tästä ei sitten puhuta irl

Tämä on aihe, josta ei näy (paljon?) puhuttavan. Minä olen raskaana ja kaiken pitäisi olla hyvin. Ei vain ole! Hermoja kiristää, tulevaisuus ahdistaa ja muutenkin elämä tuntuu rankalta. Mies ärsyttää välillä aivan äärettömästi.

Silloin tällöin yllätän itseni miettimästä: Miten olen joutunut tähän tilanteeseen? Helvetti! Minun pitäisi olla onnellinen, suunnitella vauvalle hankintoja yms. Mutta mikään ei innosta. Mikä *piip* minulla on?

En voi puhua näistä tunteista kenellekään, koska kukaan ei ymmärtäisi. Itse olen tätä halunnut ja nyt kun tilanne on mikä on... mitä teen? Minä valitan.

 

Normi tunteita raskaana ollessa.. Tai ainakin mulla oli Raskaudenaikaiset vaivat on niin perseestä että kyllä sit välillä miettii että tämä saa jäädä ainoaksi lapseksi meille.. Itse en alkanut hankintoja tekee kuin joskus 7kk tienoilla. Silti onnellinen olen kun vauva tulee, laskettuaika olis tänään mutta taitaa tuo vauva vielä antaa odotuttaa itseään..

 

aivan normaalia minunkin mielestä. onnen tunteista juurikin tuohon, mitä hittoa olen tehnyt kyl se siitä. kannattaa kyllä puhua ystävien kanssa, kyllä ne ymmärtää

 

Ne on kuule ne hormonit. Sä muutut vielä!!!!!!!!

Varsinkin jos eka lapsi kyseessä.

Kaikki tosiaan uutta, ison muutoksen edessä ja hormonit, raskaushormonit sekoittaa pään.

 

Niin kovin tutun kuuloista solmussa. Tosin onneksi vain esikoisen kanssa. Silloin kyllä menikin sitten koko raskausaika tuohon voivotteluun ja pahaan oloon. Mistään hehkumisesta en voinut puhuakaan. Rakkaan ukkonikin olin jättämässä mielessäni moneen otteeseen vaan ONNEKSI en sitä tehnyt!

Valitettavasti tuo tenavan syntymäkään ei helpottanut oloani vaan tilalle tuli synnytyksen jälkeinen masennus ja edelleen parisuhde oli kovilla oman jaksamiseni (ja varmasti miehenkin jaksamisen) ohella. Tilanne helpotti kohdallani vasta lapsen ollessa vuoden vanha ja varmasti suurelta osin sen takia, että en puhunut tunteistani kenellekään. Jos kavereille ei osaa puhua niin edes neuvolassa olisi pitänyt älytä puhua! Luulisin, että "toipuminen" olisi ollut nopeampaa.

Me onneksi selvisimme tuosta ja olemme odelleen yhdessä. Lisäksi samoja tuntemuksia ei minulla ole tullut nyt uusien raskauksien myötä. Näistä kahdesta jälkimmäisestä olen jo osannut nauttiakin ihan oikesti kaikista vaivoista ja kivuista huolimatta. =)

Tuo esikoinen oli muuten toivottu ja haluttu lapsi eikä vauvanakaan mikään hankala. Raskaus oli myös ihan normi eli siinäkään ei kummempia fyysisiä vaivoja ollut.

Jaksamista sinulle ja suosittelen todella, että puhut tunteistasi jonkun kanssa, ettet tee mitään hätiköityä pelkästään omaa pahaa oloasi. Toivottavasti olosi helpottuu ja jaksat nauttiakin loppuraskaudesta!! :hug:

 

Ei tuollainen ahdistus ole mielestäni normaalia. Raskauteen kuuluu tietynlainen huoli uudesta tulevaisuudesta, mutta siitä huolimatta tavanomainen, hyvässä psyykkisessä tasapainossa oleva nainen kykenee nauttimaan raskaudesta (jos ei nyt ihan hirveitä oireita ole). Myös mieli alkaa viimeistään raksauden puolessa välissä luoda mielikuvia vauvasta.

Onko sinulla ap masennustaipumusta? Onko muuten elämä nyt ja eletyssä elämässä kunnossa?

 

Ehkä se raskauden alku oli vähän vaikea pahoinvointeineen ja vuoteluineen. En nyt mielestäni ole sen kummallisempi kuin muutkaan... ehkä vähän ollut masennusta joskus. Olen ennemminkin perfektionisti.

Pohdin tuota "mielikuvia vauvasta" asiaa. Nyt puolivälissä ja en uskalla ajatella mitään elämää synnytyksen jälkeen. Pelko on liian kova. Pelkään, että jokin menee pieleen. Jos ei nyt, niin viimeistään synnytyksessä.

Voi helvetti.

Kai tästä on puhuttava neuvolassa.