Tarvitsen tukea...

Marsipaani, olen kyllä ratkaisuni tehnyt jo kuukausi sitten, enkä sitä kadu, mutta ei voi mitään, että pitää vaikertaa! Joo, ehkä en ole koskaan kestänyt olla vittumainen eukko, ystävä tai mitään vastaavaa! Olen aina halunut olla kiltti... liian kiltti. Pitää ryhdistäytyä. Tuo viestien keräily on tuttu juttu! Minulla on tallessa paljon tekstiviestejä vuosilta 2004 tähän päivään. . En tiedä miksi noita viestejä tuli alun perin säilytettyä? En ole tehnyt sitä ennen exääni. Kai sitä tajusi, että kaikki ei ole mallillaan ja viestejä tuli sitten luettua uudelleen ja uudelleen. Ja mietittyä mitä omassa elämässä oikein tapahtuu? Sitten oli pakko tyhjentää ne koneelle. Olen onnellinen, että minun on mahdollisuus käydä terapiassa, miettiä tapahtuneita, vahvistua ihmisenä monin tavoin. Siitä olen kiitollinen. Kiitos sinullekkin tuesta Marsipaani! Olen kai säälittävä ressukka, mutta ei mahda mitään. Kyllä tässä käy läpi monenlaisia tunteita päätöksestään huolimatta. En aio palata IKINÄ. Toivon, että tosiaan niin ei käy. En usko, sillä tuntuu, että kaikki on nyt toisin kuin aiemmin.

 

Menetin rakkaan pikkuisen masuvauvan! Tuska on suuri ja olen lohduton. Itken itken, rukoilen,.... tänään istuin kappelissa, sytytin kynttilän itseltäni ja ex-mieheltäni enkelivauvallemme! Miten tällaisen yli pääsee?? Olin rv 13+1 ja menin ekaan ultraan perjantaina. Siellä se kulta pieni oli liikkumattomana... kysyin, että nukkuuko se, että miksei se liiku??? Näin kätilön huolestuneen ilmeen. Sydämen sykettä ei näkynyt. Vauvani oli kuollut jo rv 10+4!!!!!!! Miten tällaista tarvii kokea.. Menin luottavaisin mielin ultraan. Luulin, että olin ylittänyt ns. riskirajan. Olin shokissa. Miksi ihmeessä vauva ei antanut mitään merkkejä, kun kuoli? Nytkin pikkuinen ruumis on sisälläni! Joudun kantamaan kuollutta lastani 4 päivää... On vaikea ymmärtää. Tänäänkin olin tuntevani pikkuisen liikehdintää, mutta sehän ei voi olla mahdollista....

 

