Sosiaalisten tilanteiden pelko, sairaanhoitajaksi?

Mahdoton yhtälökö?

Minulla on lievänä sosiaalisten tilanteiden pelko, joka on laukaissut kahvikuppineuroosin.
Sairaanhoitajaksi haluaisin, mutta mitenköhän se on mahdollista, kun jännitän aivan hirveästi kaikkea sellaista, missä joku arvostelee käytännöntaitoja. Itsekritiikkini on valtavaa ja voin murehtia pitkänkin aikaa, jos ns. nolaan itseni julkisesti. (vaikka kukaan ei ajattelisi tilanteesta, että olipa noloa, niin minä silti ajattelen nolanneeni itseni)
Kiinnostukseni ja motivaatio on suuri hoitotyöhön, mutta pelottaa että teen hermostuksissani kohtalokkaita virheitä tai sosiaalinen pelkoni pahenee jonkin pienen virheen takia ja joudun luopumaan haaveestani.

 

Oletko hakenut apua tuohon ongelmaan?
Itsellä samaa vaivaa ja vasta vähän aikaa sitten tajusin, että mulla kans liittyy jonkinlainen häpeä sun kuvailemiin tilanteisiin.Ja tosiaan kukaan ei varmaa huomaa ja kiinnitä huomiota mihinkään mihin itse kiinnittää, et omasta pääkopasta se on kiinni, mutta minkäs teet jos ajatus juoksee tuota noidan kehää...

 

Oletko ajatellut hakeutua ensin johonkin alempaa hoitotyöhön?Esim.lähihoitaja tms jossa pääset kokeilemaan siipiäsi ilman jatkuvaa seurantaa. Seurannalla tarkoitan että useissa paikoissa sairaanhoitajia on 1-2 jotka vastaavat koko systeemin sairaanhoidollisista asioista ja tempuista. esim meillä vuodeosastolla on vuorossaan 1 sh. Jos sulla on kahvikuppineuroosiin verrattavaa juttua niin kaikki pistot ja kanyylinlaitot voi olla liikaa alkuunsa. Itsekin luovuin sh:n ajatuksesta juuri saman vaivan vuoksi. opiskelin lähihoitajaksi ja olen ollut tyytyväinen. Usein huomaan kuinka kaipaan kuitenkin sitä sairaanhoidollisempaa puolta ja olisin parhaimmillani siinä. Esim. injektion antamisissa taas muistan miksi olen valinnut näin. Tosin jos injektioita (esim.i.m.) antaisi joka päivä ja useita, tulisi siihen käsivarmuuttakin.

Tsemppiä sulle ja toivottavasti sait tästä jotakin apua..

 

Oletko ajatellut hakeutua ensin johonkin alempaa hoitotyöhön?Esim.lähihoitaja tms jossa pääset kokeilemaan siipiäsi ilman jatkuvaa seurantaa. Seurannalla tarkoitan että useissa paikoissa sairaanhoitajia on 1-2 jotka vastaavat koko systeemin sairaanhoidollisista asioista ja tempuista. esim meillä vuodeosastolla on vuorossaan 1 sh. Jos sulla on kahvikuppineuroosiin verrattavaa juttua niin kaikki pistot ja kanyylinlaitot voi olla liikaa alkuunsa. Itsekin luovuin sh:n ajatuksesta juuri saman vaivan vuoksi. opiskelin lähihoitajaksi ja olen ollut tyytyväinen. Usein huomaan kuinka kaipaan kuitenkin sitä sairaanhoidollisempaa puolta ja olisin parhaimmillani siinä. Esim. injektion antamisissa taas muistan miksi olen valinnut näin. Tosin jos injektioita (esim.i.m.) antaisi joka päivä ja useita, tulisi siihen käsivarmuuttakin.

Tsemppiä sulle ja toivottavasti sait tästä jotakin apua..

