tätäkö tämä nyt on?

Ikää yli 30v ja kaksi pienen pientä lasta. Avioliitto solmittiin muutama vuosi sitten "elämän miehen" kanssa.

Tätäkö nyt pitäisi sitten jaksaa seuraavat ainakin kymmenen vuotta, että lapset olisi jotenkin omatoimisia. Rakastaa samaa ukkoa ja yrittää löytää uusia tuttavapariskuntia motivoimaan sosiaalista elämää...

Oletteko mammat tyytyväisiä elämäänne? Ja miten jaksatte taas huomisen?

Vai helpottaako olo, kun taas pääsee töihin normaalien ihmisten joukkoon?

 

Tätähän tämä nyt sitten on. =) Vielä kun joku osaisi kertoa, että mistä niitä tuttavapariskuntia löytäisi... entiset kaverit kun ovat jääneet entisiksi, kun muksut tulivat... Hoitovapaallakin ois tarkoitus olla vielä reilu vuosi. Vielä se tuntuu hyvältä asialta, mutta voi olla että vuoden päästä jo odottaa että pääsee töihin. =) Lapset meillä 3v3kk ja 1v9kk.

 

Itse mietin samoja asioita n vuosi sitten kovastikkin. Nyt alkaa helpottaa, tosin palasin takaisin töihin ja sain lisää aikuiskontakteja. Tämä taitaa olla sitä kolminkympin kriisiä, kun mikää ei tunnu miltään.

 

Tahti on välillä sellanen, ettei ehdi edes pohtia onko sitä tyytyväinen elämäänsä. Kai sitä on, mene ja tiedä. Kuvittelin, etten ole mitään kolmenkympin kriisiä käynyt edes läpi, mutta ehkä se on just sitä, kun ei oikeen jaksa miettiä mitään. Menee vaan päivän kerrallaan.

Meillä on lapsia 3 ja vanhin täyttää 6v keväällä. Itse olen ollut työelämässä nyt reilun vuoden ja kyllä mieli pysyy virkeempänä kuin kotona ollessa. Mutta mä en ole koskaan edes ollut mikään kotiäiti-tyyppi. Lapset on kuitenkin kotihoidossa... meillä on siis isä kotona toistaiseksi .

Mä pääsen riittävän usein tuulettumaan ystävien kanssa ja myös isovanhemmat on aina silloin tällöin ottanut trion viikonloppukylään. Eli kyllä kai meillä on asiat ihan hyvin, kun päästään pari kertaa vuodessa miehenkin kanssa hemmottelulomille (joku risteily tai hotelliyö). Toki kahdenkeskistä aikaa haluais paaaaljon enemmän.

Siinä mielessä siis välillä tuntuu, että "tätäkö tämä nyt on?"... on sitä kuitenkin ainiaaksi sidottu lapsiinsa jollain tapaa. Mutta kyllä ne enemmän antaa kuin ottaa, vaikka välillä tuleekin savu korvista!

 

Meillä myös nää ajatukset tuttuja, et "tätäkö tää sit on"..meillä 4 muksua, vanhin tänä vuonna 7v ja nuorin 7kk. Meillä ei isovanhemmat ollenkaan hoida lapsenlapsiaan niin että päästäis ukon kaa kahden jonnekin!Itse olen ollut kotona hoitamassa kokoajan.nyt tuntuu et vois jotain muuta tehä välistä.

 

tätä tää on...mulla ihan samat fiilikset. Kaiken lisäksi muutettiin vuosi sitten. Olin onnellinen oma talo ja ym.. yhtään kaveria en ole saanu täältä v.itun tuppukylästä. Tosissaan alkaa ahdistaa. Olen ehkä liian tottunu kaupunkiin ja uusi koti vähän syrjemmässä.
Ja kenelle muulle ku miehelle sit räyhään, ku on vaikeaa ja yksinäistä.
No onneksi kuitenkin on hyviäkin päiviä vielä...ehkä se helpottaa, ku tulee kesä ja sit joskus menee töihin.
Tällä hetkellä melkein päivittäin olo, et talo myyntiin ja h.elvettiin täältä.
AAH hetipä helpotti, ku sai oikein kunnolla valittaa

MUTTA, KYLLÄ ME JAKSETAAN!! EIKÖ VAIN

 

Mulla tuli tuollainen olo, kun pelkäsin, että meillä ehkäisy pettänyt. Silloin tajusin, että en jaksa enempää ainakaan nyt putkeen ihastella kakkaa potassa tai sukkia jalassa tai muita saavutuksia. Nyt kun alkaa vähän helpottaa, ja kunhan kuopus tulee 3 vuotta, on aika tehdä muutakin elämässä. Nautin kuitenkin hänestä ihan älyttömästi (ja myös isosisaresta) mutta en siis olisi enää jaksanut uutta tulokasta. Meillä taitaa olla perhe valmiina.