Minulla on aika samanlainen tilanne kuin sinulla aikaisemmin...ei vaan ole voimia lähteä, vaikka pakko varmaan olis.
Olen ollut mieheni kanssa lähes kolme vuotta..alussa hän oli aivan ihana..mutta ei kauan kestänyt kun aloimme riidellä...hän valehtelee kaikesta, ei pelkästään minulle vaan kaikille, omalle suvulle, kavereille, työnantajalle....pari kertaa olen saanut kunnolla turpaan, ja sit ollaan erottu. Kestää aina pari päivää kunnes mies tulee pyytelee anteeks ja sanoo että rakastaa ja ei voi elää ilman..monta kertaa olen joutunut soittamaan poliisit paikalle koska mies on riehunut..mutta aina otan takas..en ymmärrä miks. Mun perhe on sanonut alusta asti että se on kiero ja ilkee eikä siihen voi luottaa, ja se satuttaa mua...ja kaiken lisäks sil on peli ongelma! Se haukkuu mua aina, eikä mikään riitä..ikinä ei ole tarpeeks puhdasta tai mä oon ruma ja läski... Kun olin raskaana niin ei tullut kertaakaan neuvolaan...ja nyt lapsi 8kk, eikä kovin usein auta lapsen hoidossa...leikkiä voi mutta kakka vaippaa ei voi vaihtaa, tai syöttää..
Mun itse luottamus on tipahtanut ihan nolliin...mä oon lihonnut ja en jaksa välittää miltä mä näytän...
Mä olen virallisesti yksin huoltaja vaikka asummekin periaatteessa yhdessä, koska tiedän että jonain päivänä me erotaan...joten asunto on mun, mies vaan oleskelee täällä ilmaseks..ei maksa vuokraa ruokaa tai mitään laskuja..
Ainakun erotaan tulee mies pyytelee anteeks..varmaan sen takii ettei ole muuta paikkaa mihin vois mennä.
Tuntuu kuin olisin sen äiti..vahdin mitä se tekee ja mihin käyttää rahaa...
En pysty ikinä puhumaan tunteistani, aina pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen...
Miehehi on kyllä vähän parantanut käyttäytymistään..on nyt töissä ja maksaa jonkin verran kuluista...eikä ravaa enää baareissa niinkuin ennen. Ja aloin jo uskoa että hän on muuttunut, kunnes tänään synty riita ihan typerästä syystä...pilasi samalla minun, siskoni ja tyttäremme joulun!!
En jaksais enää mutta voimat ei riitä jättää..tekis mieli muutta toiseen kaupunkiin, olis ainakin vaikeempi palata yhteen...olen tyhmä kun uskon miehen muuttuvan, mutta tiedän että jos erotaan niin aina palataan yhteen. Olen niin ahdistunut ja masentunut tän tilanteen takia..käyn jopa terapiassa ja on ollut puhetta mieliala lääkityksestä...
Ihailen sua mami06 koska olet niin vahva ja pysyt päätöksessäsi...olisimpä minäkin niin vahva...

 

Lueskelin nyt eka kertaa oikeastaan tätä palstaa ja mieli tekee nyt purkautua. Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä jo 15 v. Esikoinen täyttää helmikuussa 7 v. ja on siis esikoulussa, nuorempi täyttää 5 v. Yhteinen koti (molempien nimissä) ja vakityöpaikat. Mulla parempi palkka ja pidempi matka ja vaativampi työ joka alkaa pikku hiljaa mua uuvuttaa kun väliaikaiseksi kuvittelemani työ jatkuukin ilman parempaa korvausta vaikka vastuu on kasvanut. Oma vika varmaan etten ole vaatinut korotusta palkkaan, mutta olen odottanut että josko se ratkeaisi jotenkin eli saatas palkattua uusi henkilö joka ottas vastuun. Lisäksi työnkuvassani on ns. raskaita töitä henkisesti eli ottaa vastaan asiakkaiden ikävät puhelut yms. joita joskus tulee. Vaikka osa on asiallisia ja ymmärtää niin joukossa on sellaisia äksyilijöitä ja uhkailijoitakin. Tämä alkaa pikkuhiljaa uuvuttaa ja kun työmatka kestää tunnin yhteen suuntaan niin alkaa pikkuhiljaa loppua paukut kotona.

Iltaisin mies menee millon missäkin ja viikonloput syyskuusta - helmikuulle joka aamusta iltaan metsällä tai kalalla. Sit sen loputtua tuntuu kyllä muuta tekemistä löytyvän ja arjen pyöritys (kotityöt, lämmitykset yms.) jää mulle työpäivän päälle. Nytkin jouluaattona lähti pukin kanssa yhteen paikkaan (se oli sovittu), mut sen päälle piti kiertää pari paikkaa "glögeillä" kun soittivat ja tuli klo 22 kotia kun oli monta kertaa soitettu ja tekstattu et missä viipyy et lapset odottaa lahjoja kattomaan tms. Sit kun tästä sanoin niin rinnuksiin kävi kiinni ja oli mun vika että niin teki. Eli itsessään ei ole mitään syytä. Kun kysyn että miksi ei tullut ajoissa niin ei anna kysyä loppuun vaan koko ajan keskeyttää ja ei sit vastaa kun ei taida osata vastata tai halua. Lapset on kuulema ensisijalla, mutta ei se siltä aattoiltanakaan tuntunut kun kylälle piti lähteä. Soitin sit velipojan paikalle ettei enää pahemmaksi tilanne mene et on tukena ja apuna. Kukaan ei oikein nukkunut sinä yönä, paitsi lapset onneksi tietysti.

