Mielenkiintoinen aloitus ja kysymys. Näiden pohtiminen on hieman hankalaa, jossei elä ko. tilanteessa konkreettisesti. Tällainen tilanne voi tulla kenelle tahansa, milloin tahansa. Mistäkö tiedän?
Meillä tilanne tosiaankin on tämä ap:n kuvaama, eli puolisoni on sairautensa vuoksi henkisesti ja fyysisesti kykenemätön seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näin on ollut jo useamman vuoden ajan. Emme tiedä kauanko tilanne tulee vielä jatkumaan (mahdollisesti pysyvästi) ja valitettavasti siihen ei ole parannusta saatavilla, tutkittu on. Täysin seksitöntä, tavallista platonista hellyyttä on toki, mutta edes alasti lusikassa nukkuminen ei herätä puolison haluja millään tasolla. Hankaluus on siinä, että koska fyysinen puoli ei onnistu ja henkinenkin on poissa, ei puolisollani ole haluja (tai oikeastaan enää edes ymmärrystä millaista on haluta toista) ottaa minun seksuaalisuuttani huomioon. Hän ei itse kaipaa mitään sellaista, eikä siis ymmärrä minun terveenä kaipaavan, joten yksipuolinen "vaihtoehtoisin keinoin tyydyttäminen" on myös pois pelistä.
Kieltämättä ovat prioriteetit menneet uusiksi. Aika ei poista ongelmaa, se vain antaa itselle aikaa kasvaa ja kehittyä tämän asian ja siihen suhtautumisen kanssa. Kun huoli toisen jaksamisesta väistyy akuuttitilanteen poistuessa ja arki tulee kuvioihin, on hetkittäin vaikea muistaa toisen olevan pitkäaikaissairas. Vointi saattaa muuten olla hetkittäin hyväkin, mutta tämä yksi asia ei lähde nousukiitoon edes vähäisissä määrin hyvinäkään hetkinä.
Tasaisin väliajoin maailmani tuntuu romahtavan, kun hakkaan päätä seinään pettymyksen, katkeruuden ja kohliutuneen itsetuntoni kanssa. Huonoina hetkinä TV:n seksikohtaus tai netistä luettu pihtausvuodatus saa kyyneleet silmiin välittömästi. Hyvinä päivinä uskottelen itselleni haluavani panon sijasta rakastavan, luotettavan ja samalla aaltopituudella toimivan puolison. Tiedän, ettei pitäisi joutua valitsemaan, mutta nämä kortit on meille annettu ja niiden puitteissa tulee päätöksetkin tehdä. Eli joko tai.
Yritämme puhua asiasta mahdollisimman paljon, mutta myös puolisoni itsetunto on tässä vuosien rytinän saatossa pahasti kolhiutunut. Toisaalta olemme hitsautuneet lähemmäksi toisiamme kuin koskaan. Toisaalta tässä yhdessä, parisuhteen peruspilarissa, olemme toisillemme kuin vieraat ihmiset. Aloitteen tekeminen on molemmille hankalaa ja kiusallista, ja useimmiten jää kokonaan tekemättä koska lopputulos on tiedossa. Yritämme fyysistä puolta satunnaisin väliajoin, aina epäonnistuen. Näinä hetkinä on vaikea peittää pettymystään, tekisi mieli huutaa puolisolle suorat sanat. Hetkittäin huomaan kuolaavani puutteessa telkkarissa esiintyviä hyvännäköisiä ja pönkitän heikkoa itsetuntoani tulemalla äärimmäisen persoksi vieraiden ihmisten pienille, viattomillekin kohteliaisuuksille. Olen menettänyt seksuaalisuuteni kokonaan, kuin myös puolisoni. Olemme asian kanssa samassa veneessä.
Olemme puhuneet pettämiseen suhtautumisesta suhteemme alkuaikoina, ja olemme molemmat hyvin tiukkoja uskottomuuden suhteen. Hiljattain asiasta ei ole puhuttu. Toivon, että puolisoni vieläkin luottaa uskollisuuteeni, koska siitä en tule kaiken tämän jälkeenkään lipsumaan. En voisi edes ajatuksen tasolla ehdottaa "halujeni täyttämistä vaivihkaa muualla", koska tiedän miten syvän ja pysyvän särön tällainen heittokin rakkaimpani sydämeen tekisi.
Annan silti puolisoni nauttia antamastani hellyydestä hänen ehdoillaan. Pyrin osoittamaan hänelle epäonnistumisenkin hetkinä (tai nimenomaan juuri niinä hetkinä), että rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on, eikä hänen minun edessäni ole tarvis häpeillä tai tuntea huonommuutta. Annan hänelle turvallisuuden tunteen siitä, että vaikka hän onkin sairas, hän voi luottaa olevansa minulle rakkainta tässä maailmassa, enkä ole menossa mihinkään. Pyrin tukemaan ja kannustamaan häntä kaikessa. Lopulta tärkeintä minulle olisi hänen hyvä olonsa ja mahdollinen terveeksi tulemisensa. En voi omalla toiminnallani lisätä hänen taakkaansa enää entisestään alleviivaamalla omia halujani, kyllä hän ne jo tietää. Hän ei vain ole kykeneväinen tekemään niille mitään. Puolisona velvollisuuteni on ottaa osa taakasta, ei lisätä sitä. Yritän jatkuvasti asettaa itseni puolisoni asemaan, se helpottaa itsekkäissä hetkissä. Elämme kuin ystävät, mutta puolisoni onkin paras ystäväni.
Kaiken se kestää. Pakottaa ketään ei tietenkään voi, minäkin olen itse päätökseni tehnyt. Päätöksen pysyä puolisoni rinnalla.
Pahoittelut pitkästä vuodatuksesta, sattui ajankohtainen aihe, jota pohdin usein. Niin kuin varmasti tekstistä näkyy.