(Mikähän olisi varmin ehkäisykeino? sterilisaatiota ei varmaan saa, kun on vaan kaksi lasta.)

olen aika yksinäinen myös. Tulee joskus lähes ventovieraille puhuttua omia asioitaan liikaa, kun ei tuttuja ole, ja sukulaisista vieraantuu, kun asuvat kaukana. :ashamed:

Miehen kanssa ei olla oltu kahdestaan yli kolmeen vuoteen (paria tuntia lukuunottamatta). Ei kukaan luotettava hoitaja ole tarjoutunut hoitamaan,vaikka meillä kiltit ja rauhalliset lapset.

 

Eräs ystäväni kyseli tätä muutama vuosi taapäin. Ihmettelin, että miten voi ihminen, jonka elämä vaikuttaa ulospäin niin täydelliseltä, todella ajatella näin. Syy selvisi jonkin ajan kuluttua, heidän avioliittonsa oli päässyt väljähtymään lastentulon jälkeen eikä se siitä enää korjaantunut vaikka yrittivätkin. Tuli avioero. Ystäväni neuvo mulle onkin ollut, että antakaa aikaa toisillenne ja sitä neuvoa olemme yrittäneet noudattaa =)

 

Mulla oli ihan samat fiilikset pari vuotta sitten, eli kolmenkympin kynnyksellä. Oli mies, kaks lasta (tyttö ja poika, tietysti), omakotitalo maalla, koira ja farmariauto. Tuntui siltä, että kaikki on saavutettu ja nyt vaan olla möllötetään loppuelämä, välillä vaihdetaan huonekalujen järjestystä ja käydään viikko jossain perhelomakohteessa. Muiden mielestä meidän elämä oli suomalainen idylli ja unelma parhaimmillaan ja itsekin olin ajatellut, että näinhän sitä pitää elää. Mitään ei puuttunut mutta silti olin ahdistunut ja onneton... Se idylli ei sittenkään ollut mun unelma, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa eikä väärää, niin se ei ollu sellaisat elämää mitä halusin elää.
Ero tuli, lapset jäi isän kanssa maalle ja minä muutin kaupunkiin. Ollaan erittäin hyvissä väleissä ja ex-mieskin on todennut, että hyvä kun en oo siellä enää naama nurinpäin kiukuttelemassa ja huokailemassa.
Tietysti pitää muistaa, että kaikkea ei voi saada. Minä sain cityelämän, teatterit, kahvilat ja vapauden tehdä mitä haluan, mutta perhettä mulla ei enää ole. Monta kertaa olen miettinyt, kannattiko vaihtokauppa, mutta takaisin ei oo enää paluuta.

 

Huh, taitaa olla teillä asiat liika hyvin...

 

Tätä tämä sitten on

Meillä siis kaksi lasta 5v ja 8v. Töissä käydään, lapset koulussa ja päiväkodissa, uusi talo, farmari vaihdettiin just tavalliseen uuteen ei-farkkuun... eli "idylliä" eletään, vain koira puuttuu.

Välillä tympii tämä elämä, päivät toistensa kaltaisia... aamulla kiireellä tarhan kautta töihin, illalla pimeellä kiireellä tarhan tai kaupan kautta kotiin pyykkäämään ja ruokkimaan jälkikasvu, tosi idyllistä :$

Itse yritän välillä pysähtyä miettimään, mitä on saanut ja yritän oppia nauttimaan ja elämään tätä päivää, enkä elä sitä "sitten kun" päivää, mitä olen tähän asti elänyt. Joskus kun oikeen ottaa tämä arki päähän, mietin, että jos tapahtuisi jotain aivan kamalaa esim. jonkun perheen jäsenenkuoleman tapaus tai esim. meille kerrottaisiin, että toisella lapsella on esim syöpä, niin kuinka paljon maksaisinkaan tuonne jonnekin ylhäälle, että saisin tämän tylsän??? arjen takaisin. Mulla on kaikki nyt niin hyvin, että välillä ihan pelottaa, että koska ne vaikeudet ja surut alkavat. Toivottavasti tämä onni jatkuu pitkään. :saint:

 

noita "kausia" tulee ja onneksi meneekin itsekin olin tuossa kesän ja alku-syksyn vaiheessa melko kyllästynyt..lähinnä oman ajan puutteeseen sekä myös siihen että ei ollut miehen kanssa tarpeeksi kahden keskistä aikaa. Tehtiin hieman muutoksia ja sittemmin on mieskin ollut enemmän kotona ja omaa aikaakin sanoin ottavani(ja sainkin) mutta olen huomannut että täällä minä kuitenkin kotosalla olen viihtynyt Työhön paluu toi myös plussansa

 

\

Tätä tämä sitten on

Meillä siis kaksi lasta 5v ja 8v. Töissä käydään, lapset koulussa ja päiväkodissa, uusi talo, farmari vaihdettiin just tavalliseen uuteen ei-farkkuun... eli "idylliä" eletään, vain koira puuttuu.