Eli mun tekemiset kotona ei ole mitään ja jos en ole tehnyt jotain tiettyä hommaa minkä on olettanut minun tekevän ilman että olisi asiasta maininnut niin alkaa vittuilla. Iltaisin pitää ajella jälkiä ja käydä laittelemassa sähköjuttuja millon kenellekin. Lapsien hiihto-, pyöräily-, luistelu yms. opetukset jää mulle ja kun 4 v. ei hallitse vielä niin ei voi 6 v:n kanssa lähteä kovin kauas ja olla apuna kun tuo 4 v. on vilkas ja sitä pitää pitää silmällä sen vilkkauden vuoksi. Eli lähde siinä harjoittelemaan luistelua tms. lasten kanssa. Nyt kumminsa on ottanut esikoista mukaan elokuviin ja sählynpeluuseen, joka on hieno asia.

Mut mä romahdin aattoiltana ja mies pitää kaikkea vain minun syynäni kun mun päässä on jotain vikaa. Kaikki on ihmetelleet et miten pitkään se saa mennä ja tulla miten haluaa. Yritän jarruttaa koko ajan menoja mut kun sen opin on kotoa saanut niin siitä ei hevillä luovu.

Joulunpyhät pysyi kyllä sitten kotona. Auta armias jo pojat pyytää pelaamaan Afrikan tähteä tms. niin kommentti en osaa, pyydä äitiä.

Hänellä oli syksyllä veritulppa ja se osittain pysäytti, mutta siitä kun toipui niin meno jatkui samana kun ennenkin. Sovinto tehtiin heti aamulla mut silti se vihottelee ja hänessä ei ole mitään vikaa. Tänä aamuna sanoin ettei uudeksi vuodeksi tartte ketään meille kutsua eli mitään juhlia ei meillä erikseen pidetä. Joka vuosi joku ollut ja en nyt jaksa hyysätä vieraita.

En ihan hevillä periksi anna, mutta jos ei meno muutu niin ei ole kun yksi suunta tässä enää ja se on erilleen. En varmaan ole helpoin ihminen minäkään jonka kanssa elää mutta kun ei kuuntele mitä toinen puhuu ja ei haluakaan kuunnella ja kun ei voi keskustella tällaisista asioista sen kanssa kun se ei pysty niin on aika vaikea. Mietinkin että pitäskö ottaa perheasian neuvottelukeskukseen aika ja käydä puimassa siellä. Onko kellä kokemusta tästä? Josko se vähän herättäs hänetkin huomaamaan ettei hän voi yksin mennä ja tulla miten haluaa.

Kiitos, helpotti. Tsemppiä kaikille.

 

Lueskelin nyt eka kertaa oikeastaan tätä palstaa ja mieli tekee nyt purkautua. Me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä jo 15 v. Esikoinen täyttää helmikuussa 7 v. ja on siis esikoulussa, nuorempi täyttää 5 v. Yhteinen koti molempien nimissä ja vakityöpaikat. Mulla parempi palkka ja pidempi matka ja vaativampi työ joka alkaa pikku hiljaa mua uuvuttaa kun väliaikaiseksi kuvittelemani työ jatkuukin ilman parempaa korvausta vaikka vastuu on kasvanut. Oma vika varmaan etten ole vaatinut korotusta palkkaan, mutta olen odottanut että josko se ratkeaisi jotenkin eli saatas palkattua uusi henkilö joka ottas vastuun. Lisäksi työnkuvassani on ns. raskaita töitä henkisesti eli ottaa vastaan asiakkaiden ikävät puhelut yms. joita joskus tulee. Vaikka osa on asiallisia ja ymmärtää niin joukossa on sellaisia äksyilijöitä ja uhkailijoitakin. Tämä alkaa pikkuhiljaa uuvuttaa ja kun työmatka kestää tunnin yhteen suuntaan niin alkaa pikkuhiljaa loppua paukut kotona.

