synnytyspelosta: kipu ei pelota mutta...

täälläkun on nähtävästi ollut synnytyspelosta aihetta ja mietinki tässä kun itse kärsin ihan järkyttävästä synnytyspelosta, mutta pelko ei liity kipuun vaan siihen hallitsemattomuuden tunteeseen jonka esikoista synnyttäessä koin. ponnistusvaihe sattui ja ihan kunnolla sattuikin ja ponnistusvaihe pitkittyi yli tunnin mittaiseksi, koko tämän ajan ajan olin hysteerinen ja tuntui että katselin itseäni ihan ulkopuolelta pystymättä tekemään mitään. en voinut hengittää ja heiluin vain kun joku hullu joka ei pysty hallitsemaan itseään.....
mitä tälläisessä tilanteessa voi tehdä?

 

Lainaa kirjastosta joku rentoutuskasetti tai etsi vaikka googlella netistä paikkakunnallasi ryhmiä joissa opetetaan juuri rentoutusta ja itsensä hallintaa synnytyksessä. On paljon tapoja joilla saa opetettua naisen itse sitten aktivoimaan synnytyksessä omat voimavarat ja rentoutumaan ym. Millähän sanoilla sellanen löytyis...hmmm... etsi kaikkea tyyliin
-rentoutus synnytys (tai sanat toisinpäin ehkä mieluummin?)
-hypnoosi synnytys
-Synnytys äänitekniikka (tai äänen käyttö)
-synnytys rentoutuskurssi
-synnytys JOOGA!!!
jne...
Jos ei löydy mitään niin laita vaan hakuun synnytys pelkästään ja sit alat etsiin. :wave: :hug: <br><br>

 

Minulla on samankaltainen ongelma.

Eskoisen syntymän jälkeen luulin ettei synnytyksestä jäänyt minkäänlaisia pelkoja tai traumoja, mutta nyt kun toinen synnytys lähestyy, olen huomannut että ajatukseni katkeaa joka kerta ponnistusvaiheeseen. Niihin viimeisiin n. kolmeen ponistukseen.

Tiedän että kestän hyvin avautumisvaihen kivut, etenkin jos saan liikkua välillä. Esikoista odottaessa olin suurinpirtein sidottu sänkyyn, kun kätilö oli huolissaan rauhallisesta vauvasta (onneksi suotta) ja kestin silti ongelmitta.

Ponnistusvaiheen alkukaan ei pelota, mutta ne viimeiset ponnistukset, ei niinkään se kipu, se on ohi hetkessä, vaan se kuinka sitä itkee ja huutaa avuttomana, ilman että itse pystyy asiaan vaikuttamaan. Järki kyllä sanoo ettei ole mitään hätää ja rauhoittuminen auttaa, mutta viesti ei vaan mene perille. Kontrolli omiin tekemisiin häviää, se on pelottavaa.

Ja nyt pelkään tuota kontrollin kadottamista niin paljon etten osaa edes ajatella synnytystä loppuun saakka. Pelkään jo että koko synnytys katkeaa ennen niitä viimeisiä ponnistuksia.

Yritin puhua asiasta neuvolassa, mutta terveydenhoitaja totesi tyynesti ettei sitä kannata pelätä, ajatella vaan posistiivisesti. No oikeassahan tuo oli, mutta ei se paljoa pelkoani hellittänyt.

 

Minä kun luulin olevani ainoa.
Oma synnytykseni meni kaikin puolin hienosti,mutta näin jälkikäteen se ahdistaa minua todella(synnytin 8kk sitten.)Kyseessä myös tuo ponnistusvaiheen loppu.En oikeastaan edes muista tapahtumasta mitään.Kerran yritin puhua mutta en kyennyt sanomaan yhtään mitään,olin aivan jonkun muun armoilla.Ahdistaa siis todella,ettei kykene muistamaan oman lapsen syntymää.Toinen lapsi on suunnitelmissa,mutta miten onnistun muistamaan sen mitä synnytyksessä tapahtuu?