Välillä tympii tämä elämä, päivät toistensa kaltaisia... aamulla kiireellä tarhan kautta töihin, illalla pimeellä kiireellä tarhan tai kaupan kautta kotiin pyykkäämään ja ruokkimaan jälkikasvu, tosi idyllistä :$

Itse yritän välillä pysähtyä miettimään, mitä on saanut ja yritän oppia nauttimaan ja elämään tätä päivää, enkä elä sitä "sitten kun" päivää, mitä olen tähän asti elänyt. Joskus kun oikeen ottaa tämä arki päähän, mietin, että jos tapahtuisi jotain aivan kamalaa esim. jonkun perheen jäsenenkuoleman tapaus tai esim. meille kerrottaisiin, että toisella lapsella on esim syöpä, niin kuinka paljon maksaisinkaan tuonne jonnekin ylhäälle, että saisin tämän tylsän??? arjen takaisin. Mulla on kaikki nyt niin hyvin, että välillä ihan pelottaa, että koska ne vaikeudet ja surut alkavat. Toivottavasti tämä onni jatkuu pitkään. :saint:

:attn: tosi!

 

Tätähän tämä - Arkea isolla a:lla. Välillä ihanaa, välillä niin h***vetin tylsää. Mulla riippuu ihan omasta vireystilasta, miten ihanalta tai tylsältä tuntuu. Kun oikein väsyttää, niin tekisi mieli karata jonnekin ja tulla takaisin viikon päästä Sitten kun on onnistunut nukkumaan univelkoja pois, niin tiskaaminen ja pottujen kuoriminenkin on ihan kivaa taas.

Olen miettinyt ja pohtinut omia tuntojani tosi paljon viimeisen vuoden aikana ja tullut siihen tulokseen, että tämä elämänvaihe on ohimenevä ja kyllä minä tästä kaikesta huolimatta nautin. Elämä on juuri tässä ja nyt, ja jos alan listaamaan plussia ja miinuksia niin plussia löytyy enemmän. Sillä oivalluksella taas jaksaa pari tylsempääkin päivää. Lisäksi tarvitsen säännöllisesti omaa aikaa: Yksi iltaharrastus (n.3h)/viikko ja lisäksi shoppailupäivä kaupungissa silloin tällöin. Samassa elämänvaiheessa oleville ystäville voi aina tekstata, tietävät ainakin mistä puhun kun kuulumisina on "sitä tavallista arkea vaan..."

 

\

Mulla oli ihan samat fiilikset pari vuotta sitten, eli kolmenkympin kynnyksellä. Oli mies, kaks lasta (tyttö ja poika, tietysti), omakotitalo maalla, koira ja farmariauto. Tuntui siltä, että kaikki on saavutettu ja nyt vaan olla möllötetään loppuelämä, välillä vaihdetaan huonekalujen järjestystä ja käydään viikko jossain perhelomakohteessa. Muiden mielestä meidän elämä oli suomalainen idylli ja unelma parhaimmillaan ja itsekin olin ajatellut, että näinhän sitä pitää elää. Mitään ei puuttunut mutta silti olin ahdistunut ja onneton... Se idylli ei sittenkään ollut mun unelma, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa eikä väärää, niin se ei ollu sellaisat elämää mitä halusin elää.
Ero tuli, lapset jäi isän kanssa maalle ja minä muutin kaupunkiin. Ollaan erittäin hyvissä väleissä ja ex-mieskin on todennut, että hyvä kun en oo siellä enää naama nurinpäin kiukuttelemassa ja huokailemassa.
Tietysti pitää muistaa, että kaikkea ei voi saada. Minä sain cityelämän, teatterit, kahvilat ja vapauden tehdä mitä haluan, mutta perhettä mulla ei enää ole. Monta kertaa olen miettinyt, kannattiko vaihtokauppa, mutta takaisin ei oo enää paluuta.

Minkä ikäiset lapset sulla on? Eikö ole ikävä heitä? Kuinka usein tapaatte? Hui... itse kun en mistään hinnasta jättäisi lapsiani, vaikka miehestäni eroaisinkin! Kuulostaa vähän siltä, että sinua jotenkin kaduttaa? Tsemppiä!