Iltaisin mies menee millon missäkin ja viikonloput syyskuusta - helmikuulle joka aamusta iltaan metsällä tai kalalla. Sit sen loputtua tuntuu kyllä muuta tekemistä löytyvän ja arjen pyöritys (kotityöt, lämmitykset yms.) jää mulle työpäivän päälle. Nytkin jouluaattona lähti pukin kanssa yhteen paikkaan (se oli sovittu), mut sen päälle piti kiertää pari paikkaa "glögeillä" kun soittivat ja tuli klo 22 kotia kun oli monta kertaa soitettu ja tekstattu et missä viipyy et lapset odottaa lahjoja kattomaan tms. Sit kun tästä sanoin niin rinnuksiin kävi kiinni ja oli mun vika että niin teki. Eli itsessään ei ole mitään syytä. Kun kysyn että miksi ei tullut ajoissa niin ei anna kysyä loppuun vaan koko ajan keskeyttää ja ei sit vastaa kun ei taida osata vastata tai halua. Lapset on kuulema ensisijalla, mutta ei se siltä aattoiltanakaan tuntunut kun kylälle piti lähteä. Soitin sit velipojan paikalle ettei enää pahemmaksi tilanne mene et on tukena ja apuna. Kukaan ei oikein nukkunut sinä yönä, paitsi lapset onneksi tietysti.

Eli mun tekemiset kotona ei ole mitään ja jos en ole tehnyt jotain tiettyä hommaa minkä on olettanut minun tekevän ilman että olisi asiasta maininnut niin alkaa vittuilla. Iltaisin pitää ajella jälkiä ja käydä laittelemassa sähköjuttuja millon kenellekin. Lapsien hiihto-, pyöräily-, luistelu yms. opetukset jää mulle ja kun 4 v. ei hallitse vielä niin ei voi 6 v:n kanssa lähteä kovin kauas ja olla apuna kun tuo 4 v. on vilkas ja sitä pitää pitää silmällä sen vilkkauden vuoksi. Eli lähde siinä harjoittelemaan luistelua tms. lasten kanssa. Nyt kumminsa on ottanut esikoista mukaan elokuviin ja sählynpeluuseen, joka on hieno asia.

Mut mä romahdin aattoiltana ja mies pitää kaikkea vain minun syynäni kun mun päässä on jotain vikaa. Kaikki on ihmetelleet et miten pitkään se saa mennä ja tulla miten haluaa. Yritän jarruttaa koko ajan menoja mut kun sen opin on kotoa saanut niin siitä ei hevillä luovu.

Joulunpyhät pysyi kyllä sitten kotona. Auta armias jo pojat pyytää pelaamaan Afrikan tähteä tms. niin kommentti en osaa, pyydä äitiä.

Hänellä oli syksyllä veritulppa ja se osittain pysäytti, mutta siitä kun toipui niin meno jatkui samana kun ennenkin. Sovinto tehtiin heti aamulla mut silti se vihottelee ja hänessä ei ole mitään vikaa. Tänä aamuna sanoin ettei uudeksi vuodeksi tartte ketään meille kutsua eli mitään juhlia ei meillä erikseen pidetä. Joka vuosi joku ollut ja en nyt jaksa hyysätä vieraita.

En ihan hevillä periksi anna, mutta jos ei meno muutu niin ei ole kun yksi suunta tässä enää ja se on erilleen. En varmaan ole helpoin ihminen minäkään jonka kanssa elää mutta kun ei kuuntele mitä toinen puhuu ja ei haluakaan kuunnella ja kun ei voi keskustella tällaisista asioista sen kanssa kun se ei pysty niin on aika vaikea. Mietinkin että pitäskö ottaa perheasian neuvottelukeskukseen aika ja käydä puimassa siellä. Onko kellä kokemusta tästä? Josko se vähän herättäs hänetkin huomaamaan ettei hän voi yksin mennä ja tulla miten haluaa.

Kiitos, helpotti. Tsemppiä kaikille.