Ai niin, mulle määrättiin aikoinaan vaivaani Propraalia. Mutta se sai sykkeen laskemaan liiankin alas ja tuli huono olo.

 

Minua nolattu isomman porukan edessä kun olin nuorempi, toistuvasti joten pelkään kauheasti sitä, että ihmiset nauravat minulle.
Kyllä minulla vakaa käsi on, kun saan harjoitusta, mutta pelottaa vain, että vaaditaan heti alkuunsa sitä, että käsi ei tärise (kanyyleita kun harjoitellaan). Siis ihan ensimmäisillä kerroilla, se on se ratkaiseva tekijä. Kun saan luottamusta, niin silloin sujuu.

Propral ehkä voisi auttaa, sitä mulla onkin kaapissa, mutta haluaisin päästä siitä eroon. Olisi mahtava tunne onnistua ilman, että lääkkeet ovat auttaneet. Ehkäpä joskus.

 

Sosiaalisten tilanteiden pelko kuulostaa kyllä hankalalta hoitotyössä. Kädentaitoja kyllä kytätään. Monilla osastoilla on kiire ja opiskelijankaan ei aina anneta tehdä rauhassa. Jos huono säkä käy niin ohjaaja ja työkaverit vaatii ihan mahdottomia. Opiskelijaa ei muutenkaan aina arvosteta...Opiskeluaikana joutuu moniin harjotteluihin ja pitäis pystyä menee joka hommaan noin vain mukaan. Jos tarkka ohjaaja niin jaksaa ruotia sun joka askeleesi, mikä ei todellakaan tee hyvää kenenkään itsetunnolle, saatika jos on kriittinen itselleen. Mä olen kaksi hoitaja koulutusta käynyt, että kokemusta näistä on. Tosin vähemmän huonoa, mutta ihme tilanteisiin sitä on opiskelijana joutunut...Suosittelen harkitsemaan tarkasti.

 

Itse olin samanlainen mutta nykyään niinkin SOSIAALISESSA ammatissa.... Se on niin eri asia jutella muuten vain tuntemattomien kanssa, kuin olla itse se auttava osapuoli joka saa puhua... En osaa selittää.

 

Hoitotyö on yleensäkin aika sosiaalista. Ja esim. "rapsalla" joutuu esiintymäänkin tavallaan. Siis kun kerrotaan vuoron vaihtuessa potilaiden voinnista seuraavalle vuorolle.

 

Itse olin samanlainen mutta nykyään niinkin SOSIAALISESSA ammatissa.... Se on niin eri asia jutella muuten vain tuntemattomien kanssa, kuin olla itse se auttava osapuoli joka saa puhua... En osaa selittää.

Joo, se on aivan eri asia kohdata ihmisiä ja mennä eri tilanteisiin sairaanhoitajana kun "omana itsenään". Se rooli antaa jonkunlaisen suojan. Tilanne ei ole niin henk.koht. En mäkään osaa selittää. Mutta sen "roolin" ja paikkansa löytäminen vie aikansa. Valmiina sairaanhoitajana onkin sitten jo helpompaa, mutta se opiskeluaika voi olla raskasta (koko aikanen arvostelu, liiankin vaatiminen, jne.)Mutta sosiaalisten tilanteiden pelko on sellanen joka voi hyvin mennä ohikin. Jos myöhemmin vaikka helpompaa.

 

en usko että onnistuu :xmas:

 

noo ei ole sairaanhoitja... katso profiili

 

Vielä lisään...
Hoitajan on pakko kyetä hyväksyyn omat mokansa. Jos on kova itsekritiikki ja pelko itsensä nolaamisesta niin ei tule mitään. Meinaan kaikenlaisia mokia ja itsensä nolaamisia tulee aivan 100% varmasti. Siinä työssä on tunnustettava oma rajallisuutensa. Mulla on kanssa sitä vikaa, että jään märehtimään teinkö oikein/teinkö väärin, jne. Onneksi se on ajan myötä vähentynyt.