 

Mä olen ihan tyytyväinen, lapset tyttö ja poika, 2 v 3 kk ja 3 kk. Omakotitalo, avioliitto. Koiraa ei ole eikä farkku-Volvoa mutta molemmilla omat autot.

Toistaiseksi on tosi hyvä näin. Mä vietin ennen mieheni tapaamista muutaman vuoden aika railakasta sinkkuelämää ja pitää sanoa, että en kaipaa sitä!

Hauskaa se oli jonkun aikaa mutta jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää. Ainaista bailaamista, krapulaa, tyhjiä ihmissuhteita, yksinäisyyttä... Pelkoa siitä, että ei koskaan saa perhettä, lapsia...

Joskus kun tulee mielee, että olipa se hauska käydä jossain, niin alan muistelee tarkemmin. Sitten en enää kaipaa.

Kiva oli käydä baarissa ym mutta aamulla krapulassa oli aika tyhjä ja masentunut olo. ETTÄ TÄTÄKÖ TÄMÄ NYT ON?

Muistatteko aikaa ennen perheen perustamista? Kaipaatteko sinkkuelämän säpinää...?
Nyt se olisi vielä vaikeampaa lasten kanssa...

 

Niin, tätä se tämä nyt on. Kyllä, kolmenkymppiä täytettyäni kysyin samaa asiaa. Silloin ei ollut oikeaa miestä, ei lapsia eikä siis oikeastaan mitään kun ei ollut kunnon perhettä. Sitten tuli avoero, rankka masennus ja väsymys, bailaamista, tyhjää oloa jne. Huoli siitä, että onko se sitä koko lopun elämää. Eipä ollut. Onneksi löytyi oikea mies, nyt on kaksi lasta, oma koti ja ihan hyvät työpaikat. Farkku-Volvoa (mies haaveilee) ja koiraa (mun toive) ei (ainakaan) vielä ole... Neljänkympin lähestyessä taas tätäkö tämä on ajatuksia. Kolme vuotta kotona ja välillä kypsyttää. Mutta kun ajattelee kuinka rikasta elämä oikeasti on, se on ihan oikeasti ihanaa! Olemme yhdessä ja terveitä eli perusasiat kunnossa. Toki välillä rankkaa, tylsistyttää, väsyttää jne. En haluaisi kuitenkaan mennä töihin, siellä kerkiän vielä olemaan pitkään. Kun iltaisin katson pehmopeppuamme (1v) ja touhukasta leikki-ikäistä (3v) kun lapset nukkuvat, tulevat aina kyyneleet silmiin ja ajattelen kuinka onnekas olen! Olen saanut aivan ihanat lapset, parasta mitä elämä voi antaa. Lisäksi mulla on hyvä mies, joka rakastaa myös lapsiaan yli kaiken ja minuakin. En vaihtaisi hohdokkaaseen uraan tai isoon rahapussiin ihania lapsiani. Enkä myöskään koskaan voisi luopua heistä. Olenkin sanonut miehelleni, että jos vaihdat joskus isorintaiseen blondiin , lapset eivät lähde mihinkään. En siis kaipaa sinkkuaikoja. Mutta omaa aikaa ja yhteistä aikaa miehen kanssa kaipaan lisää kyllä. Eli sitä täytyy järjestellä pikimmiten. Ja tehkää tekin niin! Kun on säännöllisin ajoin jotain mukavaa odotettavaa, jaksaa paremmin tätä arjen pyöritystä. Suunnittelenkin juuri yhteistä kylpyläviikonloppua äiti-ystävieni kanssa. Ja miehen kanssakin pitäisi päästä syömään/elokuviin tms. Oli kiva lukea tästä aiheesta.
Tsemppiä meille kaikille! :hug:

 

\

Mä olen ihan tyytyväinen, lapset tyttö ja poika, 2 v 3 kk ja 3 kk. Omakotitalo, avioliitto. Koiraa ei ole eikä farkku-Volvoa mutta molemmilla omat autot.

Toistaiseksi on tosi hyvä näin. Mä vietin ennen mieheni tapaamista muutaman vuoden aika railakasta sinkkuelämää ja pitää sanoa, että en kaipaa sitä!

Hauskaa se oli jonkun aikaa mutta jossain vaiheessa alkoi kyllästyttää. Ainaista bailaamista, krapulaa, tyhjiä ihmissuhteita, yksinäisyyttä... Pelkoa siitä, että ei koskaan saa perhettä, lapsia...

