En oo koskaan sitä kelloa ajatellut, jos jotain ajatusta on ollut niin korkeintaan se, ettei mulla voi ainakaan se koskaan tikittää. Kuinkas ollakaan, nytkö se sit nostaa päätään ylös...
Mä oon 36 vuotias, mieheni 44. Yhdessä ollaan oltu kohta 10 vuotta, mutta liitto on ollut aika tuulista aikaa. Välillä ollaan oltu jopa eri osoitteessa ja eroa haettu kerran, mutta palattiin sitten yhteen. Lapsia mulla on 4 kpl ja miehellä 5 kpl, kaks on yhteistä. Mun lasten iät 16, 14, 6 ja 4. Miehellä vanhimmat on 18, 16 ja 14. Silloin kun tää nuorimmainen saatiin elävänä tähän maailmaan oltiin molemmat sitä mieltä, että nyt saa riittää. Tätä nuorimmaista ei ehkä olis jos oltais saatu pitää ensimmäinen yhteinen lapsi meidän joukossamme. Hän nyt seuraa meitä pilven päältä ja toivottavasti suojelee pientä veljeään ja muita pahoilta vaaroilta.
Jostakin järjettömästä syystä, pikku hiljaa hiipien, ensin kaipasin raskausmasua, ja nyt sitten ajattelen pientä nyyttiä. Tiedän ettei hirveän montaa vuotta ole enää jäljellä tähän touhuun. Järki sanoo yhtä ja tunne toista, enkä saa itselleni mitään selkoa asiaan. En haluais nuorimmaisen ja mahdollisesti seuraavan lapsen väliin enää hirveän isoa ikäeroa, jos sellaiseen päätyy ja ennen kaikkea meille edes enää suotaisiin lapsia, niitähän annetaan, ei tehdä. Yleensä ratkaisu kuin ratkaisu mulla on hirmusen helppo ollut tehdä, mut nyt ei vaan aukee mistään päästä. Kuinkahan muut ovat osanneet tehdä ratkaisun, jos vastaavanlaisessa tilanteessa ovat olleet?? Miehenikään ei hanttiin laita tätä aihetta, molemmat tykkäämme lapsista. Kuinka löytää vastaus silloin kun järki sanoo yhtä ja tunne toista?
Monet keskustelut tästä on taatusti käyty tälläkin palstalla, mut ei osunut silmään mitään sellaista, josta olisin löytänyt mitään "helpotusta" omaan kysymykseen.
Ne joilla ei ole "järkevää" vastattavaa, pyydän että poistuu ilman vastausta. Ajatuksiani yritän tässä ehkä selventää johonkin suuntaan.
Mä oon 36 vuotias, mieheni 44. Yhdessä ollaan oltu kohta 10 vuotta, mutta liitto on ollut aika tuulista aikaa. Välillä ollaan oltu jopa eri osoitteessa ja eroa haettu kerran, mutta palattiin sitten yhteen. Lapsia mulla on 4 kpl ja miehellä 5 kpl, kaks on yhteistä. Mun lasten iät 16, 14, 6 ja 4. Miehellä vanhimmat on 18, 16 ja 14. Silloin kun tää nuorimmainen saatiin elävänä tähän maailmaan oltiin molemmat sitä mieltä, että nyt saa riittää. Tätä nuorimmaista ei ehkä olis jos oltais saatu pitää ensimmäinen yhteinen lapsi meidän joukossamme. Hän nyt seuraa meitä pilven päältä ja toivottavasti suojelee pientä veljeään ja muita pahoilta vaaroilta.
Jostakin järjettömästä syystä, pikku hiljaa hiipien, ensin kaipasin raskausmasua, ja nyt sitten ajattelen pientä nyyttiä. Tiedän ettei hirveän montaa vuotta ole enää jäljellä tähän touhuun. Järki sanoo yhtä ja tunne toista, enkä saa itselleni mitään selkoa asiaan. En haluais nuorimmaisen ja mahdollisesti seuraavan lapsen väliin enää hirveän isoa ikäeroa, jos sellaiseen päätyy ja ennen kaikkea meille edes enää suotaisiin lapsia, niitähän annetaan, ei tehdä. Yleensä ratkaisu kuin ratkaisu mulla on hirmusen helppo ollut tehdä, mut nyt ei vaan aukee mistään päästä. Kuinkahan muut ovat osanneet tehdä ratkaisun, jos vastaavanlaisessa tilanteessa ovat olleet?? Miehenikään ei hanttiin laita tätä aihetta, molemmat tykkäämme lapsista. Kuinka löytää vastaus silloin kun järki sanoo yhtä ja tunne toista?
Monet keskustelut tästä on taatusti käyty tälläkin palstalla, mut ei osunut silmään mitään sellaista, josta olisin löytänyt mitään "helpotusta" omaan kysymykseen.
Ne joilla ei ole "järkevää" vastattavaa, pyydän että poistuu ilman vastausta. Ajatuksiani yritän tässä ehkä selventää johonkin suuntaan.
Eikös elämä ole vähän niinkuin sitä varten