti paljonkin se, että alun alkaen olimme vapaaehtoisesti lapseton pari, kun 2008 vihille menimme. Tai mies tuossa vaiheessa puhui, etteivät lapset ole ajankohtainen asia, vaikka itse asiassa ajatteli, että "vahinko" olisi ihan iloinen yllätys. Minä taas en halunnut lapsia. 2010 mies sai sitten oikein kunnon vauvakuumeen ja alkoi intoilla asiasta. Minä olin lievästi sanottuna vastahakoinen. Meni yli vuosi, että ajatusmaailmani kääntyi niin paljon, että saatoin oikeasti ja aidosti lähteä mukaan yrittämään lasta.
Tuon historian takia mies moittii itseään, kun ei ottanut aikaisemmin puheeksi sitä, miten merkityksellistä hänelle on lapsi saada. Vasta puhuttiinkin asiasta, ja mies sanoi uskoneensa, että jos Jumala olisi hänelle lapsen tarkoittanut, niin vaimo kyllä tulisi raskaaksi ehkäisystä huolimatta. Nyt mies vähän hymyili ajatukselleen, ja totesi että eiköhän Jumala kuitenkin oleta hänenkin jotain asian eteen tekevän.
Minä taas syytän helposti itseäni siitä, etten kuunnellut miestä aiemmin - oikeastaan en edes ajatellut lasten hankintaa millään tavalla ennen kuin miehen lapsihaaveiden kriisiytyminen siihen pakotti. Nyt sitten voi jossitella, että olisi pitänyt olla ajoissa asialla...