Joskus kun tulee mielee, että olipa se hauska käydä jossain, niin alan muistelee tarkemmin. Sitten en enää kaipaa.

Kiva oli käydä baarissa ym mutta aamulla krapulassa oli aika tyhjä ja masentunut olo. ETTÄ TÄTÄKÖ TÄMÄ NYT ON?

Muistatteko aikaa ennen perheen perustamista? Kaipaatteko sinkkuelämän säpinää...?
Nyt se olisi vielä vaikeampaa lasten kanssa...

Ihan kuin omalta näppikseltäni! Välillä muistutan itseäni siitä millaista sinkkuna oleminen olikaan .Omaa aikaa (ja yhteistä aikaa miehen kanssa) kaipaisin enemmän.Mutta tämä on nyt tätä.Kohta meitä ei enää kaivata,lapsilla on omia menoja ja kavereita.Saan energiaa pienistä asioista,käyn sauvakävelyllä (en olisi ikinä uskonut että alan harrastamaan just sitä!),käyn leffassa ystävien kanssa,shoppailemassa jne.Ajattelen miten ihanaa on kun ei tarvitse palata tyhjään kotiin .Olen kolmekymppinen ja kriisi oli jo 2 vuotta sitten,nyt on jo ihan seesteinen olo...

 

\

Mulla tuli tuollainen olo, kun pelkäsin, että meillä ehkäisy pettänyt. Silloin tajusin, että en jaksa enempää ainakaan nyt putkeen ihastella kakkaa potassa tai sukkia jalassa tai muita saavutuksia. Nyt kun alkaa vähän helpottaa, ja kunhan kuopus tulee 3 vuotta, on aika tehdä muutakin elämässä. Nautin kuitenkin hänestä ihan älyttömästi (ja myös isosisaresta) mutta en siis olisi enää jaksanut uutta tulokasta. Meillä taitaa olla perhe valmiina.

(Mikähän olisi varmin ehkäisykeino? sterilisaatiota ei varmaan saa, kun on vaan kaksi lasta.)

olen aika yksinäinen myös. Tulee joskus lähes ventovieraille puhuttua omia asioitaan liikaa, kun ei tuttuja ole, ja sukulaisista vieraantuu, kun asuvat kaukana. :ashamed:

Miehen kanssa ei olla oltu kahdestaan yli kolmeen vuoteen (paria tuntia lukuunottamatta). Ei kukaan luotettava hoitaja ole tarjoutunut hoitamaan,vaikka meillä kiltit ja rauhalliset lapset.

Aattelin vaan ilmottaa,että kyllä sterilisaation saa,vaikka on "vaan" kaksi lasta.Mulle tehtiin ja perusteena oli lapsikiintiö täynnä.

 

Onkohan tähän tylsyyteen osasyynä myös se ettei mies ole enää yhtä kiinnostunut tai kiinnostava. Siis se rakkaus on vaan hävinnyt.
Huomaa että mies menee menojaan ja pitää äitiä kotoa itsestään selvyytenä. Baarissa ollessakin pitää ajatella, että älä ota enempää, huomenna ei kuitenkaan voi kärsiä kankkusta rauhassa, sekin on otettu pois.
Mutta olipa mukava tai edes huojentavaa kuulla että töihin meno helpottaa. Olinkin toivonut jotain tuollaista ja onhan se totta että siellä tulee sitten muutakin kommenttia kuin tättätäätä...
Kävin jopa kampaajalla, mutta sekään ei loihtinut minusta prinsessaa, jonka elämä olisi ruusuilla tanssia.
Tuli minullakin mieleen ero ja lapset jäisi isälle, olisin sit vkonloppu-yh, mutta ei kai nyt sentään.

 

Joo, sitä se on. Mutta töihin meno vähän helpottaa. On jotenkin niin levoton olo ja haluaisin jotakin mutta en tiedä mitä se voisi olla. Oma mies tylsistyttää ajoittain ihan äärettömästi. Kai se menee ajan kanssa ohi?

 

Elämä heittelee. Juurikun on tottunut / ajatellut että se on tässä niin HUMPS!! Ja taas ollaan peruskysymysten äärellä. On koti, lapset ja kiltti mies. Ja sitten tulee joku joka saa sinut ajattelemaan jotain muuta / enemmän. Jossain palstalla puhutaan voiko välittää / rakastaa kahta yhtäaikaa: VOI. Elämä on kait valintoja täynnä.
Itse en ole "pidemmälle" koskaan mennyt, osasyynä siinä myös miehen viisaus. Oma itsekontrolli on kyllä kortilla. Pitkä juttu, mutta jos joku joskus ollut samassa tilanteessa ymmärtänee kyllä.