Seuran kaipuu luonne vai tapa?

Onko täällä ketään jonka lapsi ei osaa yksin tehdä mitään, vaikka on jo kouluun menossa, kuuden vanha on?

Olen todella väsynyt henkisesti tilanteeseen, koska huolestuttaa kun toinen ei keksi itsensä kanssa mitään, on siis todella riippuvainen toisista. Pienempi haluaisi välillä olla myös itsekseen ja myös minä olen luonne, että kaipaan yksin olemista.

Tuleeko tämä jatkumaan ikuisesti? Siis ei tee yksin mitään. Jos yrittää vaikka leikkiä yksin, niin huomaa, että ei keksi mitään, ei osaa tehdä yksin mitään. Huolestuttaa tilanne.

 

Ja siis todella väsynyt olen itse. Ehkä ei haittaisi jos olisi ainoa lapsi, niin jaksaisi, mutta kun olisi toinenkin lapsi jaksettava, niin ei jaksaisi olla koko ajan kylki kyljessä kiinni. Aivan tulee negatiivinen asenne koko lapseen, kun on niin ahdistavaa ja huolestuttaa tuo lapsi, kun sitten isompana kun on noin riippuvainen muista, niin menee varmasti perässä kaikkeen hullutukseen.

Hän oli vähän yli 3 vuotta ainoa lapsi, jolloin oli koko ajan kiinni meissä jommassa kummassa vanhemmassa. Voimat alkoi jo tuolloin loppua kun jatkuvasti oli kylki kyljessä kiinni.

Todella väsynyt olen häneen.

voisiko koulun alku jännittää, ja hän olisi tavallistakin enemmän vailla läheisyyttä? Hän on nukkunut myös ihossa kiinni tähän saakka mutta viime aikoina on siirtynyt välissä omaan sänkyyn.

 

Kyllä meidänkin esikoinen (6v tyttö) on aika huono keksimään itselleen tekemistä. Toki silloin tällöin tykkää jotain puuhastella esim. iltaisin, jos saa luvan valvoa pikkusiskoja myöhempään. Silloinkin kyllä useimmiten vaatii sitten sen huomion eli pelaamista, lukemista tai leikkimistä. Vasta nyt meidän trio 6v, 4v ja kohta 3v ovat alkaneet leikkiä keskenään. Olen kuitenkin huomannut, että 2 vuoden ikäero on monissa leikeissä jopa liian iso tällä hetkellä eli vanhin kaipaa enemmän sellaista aivojumppaa ja nimenomaan vanhempien mukanaoloa, jotta saa varmuutta omalle osaamiselleen. Pikkusiskot usein vain "sotkevat" ja siitä syntyy kamala mekkala ja nahistelua. Meidän esikoinen on vauvasta asti ollut härkäpäinen, mutta luonteessa en sinänsä näe sitä seurankaipuuta. Lähinnä se on kai tapa saada huomiota ja saada se "oma juttu" vanhemman kanssa. Kyllä olisi niin paljon helpompaa omistaa 6 kättä...
Tsemppiä!

 

Lisäys edelliseen:

Meidän lapset ei ole esim. nukkuneet vanhempien sängyssä tai muutenkaan olleet kovin riippuvaisia meistä (siis ei mitään kuvailemaasi kylki kyljessä -toimintaa), mutta silti tuo seurankaipuu on ihan tyypillinen piirre kouluikää lähestyvässä lapsessa. Huomionkaipuuta ja oman osaamisen hyväksyntää.

 

Meillä on niin sama tilanne, että onpa ihanaa kuulla etten ole ainoa. Meillä on 3 vuotta ikäeroa, olin esikoisen kanssa kotona siihen asti että jäin toiselle äitiyslomalle. Nuorempi kyllä leikki ainakin toistaiseksi vähän itsekseenkin, mutta pelkään milloin ottaa mallia vanhemmasta, ja alkaa samalaiseksi. Esikoinen on koko ajan kiinni, ja vaatii huomiota. Puhua paapattaa, eikä mikään auta. Jos tulee vieraita aikuisia, niin pyörii koko ajan siinä kuuntelemassa ja puhuu omia asioita. Hetkenkään rauhaa ei ole, eikä mitään saa tehdä itsekseen. Aina pitää olla jotain viihdykettä, ja hyvin pian kuuluu "että mulla on tylsää." Olen pitkään jo miettinyt,että koska edes vähän itsenäistyy, että sais vaikka lehteä lukea rauhassa tai saisi puhua rauhassa aikuisten asioita. Välillä on niin rasittunut, että oikein raiostuttaa, mutta minkäs teet. Olenkin miettinyt, olenko tehnyt jotain todella väärin, vai onko kysessä luonne?

 

Kuin myös täällä mietitty samoja juttuja. Jotenkin uskoisin, että on enempi luonnekysymys: mun viisivuotias tyttö ei kans keksisi itse mitään tekemistä (ainakin tuntuu siltä melkoisen usein), vaikka en missään vaiheessa ole ruokkinut tällaista tapaa esim. itse leikkimällä ja jatkuvasti puuhailtavaa keksimällä. Nuorimmaisemme, 2,5v sen sijaan keksii itse kaikenlaista, on mielikuvituskaveria sun muuta. Juur koskaan ei tuu ruikuttamaan tekemisen puutetta.