[QUOTE="a.p";24415896]Tämän iltainen tapahtuma, josta aloituksessani kerroin, sai mut ymmärtämään mitä mä teen omalle lapselleni. Todellakin ymmärrän että lapsen paikka on muualla. Hän on vain ainoa mulle, en tiedä pystynkö luopumaan. Tälläkin hetkellä vihaan itseäni, mitä tapahtuu. Yhtenä päivänä mä hukutan lapseni rakkauteen, annan kaikkeni. Toisenä päivänä olen kylmä, en jaksa puhua lapselleni. Kolmantena itken itseni häpeästä, en kykene liikkumaan, en halua nähdä ketään. miten mä pystyn tekemään näin, miksi? Minulle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ei ole oikeutta surra, ei ole syytä[/QUOTE]
Lapsen paikka on todellakin juuri sinun luona. Sinua lapsi rakastaa yli kaiken, huomaathan sen jo siitä kun lapsi tulee ja lohduttaa sinua. Ei halua, että rakkaalla on paha olla.
Olen itsekin monta kertaa taistellut saman ajatuksen kanssa. Ollut tunne, että olen pilannut lapsen elämän ja aiheuttanut liian useasti mielipahaa. Juuri kun lapsi oli sopeutunut unelmien päiväkotiin niin vein kaiken häneltä ja jouduimme turvakotiin. Sieltä muutto uuteen kotiin ja siirto huonoon päiväkotiin. Lapsi katsoi kun äiti itki päivästä toiseen ja ambulanssi kuskasi äitiä sairaalaan. Äiti huusi ja riehui, ei jaksanut itseään. Otti yliannostuksen lääkkeitä ja halusi pois täältä. Äiti oli psykiatrisella osastolla pari viikkoa lapsen ikävöidessä mm joulun ajan isovanhemmilla. Lapsi itki joka ilta kun ei saanut olla äidin kanssa. Äiti ei kuitenkaan huomioinnut lasta ja löysi lopulta lapsen ja itsensä jälleen turvakodista. Taas muutto, mutta sentään päiväkoti pysyi samana.
Siinä vaiheessa äiti käänsi uuden sivun elämässä.
Nyt on apua haettu ja taisteltu asiat kuntoon. Itken vieläkin, mutta nyt asiat pysyvät tietyn rajan sisällä. Ymmärrän miten suuren virheen meinasin tehdä. Lapsi olisi ikävöinyt minua koko lopun elämänsä. Ei mikään ole vielä täydellistä, mutta kenelläpä olisi..
Vaikea kirjoittaa ajatuksiani, mutta pointti on siinä, että vaikka olen ollut niin pohjalla kuin mahdollista niin tässä sitä vielä ollaan lapsen kanssa ja voin sanoa, että kumpikin on pitkästä aikaa oikeasti onnellinen.
Lapsen paikka on todellakin juuri sinun luona. Sinua lapsi rakastaa yli kaiken, huomaathan sen jo siitä kun lapsi tulee ja lohduttaa sinua. Ei halua, että rakkaalla on paha olla.
Olen itsekin monta kertaa taistellut saman ajatuksen kanssa. Ollut tunne, että olen pilannut lapsen elämän ja aiheuttanut liian useasti mielipahaa. Juuri kun lapsi oli sopeutunut unelmien päiväkotiin niin vein kaiken häneltä ja jouduimme turvakotiin. Sieltä muutto uuteen kotiin ja siirto huonoon päiväkotiin. Lapsi katsoi kun äiti itki päivästä toiseen ja ambulanssi kuskasi äitiä sairaalaan. Äiti huusi ja riehui, ei jaksanut itseään. Otti yliannostuksen lääkkeitä ja halusi pois täältä. Äiti oli psykiatrisella osastolla pari viikkoa lapsen ikävöidessä mm joulun ajan isovanhemmilla. Lapsi itki joka ilta kun ei saanut olla äidin kanssa. Äiti ei kuitenkaan huomioinnut lasta ja löysi lopulta lapsen ja itsensä jälleen turvakodista. Taas muutto, mutta sentään päiväkoti pysyi samana.
Siinä vaiheessa äiti käänsi uuden sivun elämässä.
Nyt on apua haettu ja taisteltu asiat kuntoon. Itken vieläkin, mutta nyt asiat pysyvät tietyn rajan sisällä. Ymmärrän miten suuren virheen meinasin tehdä. Lapsi olisi ikävöinyt minua koko lopun elämänsä. Ei mikään ole vielä täydellistä, mutta kenelläpä olisi..
Vaikea kirjoittaa ajatuksiani, mutta pointti on siinä, että vaikka olen ollut niin pohjalla kuin mahdollista niin tässä sitä vielä ollaan lapsen kanssa ja voin sanoa, että kumpikin on pitkästä aikaa oikeasti onnellinen.
