Tapoinko hänet???

Olen juuri kokenut keskenmenon, eilen sain varmistuksen asiaan. Syytän itseäni, olen varma että tapoin tietämättäni lapseni. En tiennyt olevani raskaana ja sinä aikana olen juhlinut luokkakokouksessa ja tupareissa, en todellakaan olisi niin tehnyt jos olisin tiennyt. Kuinka ikinä voin antaa itselleni anteeksi, en kuinkaan...Viime maanantaina tein testin ja olimme niin onnellisia mutta lyhyeen loppui onni, viikonloppu meni sairaalassa rampatessa ja sunnuntaina olin jo varma itse ettei kaikki hyvin ja eilen sitten lopullisesti maailma romahti. Olen surullinen, mutta eniten vain vihainen itselleni.

 

Keskenmenoon hyvin harvoin vaikuttaa äidin tekoset. Hyvin suuri osa raskauden alkutaipaleella (ennen plussaa) nauttii reilusti alkoholia ja polttaa tupakkaa. Raskauden ensimmäisinä päivinä alkio ei edes suoraan ota ravintoa äidiltä. Vaikutukset riippuvat tietenkin raskausviikoista, mutta kyllä se varmaan aika monta juhlintakertaa tarvitsee, että km:n voi itselleen aiheuttaa. Itsekin olen juonut kaikissa 3:ssa raskaudessa ennen plussaa ja terveitä lapsia olen saanut. 2 keskenmenoa olen kokenut, noilla kerroilla en ollut juonut tippaakaan, eikä syytä näille löytynyt. Toinen keskenmeno tapahtui rv 9, 4vkoa synnytyksen jälkeen olin raskautunut. Kroppa ei tainnut olla heti valmis uuteen raskauteen (olen 23v)

 

Et ole aiheuttanut keskenmenoasi itse. Älä syytä itseäsi, synkät on fiilikset ilman itsesyytöksiäkin. Toivottavasti rupeaa aurinko paistamaan risukasaankin :hug:

 

Kiitos sinulle vastauksesta valtavasti. Olin viikolla 6, eli alussa vasta, siksi en tiennytkään enemmin, koska kyseessä ei ollut suunniteltu raskaus. Miten selvisit keskenmenoista henkisesti? Tunnen olevani niin rikki ja tällä hetkellä tuntuu ettei valoa edes näy tunnelin päässä ja lisäksi tosiaan tämä itse viha ja syytökset päälle.

 

Itse selvisin keskenmenoista nopeasti, oli pakko. Lasten takia oli pakko jaksaa. Silloin, kun lapsia ei ollut vielä ja sain ensimmäisen keskenmenon, riuduin aika kauan pohjalla. Monta kuukautta kaikki tuntui olevan syvältä ja näytti, että vauvamahoja oli kaikilla muilla paitsi minulla. Sitten se elämä rupesi taas pikkuhiljaa hymyilemään ja osasin kääntää tapahtuman positiiviseksi asiaksi: "olen siis hedelmällinen ja minulla on mahdollisuus vielä saada lapsia. Ikääkin vielä niin "vähän"..."

 

Ja tarkoitan tällä "nopeasti" sitä, että jotkut masentuvat keskenmenosta jopa vuosiksi

 

Niin, taidan olla vielä niin alussa suruni kanssa. Nyt vielä sitten sairaalasta juuri soitettiin, hcg:ni ei ole lähtenyt laskuun vaan noussut viime mittauksesta(joka oli la) ja taas huomenna sitten verikokeisiin, tämä ei kyllä helpota tuskaa lainkaan että menee vaikeimman kautta tämäkin asia (