Teimme aika nopeasti päätöksen, että vielä saisi tulla vauva. Olin 39v ja raskaus onnistui ensi yrittämällä. Olin plussasta ilonen, mutta sitten alkuviikkojen kohdalla oli keskenmenon oireita, enkä ollut asiasta juuri pahoillani. Ajattelin, että tämä meni näin. Vauva olisikin muuttanut elämää todella paljon. Kaksi ensimmäistä ovat jo murros- ja teini-iässä.
Mies säikähti keskenmeno-oireista enemmän kuin minä. Menin sitten tarkempiin tutkimuksiin ja yllätys olikin melkoinen, kun siellä sykkikin pieni terhakka sydän. Lääkärit olivat sitä mieltä, että kaksoissisarus oli mennyt kesken, koska jäljellä oli ontelo, jossa oli verihyytymä.
Vuoto loppui ajan mittaan ja aloin sopeutua odotukseen. Olin odotuksesta kumminkin iloinen. Odotusaika meni aivan hyvin, mutta isän tyyliin ei kuulunut taputella ja helliä tai kuunnella mielialan vaihteluilla varustettua äitiä ja tyttärestä tulikin olkapää johon nojautua. Ei pitänyt mennä näin.
No erinäisten tapahtumien jälkeen tyttövauva syntyi ja alku oli vauvalle ongelmallista, koska hän hengitti vaisusti äidin väärään aikaan saaman puudutuksen vuoksi. Opettelin vauvan hoidon taas uudelleen ja mietin minkälaista kohtelua olin odotuksen ja synnytyksen aikana mieheltäni saanut ja tulin siihen tulokseen, että nostan kissan pöydälle ja kerron hänelle mitä mietin ja mikä mieltäni painaa. Sainkin miehen ajattelemaan asioita ja mikä mukavinta käytös alkoikin muuttua positiivisempaan suuntaan. Ei hän mitään vakavaa ole tehnyt, mutta toivomisen varaa äidin huomioon ottamisessa oli paljonkin.
Pääsimme kotiin ja arki alkoi rullata. Ensin oli kova suorituspaine imettämisen ja kodin kunnon suhteen, mutta kun se alkoi mennä ohi, aloin nauttia kotona olosta. Sisaruksista oli kovasti apua vauvan hoidossa ja isäkin koetti olla apuna. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä ja ymmärtää, että meillä on kolme lasta. Sopetuminen vei paljon aikaa ja energiaakin. Onneksi vauva on ollut helppo ja nukkunut hyvin.
Eli tahdon tällä kirjoituksellani sanoa, että kannattaa miettiä perheenlisäystä kypsällä iällä moneen kertaan, kun on ehtinyt jo tottua omaan aikaan ja siihen, ettei minusta olla niin riippuvaisia kuin lasten ollessa pieniä. Vieläkin tulee hetkiä jolloin jaksaminen on vähissä. Sitten taas huomaan kuinka onnekkaita olemme, kun meillä on terve pikkuinen tyttö, joka on kuitenkin vain ohi kiitävän hetken pieni.
Mies säikähti keskenmeno-oireista enemmän kuin minä. Menin sitten tarkempiin tutkimuksiin ja yllätys olikin melkoinen, kun siellä sykkikin pieni terhakka sydän. Lääkärit olivat sitä mieltä, että kaksoissisarus oli mennyt kesken, koska jäljellä oli ontelo, jossa oli verihyytymä.
Vuoto loppui ajan mittaan ja aloin sopeutua odotukseen. Olin odotuksesta kumminkin iloinen. Odotusaika meni aivan hyvin, mutta isän tyyliin ei kuulunut taputella ja helliä tai kuunnella mielialan vaihteluilla varustettua äitiä ja tyttärestä tulikin olkapää johon nojautua. Ei pitänyt mennä näin.
No erinäisten tapahtumien jälkeen tyttövauva syntyi ja alku oli vauvalle ongelmallista, koska hän hengitti vaisusti äidin väärään aikaan saaman puudutuksen vuoksi. Opettelin vauvan hoidon taas uudelleen ja mietin minkälaista kohtelua olin odotuksen ja synnytyksen aikana mieheltäni saanut ja tulin siihen tulokseen, että nostan kissan pöydälle ja kerron hänelle mitä mietin ja mikä mieltäni painaa. Sainkin miehen ajattelemaan asioita ja mikä mukavinta käytös alkoikin muuttua positiivisempaan suuntaan. Ei hän mitään vakavaa ole tehnyt, mutta toivomisen varaa äidin huomioon ottamisessa oli paljonkin.
Pääsimme kotiin ja arki alkoi rullata. Ensin oli kova suorituspaine imettämisen ja kodin kunnon suhteen, mutta kun se alkoi mennä ohi, aloin nauttia kotona olosta. Sisaruksista oli kovasti apua vauvan hoidossa ja isäkin koetti olla apuna. Pikkuhiljaa aloin hyväksyä ja ymmärtää, että meillä on kolme lasta. Sopetuminen vei paljon aikaa ja energiaakin. Onneksi vauva on ollut helppo ja nukkunut hyvin.
Eli tahdon tällä kirjoituksellani sanoa, että kannattaa miettiä perheenlisäystä kypsällä iällä moneen kertaan, kun on ehtinyt jo tottua omaan aikaan ja siihen, ettei minusta olla niin riippuvaisia kuin lasten ollessa pieniä. Vieläkin tulee hetkiä jolloin jaksaminen on vähissä. Sitten taas huomaan kuinka onnekkaita olemme, kun meillä on terve pikkuinen tyttö, joka on kuitenkin vain ohi kiitävän hetken pieni.
